Mlada Mariinsky-2:ssa, 25.5.2019

Ei kahta ilman kolmatta! Päivän viimeinen oopperani oli jälleen Rimski-Korsakovia. Kyseessä oli hänen oopperansa Mlada, jota esitetään Venäjälläkin todella harvoin. Pietarissa sitä esitettiin ihan uutukaisena vain kuusi kertaa, seuraavan kerran vuonna 1923, sen jälkeen vuonna 2004 ja nyt Mariinski-2:ssa oli kaksi konserttiesitystä siitä, joten pakkohan ooppera oli kuulla.

Suoraan sanottuna en yhtään ymmärrä, miksi oopperaa esitetään niin harvoin. Juoni on toki höpsö, mutta niin on monen usein esitetyn oopperan ja musiikki oli mielestäni todella hienoa. Paljon huonompiakin oopperoita esitetään huomattavasti useammin.

Mladasta on sanottu, että siinä on yhtymäkohtia Richard Wagnerin Ringiin ja kieltämättä pieniä sidoksia olin teoksista löytäväni. Jo tarinassa oli samoja lähtökohtia: muinaiset jumalat, myrkytetty sormus jne, mutta myös musiikista olin löytäväni samankaltaisuuksia: kolmannen näytöksen alussa mieleen välähti Reininkulta.

Ooppera ei varsinaisesti kerro Mladasta, vaikka se on oopperan nimi. Mlada nimittäin on kuollut jo ennen oopperan alkua. Voyslava on surmannut hänet myrkytetyllä sormuksella voittaakseen itselleen Mladan rakastetun Yaromirin. Mutta kun Yaromir ei edelleenkään lämpene Voyslavalle, tämä manaa avukseen pahan jumalattaren Morenan. Tämän avulla Yaromir näyttääkin kiinnostuvan Voyslavasta. Unissa Yaromirille kuitenkin kummittelee Mlada ja hän näkee tämän surman. Yaromir haluaa tietää, onko murha totta ja utelee sitä hyvältä jumalalta, joka vahvistaa unen todeksi. Yaromir surmaa Voyslavan ja nousee itse taivaaseen Mladan kanssa. Eli jälleen tällainen tosi realistinen ooperan juonikuvio.

Tavoilleen uskollisena kapellimestari Valeri Gergiev aloitti oopperan puoli tuntia myöhässä. Tapa on todella ärsyttävä, mutta onneksi sentään pitkän odotuksen päätteeksi oli todellista herkkua tarjolla. Mladan musiikki oli monipuolista, välillä suorastaan erikoista, mutta todella kiehtovaa. Tykästyin välittömästi ja haluan joskus nähdä tämän oopperan muunakin kuin konserttiversiona. Mariinskin orkesteri soitti kuin unelma ja näin konserttiversiossa yleisö pystyi seuraamaan orkesterinkin työskentelyä toisin kuin normaaleissa oopperoissa. Itse kiinnitin huomiota siihen, miten soittajatkin näyttivät suorastaan nauttivan teoksen esittämisestä. Varsinkin puhallinsoittajilla näytti olevan hauskaa. Heillä tosin olikin useita erikoisia sävelkuvioita ja pääsivät he välillä myös taputtamaan tahtia, mikä ei liene kovin yleistä.

Solistit olivat valiojoukkoa. Itse pidin eniten Radegastin ylipapin roolin laulaneesta Vlaidslav Kupriyanovista, mutta myös Yaromirin roolin laulanut Sergei Skorokhodov teki positiivisen vaikutuksen.

Mlada in the Mariinsky-2, the 25th of May, 2019

They say things always come in threes! So my last opera of the day was again a Rimsky-Korsakov’s opera. Mlada is performed even in Russia very rarely. In St. Petersburg it was performed originally only six times and the next round was in 1923 after which there was a long break till 2004 and now Mariinsky-2 had two concert performances of it, so of course I had to go and see it.

To be quite honest, I have no idea why this opera is performed so seldom. The story is certainly silly, but that is in no way unusual when it comes to operas and the music was spectacular in my opinion. A lot worse operas are performed more regularly.

It has been said about Mlada, that it has connections to Richard Wagner’s Ring and sure, you can find some similarities. The story has some same features with its ancient gods, poisoned ring etc and  even in the music I though I could find some touching points: in the beginning of the third act suddenly “The Rhinegold” came to my mind.

The opera doesn’t, in itself, feature Mlada, even though that is its name. Mlada has actually died before the start of the opera. Voyslava has killed her by a poisoned ring to win Mlada’s beloved Yaromir to herself. When Yaromir still doesn’t fall for Voyslava, she turns to the evil goddess Morena for help. With her help he seems to become interested in Voyslava. But in his dreams Yaromir still sees Mlada and also her demise. He wants to know if she indeed was murdered and asks this from the good god Radegast, who confirms the murder. Yaromir then kills Voyslava and rises to Heaven with Mlada. So once again, a truly realistic opera.

As is his habit, the conductor Valery Gergiev was 30 minutes late. His habit is truly irritating, but fortunately in the end of the long wait there was real enjoyment available. Mlada’s music was varied, at times a bit unusual, but really exciting. I immediately liked the music and I definitely want to see this opera again some time on stage.

The orchestra of the Mariinsky Theatre played like a dream and in this concert version the audience also had a chance to see the musicians. I paid attentions to the fact that the musicians really seemed to enjoy playing this opera. Especially the wind instruments seemed to have fun, but they also had some of the most unusual tunes to play and in addition to that they got to clap their hands to the rhythm, which is not so usual.

The soloist were of the elite caliber. I liked myself the most Vladislav Kupriyanov, who sang the role of the high priest of Radegast. Also the singer in the role of Yaromir, Sergei Skorokhodov, made a good impression on me.

Kintaron seikkailut Mariinski-teatterin Prokofjev-salissa, 25.5.2019

Toukokuun yön jälkeen minulle jäi 25 minuuttia aikaa siirtyä Konserttisalilta uuden Mariinskin Prokofjev-saliin (kävelymatka vie noin 10 minuuttia rauhallisella vauhdilla liikennevaloista riippuen), jossa oli vuorossa Rustam Sagdievin lastenooppera Kintaron seikkailut. Kyseessä on säveltäjän toinen ooppera; ensimmäinen oli joulukuussa 2017 näkemäni Turnipsi. Voin siis sanoa nähneeni säveltäjän koko oopperatuotannon!

Kintaron seikkailut perustuvat japanilaisiin kansantarinoihin ja oopperaa kertoo Kintarosta, joka seikkailunhalussaan päätyy noidan luokse. Noita on vanginnut nuoren naisen linnuksi ja Kintaro vapauttaa hänet, mutta haluaa jatkaa seikkailujaan. Neito antaa Kintarolle puisen kamman, jonka avulla he voivat löytää toisensa uudelleen. Seuraavaksi Kintaro joutuu kissalauman kynsiin, sieltä kivijättiläisen luolaan ja lopulta hän osallistuu pahojen henkien korttipeliin. Kaikesta tästä hän selviää ja palaa takaisin omaan veneeseensä ja haluaa lopuksi löytää aiemmin tapaamansa neidon kamman avulla.

Pidän siitä, että Mariinskissa esitetään säännöllisesti lastenoopperoita. Kulttuurityön seuraukset huomaa myös tavallisissa oopperaesityksissa siellä, sillä yleisön joukossa on aina lapsia ja nuoria. Eivätkä Mariinskin lastenoopperan ole mitään hätäisesti kokoonkyhättyjä kökköjä, vaan niihin on selkeästi käytetty resursseja. Kintaron seikkailutkin oli visuaalisesti erittäin näyttävä teos, jonka puvustusta ja maskeerausta (Olga Kovalenko) oli kiva aikuisenkin katsella. Esityksessä oli myös muita kiinnostavia osatekijöitä. Itse pidin kovasti esim. pahojen henkien korttipelistä, jossa sekä henget että voitot esitettiin varjokuvina; erityisesti irtopäiden laulanta oli upean näköistä ja Mersun merkki voittojen joukossa oli hihityttävän paljonpuhuva.

Sagdievin musiikki oli itämaissävyistä, lapsille sopivaa, mutta ei kuitenkaan heitä aliarvioivaa. Vaikeutta löytyi, mutta mukana oli myös teemoja, jotka jäivät soimaan päähän. Pianisti Yuri Kokko teki upean suorituksen oopperan musiikin soittajana ja oli illan tähti. Minä pidin myös kovasti noidan roolin esittäneen Tsvetana Omelchukin laulusta. Ja kivijättiläisen roolin esittäneet Lev Elgardt ja Pavel Stasenko olivat myös erinomaisia.

The Adventures of Kintaro in the Prokofiev Hall of Mariinsky Theatre, the 25th of May, 2019

After May Night I had 25 minutes to walk from the Concert Hall to the Prokofiev Hall of Mariinsky-2 (the walk usually takes about 10 minutes depending on the traffic lights) to see Rustam Sagdiev’s children’s opera “The Adventures of Kintaro”. It is his second opera and the first one was “The Turnip” which I saw in December 2017. So, I can say that I have seen all the operas of this composer!

“The Adventures of Kintaro” is based on Japanese folk stories and it tells about Kintaro, who yearning for adventure end up at a witch’s cottage, where he frees a young maiden that the witch has changed to a bird. Kintaro is more interested in continuing his adventures than being with the maiden, who gives him a wooden comb that will help to bring them together if he ever changes his mind. Next Kintaro is attacked by cats, after which he descends to the cave of a stone giant and in the end he joins the devils in their card game. He survives all this and returns to his own boat and finally he (of course) wishes to rejoin with the beautiful maiden with the help of the comb.

I like the fact that Mariinsky Theatre has in its programme regularly operas for children. You notice the results of their work even in the regular opera performances, where there are lots of children and youngsters in the audience. And the children operas in Russia are not any half-hearted creations, but proper productions with thought and resources. “The Adventures of Kintaro” was also a visually enchanting opera, whose costume design and make-up (Olga Kovalenko) was a pleasure to look at even for an adult. The performance had also other interesting features. I liked e.g. the card game of the devils a lot. Both the devils and the winnings were shown as shadow theatre: especially the singing of the devil heads was spectacular and the Mercedes Benz symbol as a prize was both obvious and funny.

Sagdiev’s music had Asian impressions and it was suitable for children without underestimating them. The music was not too easy, but there were also themes that almost became ear worms. The pianist Yuri Kokko was great and a true star of the opera. I also liked a lot Tsvetana Omelchuk in the role of the witch. And Lev Elgardt and Pavel Stasenko in the role of the stone giant were also good.

  

Toukokuun yö Mariinski-teatterin Konserttisalissa Pietarissa, 25.5.2019

Nikolai Rimski-Korsakovin syntymän 175-vuotisjuhla jatkuu Pietarin Mariinskissa ja nyt kävin katsomassa hänen kansanoopperansaToukokuun yö, jota esitetään Venällä suhteellisen tasaiseen tahtiin, mutta ei juurikaan Länsi-Euroopassa. Oopperan nähtyäni ymmärrän hyvin miksi. Säveltäjä itse kirjoitti oopperan libreton Nikolai Gogolin kertomuksen pohjalta. Tähän oopperaan en varsinaisesti ihastunut; se olin ihan ok, mutta ei mitenkään loistava.

Ooppera kertoo Levkosta, jonka isä on kyläpäällikkö ja joka on rakastunut Hannaan. Kyläpäällikkö ei halua kuullakaan Levkon avioliitosta Hannan kanssa, vaan havittelee tyttöä itselleen. Eräästä läheisestä autioituneesta talosta kerrotaan tarinaa, jossa pahan äitipuoli-noidan tytär heitetään kadulle, jolloin tyttö hukuttautuu ja muuttuu merenneidoksi, joka öisin tanssii maan rannalla. Äitipuoli eksyy kerran rannalle yöllä ja merenneidot raahaavat hänet mereen ja äitipuoli noituu itsensä myös merenneidoksi. Levko harhautuu yöllä meren rannalle, näkee merenneidot ja tytärpuoli lupaa hänelle palkinnon, jos hän löytää äitipuolen merenneitojen joukosta. Levko tietysti onnistuu siitä, äitipuoli saa rangaistuksensa ja Levko palkitaan kirjeellä, jonka ansiosta kyläpäällikkö antaa hänen mennä naimisiin Hannan kanssa. Kun tähän juoneen vielä sekoitetaan muutama kylän nuorukaisten aiheuttama kohelluskohtaus ja kylän juopon hortoilut, niin menohan oli melkein kuin suomalaisessa kesäteatterissa.

Esitys oli Mariinskin konserttisalissa, jonne oli kevytlavastettu (Sergei Grachev) ukrainalaista kylämaisemaa. Melkeinpä parasta esityksessä oli mukana olleet tanssijat. Varsinkin miestanssioiden ilmavia hyppyjä oli kiva katsella. Yksi tanssija kyllä kerran harhautui ihan väärään paikkaan ja kollega joutui ohjaamaan hänet oikeaan suuntaan, mutta se nyt melkein sopi kansanoopperaan.

Oopperan musiikki oli mielestäni myös ihan ok. Mitään varsinaisia huippukohtia en siitä löytänyt, joten järin mielenpainuva se ei sinänsä ollut. Matalat miesääneet olivat tällä kertaa suosikkejani. Kylän juopon roolin laulanut Pavel Shmulevich oli ehdottomasti paras ja myös kyläpäällikköä esittävä Mikhail Kolelishvili oli oikein hyvä.

May Night in Mariinsky Theatre's Concert Hall in St. Petersburg, on the 25th of May, 2019

Celebrations of the 175th anniversary of the birth of Nikolai Rimsky-Korsakov continue in the Mariinsky Theatre in St. Petersburg and this time I went to see his opera “May Night”. This opera is fairly regularly performed in Russia but hardly even in the west. After I had seen this opera I could understand why. The libretto was written by the composer himself based on a story by Nikolai Gogol. I did not fall in love with the opera itself: it was ok, but not splendid.

“May Night” tells about Levko, whose father is the mayor and who is in love with Hanna. The mayor doesn’t want to hear about his marriage to Hanna, but tries to woo her himself. There is a story going on about a nearby house, where an evil stepmother, who was a witch, gets her stepdaughter thrown to the street. This makes her drown herself and become a mermaid, who dances on the beach during nights. The stepmother once comes to the beach and is also dragged to the sea, but she disguises herself as a mermaid. Levko ends up on the beach one night, sees the mermaids and the stepdaughter promises him a prize if he finds the stepmother amongst the mermaids. Of course, Levko manages to do this and gets a letter, that makes the mayor grant him Hanna as a wife. When you mix into this story some confusions caused by the village youths and the traipsing of the village drunk, it was all a bit like a typical Finnish summer theatre farce.

The performance took place in the Mariinsky Concert Hall, where the set designer (Sergei Grachev) had created a Ukrainian village. I would say that one of the best features of the opera were the dances; especially the high jumps of the male dances were magnificent. One of the dancers once ended up in a wrong place and had to be helped to the correct spots by a colleague, but it almost suited a folk opera.

The music of the opera was ok. There were no high points and the music was not really memorable. This time my favourites were the low male voices: Pavel Shmulevich as the village drunk was excellent and Mikhail Kolelishvili in the role of the mayor was also good.

Kaštšei kuolematon, Mariinski-teatterin konserttisalissa 19.5.2019

Nikolai Rimski-Korsakovin syntymästä on tänä vuonna kulunut 175 vuotta, jonka kunniaksi Mariinski-teatteri esittää kaikki hänen säveltämänsä oopperat. Pietarilaisia on siis hemmoteltu kevään mittaan varsin harvinaisillakin herkuilla. Kun Rimski-Korsakovin harvemmin esitetty lyhyt, noin tunnin mittainen ooppera Kaštšei Kuolematon sattui sopivasti sunnuntain päivänäytökseksi, niin olihan se piipahdettava katsomassa. Ooppera esitettiin Mariinskin konserttisalissa, mutta lavasteissa. Tällä kertaa oli tarjolla oikein englanninkielinen tekstitys (konserttisalissa on useimmiten tarjolla vain venäjänkielinen tekstitys), mutta suurikokoisen lavastehäkkyrän vuoksi tekstityslaite oli näyttämön etuosassa ja niin ylhäällä, että vaikeuksitta se saattoi lukea vain etupermannon taemmilla paikolla. Koska kyseessä on venäläiseen kansantaruun perustuva ooppera, niin ainakin tämä ohjaus (Vyacheslav Starodubtsev) oli kyllä sellainen, että käsien vääntelystä yms. elehdinnästä olisi kyllä hyvin pysynyt juonesta kärryillä vaikka ei olisi tekstistä sanaakaan saanut selvää.

Oopperassa prinsessa on ilkeän, kuolemattoman velhon Kaštšein vankina ja ikävöi rakastettuaan prinssi Ivania. Prinssi on lähtenyt etsimään keinoa tappaa Kaštšei ja on päätynyt tämän tyttären Kaštšejevnan luokse. Tytär yrittää vietellä Ivanin, juottaa hänelle taikajuomaa, jotta hän unohtaisi prinsessan ja miehen nukahdettua yrittää tappaa hänet pystymättä kuitenkaan siihen. Paikalle saapuu Kaštšein tilannepäivitystä kyselemään lähettämä Myrskytuuli, joka herättää Ivanin. Yhdessä he lähtevät takaisin Kaštšein luo. Kaštšein kuolemattomuuden salaisuus on ollut hänen tyttärensä, sillä niin kauan kun tytär ei vuodata kyyneliä, Kaštšei on kuolematon. Nyt kuitenkin Ivaniin rakastunut tytär heltyy kyyneliin, muuttuu itkupajuksi ja Kaštšei kuolee. Ja tietenkin prinssi ja prinsessa saavat toisensa.

Jos oopperan juoni onkin lievästi sanottuna traditionaalinen satu, niin musiikillisesti teos on oikein mukava. Rimski-Korsakovin musiikki sopi juuri tämän tyyppisen tarinaan erinomaisesti. Myös solistijoukko oli hieno ja ilman heikkoja lenkkejä. Yleisön suurin suosikki oli velhon tytärtä esittänyt pietarilainen mezzo-sopraano Ekaterina Sergeeva, joka lauloikin oikein hienosti. Itse kyllä pidin vielä enemmän prinsessan roolin esittäneestä tadzhikistanilaisesta sopraanosta Angelina Akhmedovasta. Hänen äänensä sopi suorastaan loistavasti prinsessan rooliin.

Mutta kun kyseessä oli puhdas satu, niin lopullisesti tarinasta teki mukaansatempaavan vasta aivan erinomaisen hyvin onnistunut lavastus (Petr Okunev) ja valaistus (Sergey Skornetsky). Konserttisalin tarjoamalla tekniikalla tulos oli lähes loistokas.

Kashchey the Immortal in the Mariinsky Concert Hall in St. Petersburg, Russia, the 19th of May, 2019

This year we celebrate the 175th anniversary of the birth of composer Nikolai Rimsky-Korsakov. In honour of this Mariinsky Theatre has shown all his operas – even the more rare ones - during this spring. When his short (about an hour long) opera “Kashchey the Immortal” was performed as a matinee on Sunday, I simply had to go and see it. The opera was performed in the Mariinsky Concert Hall, but with simple set design and this time even with English texting (usually in the Concert Hall they only offer Russian texting), but due to the rather big set thingy hanging from the ceiling, the texting device had been moved to the front of the scene and it was also so high that you could only read it comfortably further back on the parquet. Though since it was based on a Russian folk tale, at least the direction (Vyacheslav Starodubtsev) of this opera was such that it would have been rather easy to understand approximately what happens based on the grand gesticulation even if you were not able to understand a word of the text.

In the opera a princess is captured by the immortal wizard Kashchey and she misses he beloved, prince Ivan. He has gone to seek a way to kill Kashchey and has ended up meeting Kashchey’s daughter Kashcheyevna. The daughter tries to seduce the prince, gives him a magic potion to drink so that he would forget the princess and when he falls asleep, she tries to kill him, but cannot. At the same time Kashchey has sent Storm Wind to find out what has happened. Storm Wind arrives to Kashcheyevna and wakes up Ivan. Together they leave and join the princess. The secret of Kashchey’s immortality is the fact that his daughter does not cry; her tears would kill him. Now she, desperately in love with Ivan, sheds tears, changes into a weeping willow and Kashchey dies. The prince and princess live happily even after.

If the story of the opera is – to put it mildly – rather traditional a fairy tale, the music of the opera was enchanting and it suited this type of story magnificently. The group of soloist was also excellent and  without weak links. The favourite of the audience seemed to be St. Petersburg born and bred mezzo-soprano Ekaterina Sergeeva, who indeed sang the role of Kashcheyevna very well. However, my personal favourite was Tajikistan born soprano Angelina Akhmedova. Her voice fit the role of the princess perfectly.   

But when we are speaking of a folk tale at its purest form, the thing that really made the story was the set design (Petr Okunev) and light design (Sergey Skornetsky). Taking into account the resources available at the Concert Hall, the result was almost breathtaking.

Lohengrin Berliinin Deutsche Operissa, 12.5.2019

Berliinin viikonloppuni toinen ooppera olikin sitten klassista saksalaista oopperaohjelmista eli Richard Wagnerin Lohengrin Berliinin Deutsche Operissa. Tämä Kasper Holtenin ohjaus on jo vuodelta 2012 eli varsin pitkään ohjelmistossa ollut esitys, joka nyt esitettiin täydelle katsomolle osana oopperan Wagner-viikkoa. Enkä kyllä yhtään ihmettele, että katsomo oli täynnä, sillä niin hieno esitys oli kyseessä.

Lohengrinin tarina kertoo Brabantin herttuan tyttärestä Elsasta, jota kyseistä arvonimeä haikaileva

Friedrich von Telramund syyttää tämän veljen murhasta vaimonsa Ortrudin yllyttämänä. Elsa rukoilee syyttömyytensä todistajaksi puhdasta ritaria, joka ilmaantuukin paikalle. Elsa ja tuntematon ritari tunnustavat rakastavansa toisiansa, menevät naimisiin ja ritari vannottaa – ilman sen kummempaa syytä asialle antamatta - Elsaa olemaan koskaan kysymättä hänen nimeään ja taustaansa. Ortrud alkaa kylvää epäilyksen siemeniä Elsan mieleen, joka lopulta murtuu ja tivaa ritariltaan tämän nimeä. Mies paljastaa olevansa Lohengrin, Graalin ritari, jonka on nimensä paljastuttua nyt palattava takaisin ja jätettävä Brabant ja Elsa, joka luhistuu maahan. Alkuperäisessä tarinassa Elsa kuolee lopussa, mutta tässä versiossa jää vähän epäselväksi sekä Lohengrinin lopullinen lähtö että Elsan kohtalo. 

Tämä on vain oopperan juonen runko, sillä mukana on paljon muutakin. Itseäni hieman häiritsee tämän oopperan juonessa se, että Elsa, jota alussa pidetään viattomana uhrina, saakin lopussa koko yhteisön syyttelyt niskaansa Lohengrinin nimen vaatimisesta. Mitään lieventäviä asianhaaroja ei hyväksytä, vaikka Lohengrin on aiemmin suorastaan haikaillut entiseen elämäänsä ja Elsa kohtuullisen perustellusti pelkää miehen häipyvän elämästään jälkiä jättämättä. Lohengrin taas kuvataan jalona ritarina alusta loppuun, vaikka hänen reaktionsa Elsan ahdistukseen on lähinnä tasoa ”älä viitti kysellä typeriä”. Se siitä empatiasta! Tosin ooppera nyt muutenkin ihannoi sotaa ongelmien ratkaisukeinona.

Hieman misogynisestä juonestaan huolimatta tämä ooppera nousi varmaan jo tässä vaiheessa vuotta tämän vuoden mieleenpainuvimpien oopperavierailujeni joukkoon. Teoksen ohjaus ei lavasteilla herkutellut, mutta ehkäpä nimenomaan yksinkertainen visuaalisuus antoi tilaa oopperan vahvoille tunteille ja hienolle musiikille. Inhoan yli kaiken ohjaajia, jotka kuvittelevat, että karismaattiset solistit eivät voi pitää yleisön kiinnostusta yllä seisoessaan yksin näyttämöllä ja laulaessaan, vaan lavan taustalla on jonkun hääräiltävä minkä tahansa tyhjänpäiväisen asian parissa. Tähän virheeseen Kasper Holten ei onneksi sorru, vaan hän antaa esiintyjien luoda tunneyhteyden yleisön kanssa.

Solistit olivat kautta linjan korkeatasoisia, mutta omia suosikkejani olivat John Lundgren Friedrich vonTelramundina, Andreas Bauer Kanabas Heinrich von Voglerina ja tietenkin Camilla Nylund Elsa von Brabantina. Enkelisiipisen Lohengrinin (Daniel Johansson) esitys oli vähän epätasainen: välillä todella hienoja kohtia ja välillä vähemmän hienoja.

Suuria tähtiä tässä neljän ja puolen tunnin mittaisessa esityksessä (sisälsi toki kaksi väliaikaa) olivat myös Deutsche Operin orkesteri (kapellimestarina Donal Runnicles) ja kuoro. Molemmat saivat aivan ansaitusti yleisöltä raikuvat suosionosoitukset lopussa. Mahtava esitys, jonka olisin voinut katsoa uudelleen saman tien sen pituudesta huolimatta.  

Lohengrin in the Deutsche Oper Berlin, the 12th of May, 2019

The second opera of my Berlin weekend was a classic German opera, that is Richard Wagner’s Lohengrin in the Deutsche Oper. This production by director Kasper Holten is already from year 2012, so not so new, but it still filled the house as a part of the Wagner week in the opera. I am not really surprised about its popularity, since it was a great production.

The story of Lohengrin tells about the daughter of the Duke of Brabant – Elsa. Friedrich von Telramund, who is yearning to gain the title of the Duke of Brabant himself, accuses (prompted by his wife Ortrud) Elsa of murdering her brother – the natural successor of the title. Elsa prays a pure knight to arrive to prove her innocence and he appears. Elsa and the unknown knight confess their love to each other, marry and the knight swears Elsa never to ask his name and origin without giving any specific reason for his request. Ortrud makes Elsa start to doubt the intentions of the knight and finally she gives up and insists that he must tell her his name. The knight reveals that his name is Lohengrin and he is a knight of the Holy Grail and tells that after telling his name, he is compelled to return and leave Brabant and Elsa, who collapses down. In the original story Elsa dies in the end, but in this version it remained a bit unclear if Lohengrin really leaves and Elsa dies. 

This is the mere skeleton of the story, since there are other things happening in the opera. I am a bit disturbed by the part of the plot where Elsa, who is first seen as an innocent victim in the beginning, gets to be blamed by the whole society in the end for insisting to know the name of Lohengrin. No extenuating circumstances are taken into consideration, even though Lohengrin has earlier expressed yearning for his previous life and Elsa is rather reasonably afraid of him disappearing without a trace. Lohengrin, on the other hand, is described as a noble knight from the beginning to the end despite his reaction to Elsa’s anxiousness being more in the line of ”stop bothering me with stupid questions”. How empathic! Though the opera is also idealizing war as a way to solve problems.  

Despite the slightly misogynist story this production became already in May one of the operatic highlight of my year. The set design of the opera was not bountiful, but I think the simplicity of the set gave room to the strong emotions and the beautiful music. I hate above all directors, who think that charismatic singers cannot keep up the interest of the audience when they stand alone on the stage and sing, but there must be some people doing something trivial on the background. Kasper Holten fortunately did not commit this mistake, but he allowed the performers to create an emotional contact with the audience.

The soloist were all of high quality, but my own favourites were John Lundgren as Friedrich vonTelramund, Andreas Bauer Kanabas as Heinrich von Vogler and, of course, our own Camilla Nylund as Elsa von Brabant. Lohengrin with the angel wings (Daniel Johansson) had a bit uneven performance: some parts were really good and some not so much.  

The orchestra, the conductor Donald Runnicles and choir of Deutsche Oper were also great stars in this four and a half hour long opera (incl. two intermissions). They got well deserved fiery applause from the audience in the end. A great performance that I could have watched again right away despite its length.

M - kaupunki etsii murhaajaa Berliinin Komische Operissa, 11.5.2019

Aika moni tuntee varmasti Fritz Langin kuuluisan ensimmäisen äänielokuvan M – kaupunki etsii murhaajaa vuodelta 1931. Moritz Eggert on tehnyt tämän elokuvan inspiroimana uuden samannimisen oopperan, joka sai vastikään ensi-iltansa Berliinissä Komische Operissa.

Oopperan tapahtumat eivät ole aivan yksi yhteen elokuvan kanssa, mutta myös siinä kaupunki vaipuu hysterian valtaan kun lapsia alkaa kadota. Poliisi aktivoituu ja rikolliset joutuvat ahtaalle samalla kun murhaaja ahdistuu yhä enemmän ja murhaajan jahtaaminen kiihtyy kiihtymistään.

Barrie Koskyn tuotanto oli hieman erikoinen, mutta ei huonolla tavalla. Iso osa oopperasta oli itse asiassa puhuttua tekstiä. Melkein kaikki ihmiset (poliisi, rikolliset, tavalliset ihmiset) lukuunottamatta murhaajaa käyttivät isoa tekopäätä ja he olivat todellisuudessa lapsinäyttelijöitä. Vain murhaaja lauloi lavalla, muut laulajat lauloivat kulisseista.

Tavallaan voi sanoa, että teos oli sekoitus lainauksia sieltä ja täältä: päätarina oli Langin elokuvasta, libretto sisälsi useita Walter Mehringin runoja ja joitain lastenlauluja. Ja tietenkin myös tässä oopperassa murhaajan tunnusmerkki oli Edvard Griegin Vuorenkuninkaan luolassa.

Kokonaisuutena ooppera oli ihan kiva, jos tätä sanaa nyt voi käyttää tarinasta, jossa joku murhaa lapsia. Voisin kuitenkin sanoa, että oli vähän vaikuttuneempi itse tarinasta ja ohjauksesta kuin musiikista. Musiikin mieleenpainuvimmat kohdat olivat lastenlauluja ja sitten tämä Grieg-lainaus.

Murhaajan roolin lauloi Scott Hendricks ja hän suoriutui tehtävästään mallikkaasti. Hän oli pakkomielteinen, lapsenomainen ja ahdistunut sielu.

M - A City Searches for a Murderer in Komische Oper Berlin, the 11th of May, 2019

Quite many people surely know Fritz Lang’s famous first sound film “M – A City Searches for a Murderer” from 1931. Moritz Eggert has composed an opera with the same name and inspired by the film. The opera had recently its first night in the Komische Oper Berlin.

The story of the opera is not 100 % the same as in the film, but in the opera also the people in the city are getting hysterical when children start disappearing. The police becomes more active and the criminals are being pressured by the investigations. The murderer is agitated and the hunt to find the murderer accelerates.  

This production by Barrie Kosky was a bit unusual, but not in a bad way. A big part of the opera was actually spoken. Almost all the people (police, criminals, John and Jane Does) on the stage (except the murderer) wore big puppet heads and were in reality children. The only singer on the stage was the murder and the rest of the singing came off stage.

In a way you could say that the opera contained a medley of fragments borrowed from different sources. The main story from Lang’s film, the libretto had several poems by Walter Mehring and some children’s songs. And, of course, even in this opera Edvard Grieg’s “In the Hall of the Mountain King” was the sing of the murderer.

As a whole, the opera was quite nice, if you can use that world about a story where someone is murdering children. However, I would say that at least I was a bit more impressed by the story and the actual production than the music itself. The most memorable pieces of the music where the children’s songs and the Grieg bit.

The role of the murderer was sung by Scott Hendricks and I think he did a good job. He really was a compulsive, childish, distressed soul.

Flash flash Espoon kaupunginteatterissa 7.5.2019

Juhani Nuorvalan säveltämä ooppera Flash flash - Andy Warholin kaksi kuolemaa – valmistui jo kymmenen vuotta sitten, mutta ensi-iltansa se sai vasta tämän vuoden helmikuussa Musiikkitalossa. Valitettavasti yksi solisteista sairastui heti ensi-illan jälkeen, joten seuraavat esitykset siirtyivät toukokuulle Espoon kaupunginteatteriin. Ooppera kertoo Andy Warholin elämästä lapsuudesta kuolemaan (ja oikeastaan sen jälkeenkin). Libretto on Juha Siltalan.  

En oikein tiennyt, mitä odottaa tältä oopperalta ensi-illan arvostelujen perusteella, mutta ihastuin siihen todella. Pidin Nuorvalan musiikista, jossa koko oopperan mukana seuraavasta teemasta huolimatta oli mukavasti vaihtelua, jotta kiinnostus säilyi yllä. Nyky Ensemblen soitto yhdistettynä elektronisiin keinoihin loi upean äänimaailman.

Libretto ei ollut ehkä maailman helpoin, mutta pikku hiljaa tarina imaisi mukaansa ja reilu kaksi tuntia ilman väliaikaa ei tuntunut yhtään pitkältä ajalta. Erik Söderblomin ohjauksesta pidin todella paljon. Näyttämö oli suurimman osan aikaa tyhjä, mutta kaikki ajoittaiset lavasteet olivat perusteltuja, takaosan sermit toimivat ja ennen kaikkea Teo Lanervan upea valo- ja videosuunnittelu tekivät teoksen. Erinomainen kokonaisuus.

Lisäksi esityksessä oli muutava mukava lisätekijää, jotka eivät ehkä olleet täysin välttämättömiä, mutta ihan lisäsivät eräänlaista ainutlaatuisuuden tuntua. Ensiksikin katsojille jaettiin naamiot, joita oli tarkoitus pitää oopperan alussa. En ihan ymmärtänyt miksi ja minun näytöksessäni katsojat näyttivät lähinnä käyttävät niitä viukoina, mutta kivan selfien naamion kanssa sai aikaiseksi. Toinen lisäjuttu oli ihan puhtaasti tekninen. Vaikka englanninkielisen oopperan lauletusta tekstistä sai todella hyvin selvää, niin varsinkin hieman heikommin englantia osaaville oli tarjolla näyttämön sivulla olevien tekstitysten (jotka eivät välillä savun vuoksi oikein edes näkyneet) lisäksi myös Espoon kaupunginteatterin sovelluksen kautta tekstitys suoraan omaan puhelimeen. Testasin sen toimivuuden ja keksintöhän oli suorastaan loistava. Puhelimesta oli helppo kurkata, jos joku pätkä tekstistä jäi epäselväksi. Kolmas mukava yksityiskohta oli keskellä oopperaa oleva hiljainen hetki, jolloin Espoon esittävän taiteen koulusta olleet avustajat jakoivat katsojille ilmaisia purkkeja Coca Cola Zeroa. En ole edes kyseisen juoman ystävä, mutta Warhol-oopperaan se tietysti sopi.

Mutta mitäpä ooppera olisi ilman solisteja. Ooppera oli erittäin hyvin roolitettu ja kaikista solisteista jäi pääosin positiivinen kuva. Itse kuitenkin haluaisin vielä nostaa kaksi solistia yli muiden. David Hackston A:na oli aivan mahtava. Olen kuullut häntä useissa produktioissa aiemminkin ja pitänyt, mutta tässä oopperassa hän pääsi oikein loistamaan. Nautinnollinen suoritus! Ja toinen suosikkini oli tietenkin Tuuli Lindeberg. Hänen ääntään olen kehunut usein ennenkin ja tässä oopperassa hänen esiintymisensä oli myös aivan nappisuoritus.  

Laulajien lisäksi tanssija Ari Kauppila F:nä oli huikea. Hänen lopussa oleva steppi-numeronsa, joka oli kuin yksi orkesterin instrumenteista oli aivan uskomattoman upea.

Kaiken kaikkiaan tätä oopperaa voin suositella kaikille muille paitsi ainoastaan klassikko-oopperoista pitäville. Siinäkin tapauksessa, että ihan jokaisesta asiasta ei oopperassa pitäisikään, niin varmasti joku osa-alue miellyttää, joten kannattaa käydä katsastamassa. Näytöksiä on vielä pari jäljellä ja lippuja saa www.lippu.fi.

Flash Flash in the Espoo City Theatre, the 7th of May, 2019

The opera ”Flash flash – two deaths of Andy Warhol” composed by Juhani Nuorvala was finished  already ten years ago, but it got its first performance only this February in the Helsinki Music Center. Unfortunately one of the performers got sick after the opening night and all the other performances were postponed to May in Espoo City Theatre. The opera tells about the life of Andy Warhol from childhood to his death (and kind of after it). The libretto is by Juha Siltala.  

I didn’t quite know what to expect of this opera based on the reviews I read after the opening night, but I fell in love with it. I liked Nuorvala’s music, which in addition to the theme that went through the whole opera also contained enough twists to keep up the interest till the end. The orchestra Nyky Ensemble played well and combined to various electronic thingies they created a superb sound environment.  

The libretto may not have been the easiest in the world, but gradually the story took you over and over two hours without intermission did not feel that long at all. I really liked the direction of Erik Söderblom. The stage was empty a lot of the time, but everything that came and went on it was for a reason. The screens on the backgroud were justified and above all the video and light design by Teo Lanerva was magnificient and made the opera. Excellent production.

The performance also had some extra features that may not have been strictly speaking necessary, but they brought a little something extra to the evening. First of all the audience was given masks that were supposed to be worn in the beginning of the opera. I didn’t quite understand why and at least on Tuesday evening most of the audience seemed to use the masks as fans, but at least you could get a nice selfie with the mask. The second extra thing was purely technical. Even though it was unusually easy to hear clearly the English text of the opera, especially for those whose English is not so strong, there was, in addition to the texting available on both sides of the stage (which you could not always see due to smoke), also a texting possibility to your own mobile phone via the Espoo City Theatre App. I tested it and it was great! It was easy to check from your phone if you could not hear some part of the text. The third nice detail was that the stage hands, who were from the School of performing arts in Espoo, handed out free cans of Coca Cola Zero during a lull in the opera. I am not even a friend of that drink, but it suited an opera about Andy Warhol.  

But what is an opera without singers! The choosing of singers for this opera had been done extremely well and all the soloists left a mainly positive impression. But personally I would like to especially mention two soloists separately. David Hackston as A was magnificent! I have heard him before in several productions and I have always liked him, but in this opera he had a chance to truly shine. So enjoyable! And my second favourite was naturally Tuuli Lindeberg. I have raved about her voice before and in this opera her performance was pitch perfect.

In addition to the singers the dancer Ari Kauppila as F was divine. His step dance number in the end of the opera, where the taps were like one of the instruments playing the music, was unbelievable.   

I would not recommend this opera to those people who only like the biggest opera classics, but to everybody else this is a must see. Even if you don’t like everything about the opera, I am sure that you will find some things that you will thoroughly enjoy, so the opera is definitely worth seeing. There are still two performances left and tickets are available at www.lippu.fi.