Lohengrin Berliinin Deutsche Operissa, 12.5.2019

Berliinin viikonloppuni toinen ooppera olikin sitten klassista saksalaista oopperaohjelmista eli Richard Wagnerin Lohengrin Berliinin Deutsche Operissa. Tämä Kasper Holtenin ohjaus on jo vuodelta 2012 eli varsin pitkään ohjelmistossa ollut esitys, joka nyt esitettiin täydelle katsomolle osana oopperan Wagner-viikkoa. Enkä kyllä yhtään ihmettele, että katsomo oli täynnä, sillä niin hieno esitys oli kyseessä.

Lohengrinin tarina kertoo Brabantin herttuan tyttärestä Elsasta, jota kyseistä arvonimeä haikaileva

Friedrich von Telramund syyttää tämän veljen murhasta vaimonsa Ortrudin yllyttämänä. Elsa rukoilee syyttömyytensä todistajaksi puhdasta ritaria, joka ilmaantuukin paikalle. Elsa ja tuntematon ritari tunnustavat rakastavansa toisiansa, menevät naimisiin ja ritari vannottaa – ilman sen kummempaa syytä asialle antamatta - Elsaa olemaan koskaan kysymättä hänen nimeään ja taustaansa. Ortrud alkaa kylvää epäilyksen siemeniä Elsan mieleen, joka lopulta murtuu ja tivaa ritariltaan tämän nimeä. Mies paljastaa olevansa Lohengrin, Graalin ritari, jonka on nimensä paljastuttua nyt palattava takaisin ja jätettävä Brabant ja Elsa, joka luhistuu maahan. Alkuperäisessä tarinassa Elsa kuolee lopussa, mutta tässä versiossa jää vähän epäselväksi sekä Lohengrinin lopullinen lähtö että Elsan kohtalo. 

Tämä on vain oopperan juonen runko, sillä mukana on paljon muutakin. Itseäni hieman häiritsee tämän oopperan juonessa se, että Elsa, jota alussa pidetään viattomana uhrina, saakin lopussa koko yhteisön syyttelyt niskaansa Lohengrinin nimen vaatimisesta. Mitään lieventäviä asianhaaroja ei hyväksytä, vaikka Lohengrin on aiemmin suorastaan haikaillut entiseen elämäänsä ja Elsa kohtuullisen perustellusti pelkää miehen häipyvän elämästään jälkiä jättämättä. Lohengrin taas kuvataan jalona ritarina alusta loppuun, vaikka hänen reaktionsa Elsan ahdistukseen on lähinnä tasoa ”älä viitti kysellä typeriä”. Se siitä empatiasta! Tosin ooppera nyt muutenkin ihannoi sotaa ongelmien ratkaisukeinona.

Hieman misogynisestä juonestaan huolimatta tämä ooppera nousi varmaan jo tässä vaiheessa vuotta tämän vuoden mieleenpainuvimpien oopperavierailujeni joukkoon. Teoksen ohjaus ei lavasteilla herkutellut, mutta ehkäpä nimenomaan yksinkertainen visuaalisuus antoi tilaa oopperan vahvoille tunteille ja hienolle musiikille. Inhoan yli kaiken ohjaajia, jotka kuvittelevat, että karismaattiset solistit eivät voi pitää yleisön kiinnostusta yllä seisoessaan yksin näyttämöllä ja laulaessaan, vaan lavan taustalla on jonkun hääräiltävä minkä tahansa tyhjänpäiväisen asian parissa. Tähän virheeseen Kasper Holten ei onneksi sorru, vaan hän antaa esiintyjien luoda tunneyhteyden yleisön kanssa.

Solistit olivat kautta linjan korkeatasoisia, mutta omia suosikkejani olivat John Lundgren Friedrich vonTelramundina, Andreas Bauer Kanabas Heinrich von Voglerina ja tietenkin Camilla Nylund Elsa von Brabantina. Enkelisiipisen Lohengrinin (Daniel Johansson) esitys oli vähän epätasainen: välillä todella hienoja kohtia ja välillä vähemmän hienoja.

Suuria tähtiä tässä neljän ja puolen tunnin mittaisessa esityksessä (sisälsi toki kaksi väliaikaa) olivat myös Deutsche Operin orkesteri (kapellimestarina Donal Runnicles) ja kuoro. Molemmat saivat aivan ansaitusti yleisöltä raikuvat suosionosoitukset lopussa. Mahtava esitys, jonka olisin voinut katsoa uudelleen saman tien sen pituudesta huolimatta.