The Bell on the Sphinx Terrance of Budapest Opera House, the 9th of September, 2017

When I got a chance to stay in Budapest for the season opening weekend of the opera, I was truly happy. The Hungarian National opera opened the season with a big bang by organizing a good amount of both free-of-charge and paid programme for all opera fans. The free-of-charge programme covered some short operas sung in Hungarian on the Sphinx Terrace of the Budapest Opera House, which is at the moment under renovation.

The first free opera was Gaetano Donizetti’s The Bell (or The Night Bell). It is an hour-long comedy, where the aging chemist marries a young woman and the ex-boyfriend of the said woman rings the doorbell in various disguises to delay the wedding night, since the chemist must leave on a trip in the morning. So it was a perfectly suitable opera for an outdoor stage on a beautiful warm summer day.  

I really liked Lajos Geiger, who sung the role of the ex-boyfriend Enrico. Such a stunning voice! His counterpart, the young bride Serafina was Orsolya Hajnalka Röser, whose highest notes were superbly bright and beautiful. In addition to them, I absolutely have to mention the chemist himself, Don Annibale Pistacchio that is Lászlo Szvétek, who was a true comedy talent.

I have to admit that after the performance I was wondering why couldn’t the Finnish National Opera open its season with something similar, but perhaps it would not be quite as nice an experience when it is 10 degrees and raining. But sometimes such little operas could be perfect for outdoors even in Finland and free performances might entice new audiences to opera. And it definitely would give a chance to show some rare little operas, that you do not normally see that often.

 

The Sphix Terrace

 

Serafina and Enrico

 

The performers

Renée Fleming Musiikkitalossa, 2.9.2017

Tukholman kuninkaallinen filharmoninen orkesteri kapellimestarinaan Sakari Oramo ja solistinaan Renée Fleming esiintyivät Musiikkitalossa lauantai-iltana osana Helsingin juhlaviikkojen ohjelmaa. Illasta muodostui hieno musiikin juhla ja yleisö sai taputtaa kätensä helliksi molempien osien lopussa.

Illan aloitti orkesteri Andrea Tarrodin Ligurialla. Tarrodi pyrkii teoksessaan kuvailemaan Ligurian ”kartan” ja kieltämättä teosta kuunnellessa tuli kyllä mieleen muistikuvia Italiasta. Oikein kaunista musiikkia.  

Sitten vuorossa oli Renée Fleming, jota suuri osa yleisöä oli varmaankin tullut kuuntelemaan. Ensiksi hän lauloi Samuel Barberin tunnelmallisen laulun Knoxville: Summer of 1915. Yleensä laulajien äänet muuttuvat aika paljonkin vuosien mittaan, mutta Flemingin ääni on yhä vaan lyyrinen ja kirkas ja sopi hyvin tähän teokseen. Hän pystyi luomaan kauniin tunnelmakuvan perheen kesäpäivästä. Vielä ennen väliaikaa Fleming esitti ylimääräisenä lauluna Barberin Sure on this Shining Night. Minusta tuntui ikään kuin hänen äänensä olisi säihkynyt tässä laulussa vieläkin kauniimmin.  

Väliajan jälkeen oli vuorossa Ich komme, ich komme Richard Straussin oopperasta Daphne, joka on Flemingille hyvin tuttu teos ja varmaeleisesti hän sen esittikin. Viimeiset nuotit Fleming lauloi näyttämön sivusta raollaan olevan oven takaa. En ole aivan varma, miten hyvin ne koko katsomoon kuuluivat, mutta minun paikalleni ne soivat todella kauniisti. Ja ylimääräisenä lauluna Fleming esitti Straussin Morgenin. Tähän samaan kappaleeseenhan myös Joyce DiDonato lopetti Musiikkitalon konserttinsa viime marraskuussa. Kuinka kaksi upeaa laulajaa, joilla on varsin erityyppiset äänet, voivat saadakin aikaan niin hienot – ja erilaiset - tulkinnat samasta laulusta.

Tämän jälkeen orkesteri esitti vielä Carl Nielsenin toisen sinfonian nimeltä Neljä temperamenttia, joka olikin todella kiinnostava teos. Sananmukaisesti siinä esiteltiin neljä erilaista temperamenttia; musiikki vaihteli räiskyvän marssillisesta hitaan rauhalliseen. Sakari Oramon työskentelyä oli hauskaa seurata; erityisesti nautin hänen pontevista otteistaan vähän vauhdikkaimmissa kohdissa.

Ja jälkiruoan kirsikkana orkesteri esitti vielä ylimääräisenä Oskari Merikannon Kesäillan valssin. Olipa mukava kuulla tällainen suuren orkesteri versio meille kaikille tutusta valssista! Orkesterillakin näytti olevan hauskaa sitä soittaessaan.

Renée Fleming in Helsinki Music Centre, the 2nd of September, 2017

The Royal Stockholm Philharmonic Orchestra with its conductor Sakari Oramo and Renée Fleming visited Helsinki Music Centre on Saturday night as part of Helsinki Festival programme. The evening was indeed a great festival of music and the audience got a chance to clap their hands till they became tender in the end of both parts of the concert.

The orchestra started the evening with Andrea Tarrodi’s “Liguria”. Tarrodi aims in his works to create “a map” and when I was listening to this piece, memories of Italy did indeed pop up in my mind. Really beautiful music!   

Then it was Renée Fleming’s turn and I believe a big part of the audience had actually come to listen to her. First, she sang Samuel Barber’s song “Knoxville: Summer of 1915” that is full of feeling. Usually singers’ voices change quite a lot when years pass, but Fleming’s voice is still lyric and bright and it suited nicely to this song. She was able to create a beautiful picture of a family’s summer day. Before the intermission she sang one additional number which was Barber’s ”Sure on this Shining Night”. I got the feeling that her voice shone even brighter in this song.   

After the intermission Fleming sang “Ich komme, ich komme” from Richard Strauss’s opera Daphne, which she is very familiar with and she was able to perform it with true confidence. The last notes she sang from the sidelines behind a half-closed door. I am not sure how well the notes reached all the audience, but to my seat they sounded truly exquisite. As the additional number Fleming then sang ”Morgen” by Richard Strauss. Joyce DiDonato ended her concert in Music Centre in November with the same song. How is it possible that two wonderful singers with different voice types can make so lovely – though different – interpretations of the same song!

After this the orchestra played Carl Nielsen’s second symphony called ”Four Temperaments”, which turned out to be a very interesting piece. It literally presented four different temperaments and the music varied from bursting march-type melodies to calm and slow tunes. It was such fun to follow Sakari Oramo’s work; I especially enjoyed to watch him during the faster parts

And as a cherry on the desert the orchestra played Kesäillan valssi (Summernight’s Waltz) by Oskar Merikanto. It was super fun to hear this waltz that is known to all Finns played by such a big orchestra! Even the orchestra seemed to have fun playing it.

Poppean kruunaus Helsingin konservatoriossa, 1.9.2017

Näin aikataulusyistä kahtena iltana peräkkäin Ville Saukkosen oopperaohjauksia, mikä oli ehkä vähän liikaa. Perjantaina oli vuorossa Helsingin konservatoriossa esitetty Poppean kruunaus, joka täydensi Claudio Monteverdin peräkkäisinä vuosina esitettyjen oopperoiden sarjan. Edellisen kerran tämän oopperan esitti Suomalainen Kamariooppera Helsingissä pari vuotta sitten Alminsalissa. Nyt nähtiin Orpheuksen muusien tuottama tyystin erilainen versio.  

Ohjaukseltaan teos on varsin tyypillistä Saukkosta: värikäs, hieman levoton ja liioitteleva. Kun vielä puvustajana oli Hanna Hakkarainen, joka puvusti myös edellisenä iltana näkemäni Sevillan parturin, niin samankaltaisuuksien silmiin hyppäämiseltä ei voinut välttyä. Hakkarainen esim. näyttää pitävän kiiltävistä minihameista tällä hetkellä. Lavastus oli varsin yksinkertainen ja koostui kolmesta sängystä, mutta lisäefektiä luotiin videoprojisoinneilla, kuten niin monesti muulloinkin Saukkosen ohjauksissa. Ja tälläkin kertaa oli mukana tanssiryhmä, jonka käyttöä en kyllä ihan aina ymmärtänyt.

Monteverdin musiikki on Poppean kruunauksessa kauneimmillaan ja onneksi esiintyjäkaartikin oli pääosin varsin onnistunutta. Selvästi ylitse muiden oli keisari Neron esittäjä Merja Mäkelä, jonka upea ääni ja varma esiintyminen hurmasivat. Hänen todella hallitsi näyttämöä kaikissa kohtauksissaan.

Katja Vaahtera Poppeana lauloi erittäin kauniisti Monteverdin kuviot siitä huolimatta, että pukusuunnittelija oli välillä tunkenut hänet pukuun, joka uhkasi kohota liikkuessa liiankin ylös. Kaikki kunnia Vaahteralle siitä, että hän pystyi huomaamattomasti helmaansa alas nykien laulamaan niin rentoutuneesti.

Odotin kiinnostuneena Orfeuksen muusien edellisessä oopperaesityksessä (Dido ja Aeneas) niin upeasti laulaneen Iida Antolan esiintymistä. Poppean kruunauksessa hänellä oli pienet roolit Hyveenä ja Pallas Athenena. Ja jälleen Antola teki fantastisen suorituksen, hänen kirkasta sopraanoaan on todellinen nautinto kuunnella. Erittäin hienosti lauloivat myös Sofia Buono Onnettarena ja Linda Rolig Rakkautena (hänet näin viimeksi alkuvuodesta Emmana Muumioopperassa).

 

The Coronation of Poppea in Helsinki Conservatory, the 1st of September, 2017

Due to tight schedules, I was forced to see two operas by director Ville Saukkonen in consecutive evenings and that was perhaps a bit too much. On Friday evening I saw the Coronation of Poppea in the Helsinki Conservatory. This opera was the last of the three operas by Claudio Monteverdi performed in the last three years. Finnish Chamber Opera also performed it two years ago in Alminsali, in Helsinki. This version was produced by Orpheus’ Muses and was totally different in style

The production was rather typical Saukkonen: colourful, a bit restless and over the top. When the costume designer was also the same as in previous evening’s Barber of Seville, you could not avoid seeing the similarities. Hakkarainen, for example, seems to be fond of shiny miniskirts at the moment.

Set design was simple and consisted of three beds, but additional effects were created by video projections as so often happens in Saukkonen’s productions. And this time, too, there was a group of dancers, though I have to admit that I did not always understand their role.

Monteverdi’s music in the Coronation of Poppea is at its most beautiful and fortunately the performers were mostly up to it. The singer above all others was Merja Mäkelä, who sang the role of Nerone and whose gorgeous voice and confident performance charmed. She absolutely dominated the stage whenever she was present.

Katja Vaahtera as Poppea sang very beautifully Monteverdi’s decorative tunes despite the fact that the costume designer had in one act squeezed her in such a short dress that moving around without revealing anything extra was a true challenge. Vaahtera really deserves extra credit for being able to sing in such a relaxed fashion even though she was forced to regularly tug her dress downward as unobtrusively as possible.

I was looking forward to hearing Iida Antola, who in the previous opera of Orpheus’ Muses (Dido and Aeneas) sang so beautifully. In the Coronation of Poppea she had two small roles as La Virtú and Pallade. And again she did a fantastic performance; it really is a huge joy to hear her bright soprano. A great job did also Sofia Buono as La Fortuna and Linda Rolig as Amore (I saw her last in the beginning of the year as Emma in the Moomin Opera).

 

Sevillan parturi Aleksanterin teatterissa, 31.8.2017

Nyt on vuosi takana bloggausta oopperasta (täysin muitakaan musiikkiteatterin muotoja unohtamatta) ja paljon on ihania muistoja kertynyt. Olen vuoden mittaan nähnyt upeita esityksiä ja fantastisia solisteja; välillä olen hihitellyt esityksissä, toisinaan taas nieleskellyt kyyneliä. Ehkäpä vuoden voi kiteyttää ilmajokelaisen teepaidan tekstiin: ”Kaikki muu on turhaa paitsi ooppera”.

Uuden blogivuoden aloitin Opera Boxin vanhalla tutulla Sevillan parturilla Aleksanterin teatterissa. Tällä kertaa oli kyseessä suomeksi esitetty Parturi, mikä tekikin siitä aika veikeän; nykyään vanhoja klassikoita kuulee varsin harvoin enää käännettynä Taikahuilua lukuun ottamatta. Tykkäsin suomalaisesta tekstistä kovasti, joten kokemus oli positiivinen, vaikka yleensä kannatankin alkukielisiä versioita.

Ohjaaja Ville Saukkonen oli päättänyt laittaa teoksen oikein kunnolla överiksi. Jo alkusoiton aikana Figaro onnistui silpomaan suuren joukon asiakkaitaan samalla kuin saksien naksahtelu muodostui osaksi säestävän Sinfonietta Ariadnen soittoa. Figaron roolissa esiintynyt Markus Nieminen saikin esitellä komediallisia kykyjään oikein olan takaa. Jatkossa vauhti näyttämöllä vain kiihtyi: lavalla esiintyivät sekä espanjalaiset jalkapallofanit, Keihäsmatkojen turistit että lääkepöhnässä oleva potilaskin. Osa oivalluksista oli oikein hauskoja, osa taas meni yleisen kohelluksen piikkiin.

Laulullisesti ilta oli hieman epätasainen. Rossinin kuviot vaativat ääneltä aikamoista notkeutta ja toisilla sitä on enemmän kuin toisilla. Eniten nautin Bertan roolissa esiintyneen Reetta Haaviston laulusta; se oli komeaa kuultavaa. Odotin kiinnostuksella myös Essi Luttisen esiintymistä Rosinana, mutta rooli ei ehkä ollut hänelle aivan sopiva. Toki Luttinen kaikki kuviot lauloi, mutta ehkä rooli ei hänen äänelleen ole paras mahdollinen, sillä jotain tuntui puuttuvan. Muistelin välillä kaiholla alkuvuodesta näkemääni Rosinaa, Victoria Yarovayaa, joka suorastaan säteili roolissa.

Ehkäpä oopperan parasta antia oli tällä kerralla Hanna Hakkaraisen suunnittelemat puvut ja Miika Heikkisen maskeeraus. Niissä oli mielikuvitus päästetty valoilleen ja visuaalinen vaikutelma oli pirteä ja mukaansatempaava.

 

The Barber of Seville in the Alexander Theatre, the 31st of August, 2017

My first year as an opera blogger (without skipping other genres of musical theatre) has now passed and I have collected a lot of wonderful memories. During these 12 months I have seen spectacular performances and fantastic soloists; sometimes I have giggled in the audience and occasionally my eyes have brimmed with tears. Maybe these past 12 months can be summarized by the words of a T-shirt I saw in Ilmajoki: ”All else is superfluous except opera”.

The second 12-month period I started with an old acquaintance “The Barber of Seville” by Opera Box in the Alexander Theatre. This time it was performed in Finnish, which was quite cute; these days most classic are not translated anymore except Magic Flute. I liked the Finnish text, so the experience was positive despite the fact that I usually like the original language versions better.

The director Ville Saukkonen had decided to make the performance over the top. Already during the overture Figaro managed to mutilate several clients. The clipping of his scissors became a part of the music played by Sinfonietta Ariadne (the orchestra). Markus Nieminen in the role of Figaro got a chance to showcase his comical talents to his heart’s content. The further the opera got the wilder the happenings on the stage got: Spanish football fans, tourists from the first charter flights to Spain and a fully medicated patient all got their turn in the limelight.  Some of the incidents were truly funny, some just hassle to fill the stage.

From the point of view of singing the evening was a bit uneven. Rossini’s tunes require a lot of agility from a voice and some singers had it more than others. I especially enjoyed Reetta Haavisto’s performance in the role of Berta; beautiful singing. I was also looking forward to Essi Luttinen’s performance as Rosina with interest, but perhaps the role was not quite ideal for her. She sang all the ornamentations without fault, but maybe the role did not fully fit to her voice type, since something was missing. I occasionally remembered with longing Victoria Yarovaya, whom I saw in the same role in the beginning of this year.

The best part of the opera were perhaps the costumes by Hanna Hakkarainen and the make-up by Miika Heikkinen. Both were imaginative and the visual effect was perky and gripping.