Vixen Konepajan Brunossa, 19.8.2017

VIXEN

 

Jos jollakulla on vielä harhaluulo, että ooppera on vain kansallisoopperoissa tai tunnetuilla festivaaleilla pönöttävää ns. eliittiä varten, niin sellaiset uskomukset kaatuvat kyllä yhä tihenevällä tahdilla uusien oopperaryhmien tehdessä erilaisia oopperateoksia. Helsingin juhlaviikot ja Helsingin koominen ooppera toivat Konepajan Brunoon englantilaisen Silent Opera –ryhmän esittämään Vixenin, jossa Leoš Janáčekin Ovela kettu –ooppera yhdistyy puheteatteriin ja elektroniseen äänimaailmaan.

Esityspaikkana oli Konepajan Bruno, joka oli ihanan rouhea ympäristö tarinalle, joka sijoittui Lontoon kaduille ja asunnottomien asuntolaan. Yleisö kuuli oopperan kuulokkeiden kautta ja seurasi kävellen esiintyjiä eri tiloihin, joissa kohtauksia esitettiin.

Aivan oopperan alussa olin vähän skeptinen, kun ensimmäiset hetket esiintyjät olivat kirjaimellisesti yleisön seassa ja varsin pienikokoista päähenkilöä en hieman syrjemmällä seisovana onnistunut näkemään lainkaan. Mutta seuraavissa tiloissa yleisö pääsi istumaan (sohville, tyynyille, eurolavoille, nurin käännetyille juomakoreille; kuka mihinkin) ja tapahtumien seuraaminen oli helpompaa.

Ovelan ketun juoni oli siirtynyt maatilalta ja metsästä Lontoon kaduille ja eläinten ja metsästäjän sijasta tarina kertoi kodittomasta tytöstä ja asuntolan isännästä. Ratkaisu toimi (ehkä vähän yllättäen) todella hyvin.

Suuri kiitos onnistumisesta on varmaan annettava taitaville esiintyjille. Rosie Lomax oli aivan huikea Vixen. Pieni punatukkainen tyttö, jota miehet pystyivät kirjaimellisesti heittelemään yhdellä kädellä ja jonka epäluuloisuus ja rakastuminen kuuluivat hänen kirkkaassa äänessään. Myös Ivan Ludlow kodittomien asuntolan isäntänä ja Robin Bailey ruokaa jakavana ja Vixeniin rakastuvana miehenä olivat hyviä. Oikeastaan esiintyjissä ei heikkoja lenkkejä ollutkaan. Kaikki muusikot/laulajat tekivät rooleissaan varmaa työtä.

Toki saadakseen kaiken irti teoksesta ja sen sanomasta (kadulla asuvista nuorista) yleisön oli osattava vähintäänkin kohtuullisesti englantia. Sanailu oli vauhdikasta, aksentti ei ollut Oxfordin englantia ja välillä kuulokkeisiin tuli muutakin puhetta kuten esim. luetteloita kodeistaan karanneista lapsista. Kaiken kaikkiaan vaikuttava teos.

Vixen in Konepajan Bruno, the 19th of August, 2017

VIXEN

 

If somebody still has a misconception that opera is only for the so called elite, who show themselves off in the national operas and big festivals, such myths crash faster and faster when new opera groups make new kind of opera performances. Helsinki Festival and Comic Opera Helsinki brought to Konepajan Bruno (former railway engine workshop of the Finnish State Railways) the performance of Vixen by the English Silent Opera group. In Vixen Leoš Janáček’s “Cunning Vixen” opera is combined with speech plus electronics and live music. Konepajan Bruno gives a suitably rough environment for a story that tells about homeless people in London and a homeless shelter. The audience hears the opera through earphones and they follow the performers to different rooms, where the events take place.

In the beginning of the opera I was a bit sceptic, since the first act happened literally in the midst of the audience and standing a bit on the side, I could not even see the rather small main character. But in the next rooms the audience was able to sit (on sofas, pillows, euro pallets, turned crates, on whatever there was available) and it was easier to follow the performance. The story of the Cunning Vixen had been moved from a farm and forest to the streets of London and a homeless shelter and instead of a vixen and a hunter, there was a homeless girl and a shelter keeper. The version (perhaps a bit surprisingly) worked really well.

A big thank you for the success should go to the performers. Rosie Lomax was an amazing Vixen. A small red-haired girl that the men could literally throw around with one hand and whose suspicious attitude and falling in love could be heard in her bright voice. Ivan Ludlow as the shelter keeper and Robin Bailey as the man who donated leftover food and who falls in love with Vixen were also good. Actually there were no weak links in the opera. All musicians/singers did steady work in their roles.

Of course, you had to be able to understand English at least relatively well to grasp the work and its message (young people living on the streets) fully. The performers sometimes spoke quickly and the pronunciation was not Oxford English and sometimes you could hear through your headphones also other speech, like lists of children who had run away from home. All in all an impressive performance.

Maan laulu Helsingin Musiikkitalossa, 18.8.2017

MAAN LAULU

 

Helsingin kaupunginorkesteri konsertoi Helsingin juhlaviikoilla kahdella eri teemalla. Konsertin ensimmäisen osan teemana olivat uudelleenlöydetyt teokset. Ensin olivat vuorossa vuonna vasta tänä vuonna Saksassa kantaesitetyt Dmitri Šostakovitšin Nenä-oopperan interludit, jotka saivat todella hyvälle tuulelle. Interludit olivat leikkisiä ja instrumenttien kirjo oli kiintoisa: urut, balalaikka, käyrätorvi jne.

Toisena teoksena esitettiin Igor Stravinskyn Hautajaislaulu, jonka hän kirjoitti mentorinsa Nikolai Rimski-Korsakovin kuoltua ja joka löydettiin vuonna 2015. Se vuorostaan oli kaunis, surumielinen ja hyvin venäläiseksi tunnistettava teos.

Konsertin kokokohta oli kuitenkin väliajan jälkeen esitetty Gustav Mahlerin Maan laulu. Solisteina toimivat Burkhard Fritz (tenori) ja Gerhild Romberger (altto). Teos koostuu kuudesta laulusta, joiden teksti on peräisin 700-luvun kiinalaisen runouden mukaelmista. Jokaisella laululla oli oma tunnelmansa ja niissä näkyi koko tunteiden skaala. Omat suosikkini laulujen joukossa olivat Yksinäinen syksyllä ja Hyvästijättö.

Solisteista hurmaannuin Gerhild Rombergeriin. Hänen äänensä oli suorastaan upea, mahtava asteikko ja ihanan kirkkaat ylä-äänet. Ihmettelin suorastaan, voiko altto kuulostaa tältä. Kun upeaan ääneen lisäsi hienovaraisen taitavan tulkinnan, niin tulos oli ylivertainen. Olin aivan haltioissani konsertin jälkeen ja kuulisin mielelläni Rombergeria toiseenkin kertaan.

Kapellimestari Susanna Mälkki ja Helsingin kaupunginorkesteri tekivät myös hyvää työtä. Mälkin työskentelyn seuraaminen oli suoranainen nautinto. Hän lähes tanssi joidenkin esitysten aikana. Jopa maallikko kykeni näkemään, minkä vaikutelman hän halusi orkesterin saavan aikaan.

Mälkki, Romberger, Burkhard

The Song of the Earth in Helsinki Music Centre, the 18th of August, 2017

THE SONG OF THE EARTH

 

The Helsinki Philharmonic Orchestra had in their Helsinki Festival concert two themes. The theme of the first half was re-found masterpieces. First of them, were the interludes of the opera “The Nose” by Dmitry Shostakovich. The interludes were first performed this year in Germany and they definitely made you feel good. They were playful and the set of instruments used was interesting: an organ, a balalaika, a horn etc.

The second piece was Igor Stravinsky’s “Funeral Song” that he composed after the death of his mentor Nikolai Rimsky-Korsakov. The piece was found in 2015. It was a beautiful, sorrowful and very Russian work.

The highlight of the concert was, however, Gustav Mahler’s “The Song of the Earth” that was performed after the intermission. The soloists were Burkhard Fritz (tenor) and Gerhild Romberger (alto). The work consists of six songs, text of which is from adaptations of 8^th century Chinese poems. Each song has its own ambiance and they show the whole scale of feelings. My personal favourites of the songs were “The Lonely One in Autumn” and “The Farewell”.

What can I say about the soloists? Well, I absolutely fell in love with Gerhild Romberger. Her voice was magnificent, has a huge range and she has absolutely gorgeous, bright high notes. I was really wondering, how can an alto sound like this. When you add to the beautiful voice also subtle interpretation, the result is supreme. I was enraptured after the concert and I would love to hear Romberger sing again.  

The conductor Susanna Mälkki with the Helsinki Philharmonic orchestra also did well. It was a pleasure to follow Mälkki’s work. She was practically dancing in some parts of the evening. Even a layman could sense what kind of effect she wanted the orchestra to create.

 

Mälkki, Romberger, Burkhard

Prinsessa Cecilia Musiikkitalossa, 17.8.2017

PRINSESSA CECILIA

 

Helsingin juhlaviikoilla tehtiin todellinen kulttuuriteko, kun Väinö Raition viimeksi vuonna 1936 esitetty ooppera Prinsessa Cecilia näki jälleen päivänvalon - konserttiversiona. Luulenpa, että Raition nimi ei ole säveltäjänä suurelle yleisölle kovin tuttu, mikä tämän oopperan perusteella on kyllä sääli. Raitio oli aikakautensa merkittävimpiä modernisteja, vaikka 1900-luvun alun olosuhteet vaikuttivatkin siihen, että hänestä ei tullut niin tunnettua kuin hänen teostensa perusteella olisi voinut tai oikeastaan pitänyt tulla.  

Juonena on prinsessa Cecilian ja kreivi Juhanan epäonninen rakkaustarina; ensin nuoret rakastavaiset kohtaavat, heidät erotetaan, he kohtaavat ohimennen uudelleen myöhemmin elämässään ja lopussa vanha Cecilia kuolee nähtyään vielä viimeisen kerran Juhanan.

Oopperan libretto (Huugo Jalkanen) ei ollut kovin vaikuttava, mutta sitäkin upeampaa oli Raition musiikki ja tässä painotan erityisesti orkesterin musiikkia. Jo dramaattinen alku kihelmöitti ja jatkokin oli kiehtova. Musiikki oli kokonaisuudessaan erittäin kuvainnollista ja myrskyisän dramaattiset kohtaukset vaihtuivat hetkessä seesteisiin suvantoihin. Tekisi mieli kuulla koko teos uudelleen ilman laulajia, jotka soittoon voisi oikein kunnolla keskittyä. Radion sinfoniaorkesteri Hannu Linnun johdolla soitti todella upeasti. Erityisesti ihailin puhallinten osuutta.

Laulu oli mielenkiintoinen sekoitus puhdasta oopperaa ja keveämpiä palasia kuten kolmannen kuvaelman hovinarri Ambrosiuksen (Petri Bäckström) pilkkalaulut ja kuudennen kuvaelman vauhdikkaat juomalaulut. Laulajista oli mielestäni ylitse muiden prinsessa Cecilian roolin laulanut Johanna Rusanen-Kartano. Seurasin nautinnolla hänen ja Tuomas Katajalan (prinssi Erik) välisiä kohtauksia. Molemmat eläytyivät eleillään ja olemuksillaan lauluihin todella hienosti niin konserttiesitys kyseessä kuin olikin. Laulamisessa kun ei ole kyse vain teknisestä osaamisesta vaan myös tunteiden välittämisestä. Rusanen-Kartano suorastaan loisti kolmannen näytöksen vanhana Ceciliana. Siinä kuului aikuisen naisen elämänkokemus!

Esityksessä oli mukana myös Musiikkitalon kuoro, joka lauloi erittäin kauniisti, vaikka sillä ei tosin ollut kovin paljoa laulettavaa sekä muutamia Sibelius Akatemian solisteja. Heistä on ihan erikseen mainittava jälleen hienosti laulanut Visa Kohva yhtenä juomaveikoista; hänellä tosin oli vielä vähemmän laulettavaa.

Princess Cecilia in Helsinki Music Centre, the 17th of August, 2017

PRINCESS CECILIA

 

Helsinki Festival should receive an award for an exceptional act in promoting culture thanks to including in their programme Princess Cecilia –opera (as a concert version) by Väinö Raitio that was last staged in 1936. I believe, Raitio’s name is not very well known to most of us, which – based on this opera – is a pity. Raitio was one of the most important modernists of his era, even though the conditions in the early 20^th century were such that he never became as well-known as one could have or actually should have become.

The story line is about princess Cecilia’s and count John’s unlucky love story; first the young lovers meet, they are separated, they meet a few times in passing later in life and in the end the old Cecilia dies after seeing John for the last time.

The libretto by Huugo Jalkanen was not very impressive, but Väinö Raitio’s music definitely was, and with the word music, I really mean here the orchestral part. The dramatic start of the piece already made you shiver in anticipation and the rest was equally fascinating. The music was as a whole extremely expressive; and stormy, dramatic scenes were quickly replaced by calm, soothing moments. I really would like to hear this opera again without the singing so that I could better concentrate on the music alone. The Finnish Radio Symphony orchestra with its conductor Hannu Lintu performed superbly. I especially admired the wind instruments.

The singing was an interesting mixture of pure opera and lighter pieces like the mocking songs of the court jester (Petri Bäckström) in the third act or the boisterous drinking songs in the sixth act. The singer above all others – in my opinion – was Johanna Rusanen-Kartano. I truly enjoyed watching the scenes between her and Tuomas Katajala (prince Eric). Both used their facial expressions and their gestures beautifully to express emotions even though this was “only” a concert version. After all, singing is not only about technical mastership but also about conveying feelings. Rusanen-Kartano was magnificent as the old Cecilia in the sixth act. One could really hear the experience of a mature woman in her singing!

The Helsinki Music Centre Choir sang also really nicely its lamentably scarce songs. In addition to the choir there were some soloist from the Sibelius Academy in smaller parts, out of which I need to mention Visa Kohva, who sang once again beautifully a few lines as one of the tipplers.      

 

Sonya Yoncheva Turun konserttisalissa, 15.8.2017

SONYA YONCHEVA

 

Turun musiikkijuhlat ovat onnistuneesti jatkaneet maailmanluokan oopperalaulajien houkuttelua konsertoimaan ja tänä vuonna vuorossa oli bulgarialainen sopraano Sonya Yoncheva. Hän saapui Turun konserttitaloon esiintymään suoraan Salzburgin festivaaleilta ja matkalaukkukin oli jäänyt matkan varrelle, joten ihan ensitöikseen hän oli joutunut ostamaan esiintymispuvut konserttia varten. 

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta Sonya Yoncheva oli loistavassa vireessä. Hän on aiemmin laulanut paljon Händeliä ja arvosteluissa häntä on kehuttu parhaaksi Verdin La Traviatan Violettaksi sitten Maria Callasin, mutta Turussa hän kuitenkin keskittyi Jules Massenet’n ja Giacomo Puccinin aarioihin. Hyvin hän lauloi tällaistakin ohjelmistoa. Yonchevalla on vahva, kookas ääni, joka nousee vaikeuksitta korkeimpiinkin nuotteihin. Kun Yonchevalla on myös vahva kyky eläytyä lauluunsa, niin yleisö oli myyty. Oma henkilökohtainen suosikkini esitetyistä aarioista oli Pleurez! Pleurez, mes yeux Jules Massenet’n oopperasta Le Cid. Aaria todella laittoi nieleskelemään kyyneliä. Fantastinen esitys! 

Säestäjänä Yonchevalla oli pianisti Antoine Palloc, jonka yhteistyö laulajan kanssa oli mainiota. Yhteinen esiintymiskokemus näkyi selvästi. Myös soolonumeronsa Palloc esitti kaikessa koruttomuudessaan kiitettävästi.  

Yleisön aplodit konsertin jälkeen olivat niin järisyttävät, että Yoncheva esitti peräti kolme ylimääräistä laulua. Ensin laulun Ô Paris, gai séjour Charles Lecocqin operetista Les Cent Vierges. Toisena oli aaria, jonka nimeä Yoncheva ei paljastanut, koska hänen sanojensa mukaan, se on kaikille tuttu. Ja olihan se, sillä kyseessä oli O mio babbino caro Puccinin oopperasta Gianni Schicchi. Ja viimeisenä Yonchevan mukaan hyvänyön toivotukseksi erinomaisesti sopiva Edit Piafin kappale, joka osoittautui La vie en roseksi. Kokonaisuudessaan konsertti oli upea kokemus ja totisesti Turun matkan väärtti!

 

Sonya Yoncheva in Turku Concert Hall, the 15th of August, 2017

SONYA YONCHEVA

 

Turku Music Festival has successfully continued luring world class opera singers to perform in Turku and this year it was Sonya Yoncheva’s (Bulgarian soprano) turn. She came to perform to Turku Concert Hall directly from the Salzburg Festival and her suitcase was lost on the way, so the first thing in Finland, she had to purchase new gowns for the concert.

Despite these small obstacles, Sonya Yoncheva was in excellent form. She has earlier sung a lot of Händel and critics have called her the best Violetta in Verdi’s La Traviata since Maria Callas, but in Turku she concentrated on arias by Jules Massenet and Giacomo Puccini. She sang really well also this type of music. Yoncheva has a strong, huge voice that can without difficulties reach even the highest notes. When she also has a wonderful ability to put her soul into the songs, the audience was ecstatic. My favourite out of all the arias she sung was “Pleurez! pleurez, mes yeux” from Jules Massenet’s opera Le Cid. That aria really made you swallow tears. What a fantastic performance!

Yoncheva’s accompanist was the pianist Antoine Palloc, whose cooperation with the singer was phenomenal. You could really see the experience they had in performing together. Palloc also played beautifully some solo pieces in their simplicity.

The applause of the audience after the concert was so enthusiastic that Yoncheva sang no less than three additional pieces. The first one was “Ô Paris, gai séjour” from Charles Lecocq’s operetta Les Cent Vierges. In the introduction of the second piece Yoncheva refused to say the name of the aria “because everybody knows it”. And so we did, since it was O mio babbino caro from Puccini’s opera Gianni Schicchi. And the third piece Yoncheva introduced as a perfect song from Edit Piaf to say good night to everybody and the song turned out to be “La vie en rose”. As a whole the concert was a magnificent experience and truly worth a trip to Turku!

Parsifal Turun konserttitalossa, 12.8.2017

PARSIFAL

 

Turun musiikkijuhlien konserttiesitys Richard Wagnerin Parsifalista oli todellinen elämys. Esityspaikka ei lämpimänä kesäpäivänä ehkä ollut paras mahdollinen, sillä Turun konserttisalin lämpötila kohosi yli mukavuusrajan viiteen tuntiin venyneen esityksen aikana, mutta onneksi upea solistikaarti kompensoi saunamaisia olosuhteita.

Musiikkijuhlat esittivät Parsifalin (omien sanojensa mukaan maltillisesti) lyhennettynä ja pituudeksi oli ilmoitettu 4,5 tuntia. Väliajat olivat kuitenkin ilmoitettua pitempiä, joten siksi lopullinen aikataulu venyi viiteen tuntiin. Lyhentämistä on jonkin verran kritisoitu, mutta jäljelle jäi kyllä paljon upeaa musiikkia, joten ainakin lauantain yleisö tyytyväinen.

Suurin kiitos illan onnistumisesta menee ehdottomasti solisteille. Klaus Florian Vogt oli ilmiömäinen Parsifal; fantastinen ääni ja hieno esiintyminen jopa konserttiversiossa. Myös Karita Mattila oli erittäin hyvä Kundryna, vaikka tämä olikin hänelle ensimmäinen kerta kyseisessä roolissa. Matti Salminen teki hienon esityksen Gurnemanzina, vaikka äänen kantavuus ei enää ihan ollutkaan niissä mitoissa kuin nuorempana, mutta upea esiintyminen kompensoi sen kyllä hyvin. Klingsorina piti alun perin esiintyä Tapani Plathanin, mutta sairastumisen vuoksi paikalle oli hälytetty Robert Bork ja hänen esiintymisensä ei todellakaan ollut pettymys. Myös Juha Kotilaisen pikkurooli Titurelina oli vaikuttava. Minulle on Kotilaisen viime esityksissä tullut todella vahva tunne, että hänen äänensä ja esiintymisensä paranee kuin hyvä viini vanhetessaan. Waltteri Torikkakin teki kelpo suorituksen Amfortasina. Ääni toimi hyvin ja esiintyminenkin oli konserttiversioon riittävä.

Chorus Cathedralis Aboensis –kuoro lauloi ihan ok, sopraanot kuulostivat ajoittain suorastaan hienoilta, mutta verrattuna solisteihin, kuoron esiintyminen on aika sielutonta.

Parsifalin musiikki on niin upeaa, että aina tietenkin toivoo, että jokainen osa-alue olisi yhtä hyvä, mutta muiden osien pikku puutteita kompensoi tässä esityksessä todella hieno solistikunta, joten esitys oli ilman pienintäkään epäilystä Turun matkan arvoinen.

Turun konserttitalo

Esiintyjät

Parsifal in Turku Concert Hall, the 12th of August, 2017

PARSIFAL

 

The concert version of Richard Wagner’s Parsifal at the Turku Music Festival was a wonderful experience. The venue itself was perhaps not the best possible on a warm summer day, since the temperature in the Turku Concert Hall rose to uncomfortable levels during the five hour performance, but fortunately the excellent soloists compensated the sauna-like conditions.

The festival showed a (according to their words moderately) shortened version of Parsifal and the length was announced to be four and a half hours. However, the intervals were longer than they should have been, so the final length of the opera was five hours. There has been some critique about the shortening, but there certainly remained enough of the beautiful music that at least on Saturday the audience was satisfied.

The biggest credit on the success of the evening goes without any doubt to the soloists. Klaus Florian Vogt was a phenomenal Parsifal: gorgeous voice and even in the concert version his acting was striking. Karita Mattila was also a very good Kundry, even though this was her first time in this role. Matti Salminen did an impressive performance as Gurnemanz despite that fact that his voice did not carry anymore as well as in his youth. But his experience compensated that easily. Originally Tapani Plathan was supposed to sing as Klingsor, but due to illness Robert Bork sang instead. He turned out to be a superb singer, so I definitely wasn’t disappointed. Juha Kotilainen’s small role as Titurel was formidable. In the last few performances of Kotilainen that I have seen, I have actually got an impression that his voice and acting improve with age like a good wine. Also Waltteri Torikka sang well in the role of Amfortas: his voice functioned well and even performing was quite ok for a concert version. Chorus Cathedralis Aboensis sang all right; the sopranos sounded every now and then really good, but compared to the soloists, the chorus’ performance was rather soulless.

The music of Parsifal is so awesome that one always hopes that each part of the opera were equally good, but in this performance the minor shortages in some parts were compensated by the excellent soloists, so the opera was without doubt worth a trip to Turku.

Turku Concert Hall

The performers

 

 

Abrahamin pidot Limingan Kulttuuri Areenalla, 10.8.2017

ABRAHAMIN PIDOT

 

Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi on tänä vuonna esitetty (ja tullaan esittämään) useita eri oopperoita: osa uusia, osa vanhoja, mutta harvoin esitettyjä. Yksi näistä uusista oopperoista on Limingassa esitettävä - myös Limingan 540-vuotisjuhlan kunniaksi sävelletty - Jukka Linkolan ooppera Abrahamin pidot, joka kertoo liminkalaisen oopperalaulajan ja laulunopettajan Abraham Ojanperän tarinan.

Esityspaikkana on Liminkaan tänä kesänä valmistunut Limingan Kulttuuri Areena (jep, juuri näin omituisesti se kirjoitetaan!) eli katettu näyttämö ja katsomo Vanhan Limingan museoalueella, jossa on myös Aappola eli Abraham Ojanperän koti. Yleisöllä on mahdollisuus esitysiltoina tutustua myös Aappolaan.

Kokonaisuutena voi sanoa, että ooppera oli hieno voimanponnistus alueen ihmisiltä. Teoksesta aisti iloisen yhteishengen ja pidin kovasti esim. kuoron ja tanssijoiden yhteiskohtauksista. He selvästi tukivat toistensa vahvuuksia.

Parasta oopperassa oli kuitenkin Linkolan musiikki, joka oli mielestäni oikein onnistunutta: energistä ja hyvin teemaan sopivaa. Merenpohjasta kaiun kuulen –virsi jäi suorastaan korvamatona soimaan! Virsi löytyy muuten Youtubesta, jos haluatte kuulla sen. Valitettavasti Helena Tornbergin tekemä libretto ei yltänyt sävellyksen tasolle; repliikkien riimit olivat useasti suoraan sanottuna korneja. Kaikeksi onneksi varsinkin kuoro-osuudet olivat monin paikoin sen verran puuroutuneita, että sanoista ei saanut selvää.

Solisteista odotetun varmaa työtä teki Abraham Ojanperän roolissa laulanut Tomi Punkeri. Olin positiivisesti yllättänyt Aurora Hanneborgin roolissa laulaneen Virva Puumalan esityksestä. Oikein viehättävä sopraano. Mutta ehkä suurin suosikkini esiintyjistä oli kuitenkin teoksen Kille-hevonen (suomenhevonen Sakke). Se ei tosin laulanut, mutta suoriutui roolistaan muuten erinomaisesti ja loppukumarruskin oli komea.

Ensi-illassa äänentoiston kanssa oli vielä ongelmia. Joskus ääni alkoi kuulua vasta pari sanaa repliikin alusta ja toisinaan myös jotkut esiintyjät kuuluivat paljon heikommin kuin toiset, mutta tämä varmaan korjaantuu harjoituksen myötä. Näytöksiä on vielä jäljellä, joten kaikille lähitulevaisuudessa Oulun seudulla matkaileville voin suositella tätä iltaviihteeksi.

Aappola

Työryhmäläisiä



Suomenhevonen Sakke ja Meri Leinonen

Abraham's Banquet at Liminka Culture Arena, the 10th of August, 2017

ABRAHAM’S BANQUET

 

This year a lot of both new and old, rarely seen operas have been (and will be) performed in honour of Finland’s centennial. One of these new operas is Jukka Linkola’s opera Abraham’s Banquet, that is also honouring the 540 year celebrations of Liminka and tells the story of Abraham Ojanperä, who was an opera singer and teacher from Liminka.

The opera is performed in the brand new Liminka Culture Arena (unfortunately the Finnish name is totally against all rules of Finnish grammar), a covered stage and stand built this summer in the museum area of Old Liminka. Abraham Ojanperä’s home – Aappola – is also situated in the museum area and can be visited during the opera evenings.

On the whole I can say that the opera was a wonderful effort from the local people. You could sense the sunny team spirit and I really liked the joint scenes of the chorus and the dancers. They clearly supported each other’s strengths.

But the best part of the opera was without doubt the music by Jukka Linkola. It was good, energetic and well suited to the theme. The hymn “Merenpohjasta kauin kuulen” was a true earworm! By the way, if you want to hear it, you can find it in Youtube. Unfortunately Helena Tornberg’s libretto did not reach the level of the music. The lines were often, to tell you the truth, rather corny. Fortunately, especially the chorus parts, were often so unclearly sung that you could not decipher the words.

Out of the soloists Tomi Punkeri did, as expected, a good performance. And I was positively surprised how fine a soprano voice Virva Puumala had (she sang the role of Aurora Hanneborg). But perhaps my biggest favourite was the horse – Kille (performed by Finnish horse Sakke). It did not sing, but it performed really well and its bow in the end was superb.

During the opening night the sound reinforcement did not work perfectly. Sometimes you started to hear the lines only from the third word onwards and some performers were heard less well than others, but I am sure this will improve in the next performances. There are still several performances left, so I can recommend this opera for everybody who is travelling in the Oulu area in the near future.

Aappola

The team

Finnish horse Sakke with Meri Leinonen

 

Puritaanit Savonlinnan oopperajuhlilla Olavinlinnassa, 1.8.2017

PURITAANIT

 

Teatro Real Madrid vierailee tänä kesänä Savonlinnan oopperajuhlilla esittämässä Vicenzo Bellinin oopperaa Puritaanit. Puritaanit on viimeinen Bellinin oopperoista (ensi-ilta 1835) ja sitä pidetään yleisesti todellisena bel canton juhlana. Kun tällainen ooppera esitetään Olavinlinnan kaltaisessa paikassa, niin luvassa on mahtava elämys. Juoni toki on silkkaa höttöä (rakastavaiset kahdesta eri leiristä, mustasukkaisuutta, hulluutta ja lopulta onnellinen loppu) ja libretto todella naiivia sanailua, mutta musiikki on sitäkin parempaa.  

Teatro Real Madrid esittää teosta oopperajuhlilla kahdella miehityksellä. Puritaaneja esitetään yleensä suhteellisen harvoin, koska teos on erittäin vaativa laulettava ja siihen kykeneviä laulajia ei ihan pilvin pimein maailmassa ole, mutta ainakin näkemäni miehitys onnistui esityksessä suorastaan loistavasti.

Jo oopperan alun kuorokohtaus teki vaikutuksen, mutta solistien astuessa lavalla meno vain parani. Elviran esittäjä Maria José Morenon koloratuuri oli erittäin kaunis ja kuitenkin niin vahva, että se kaikui vaikeuksitta kerä kuoron että orkesterin yli tarvittaessa. Hän kykeni myös pienillä eleillä ja ruumiinkielellään ilmaisemaan Elviran hulluuskohtauksia todella hienosti.

Mutta vielä uskomattomannan roolisuorituksen teki Arturon roolin laulanut Francesco Demuro. Hän kykeni vaikeuksitta laulamaan roolin vaatimat korkeimmatkin nuotit, jotka ovat hurjasti korkeammat kuin normaalien tenoriaarioiden vaatimukset. Yleisön villit aplodit oopperan lopussa olivat todella ansaitut.

Hienoa illassa oli myös se, että ooppera ei todellakaan levännyt vain pääroolien laulajien ja parin aarian varassa, vaan upeita kohtauksia oli yksi toisensa jälkeen; esim. Sir Giorgion (Fernando Radó) ja Sir Riccardon (Massimo Cavalletti) duetto Suoni la tromba oli uskomattoman hieno.

Jos teillä siis on joskus mahdollisuus nähdä Teatro Real Madridin laulajien esittävän Puritaaneja, niin menkää ihmeessä katsomaan. Ette taatusti kadu!

 

Olavinlinna

Esiintyjät

The Puritans at the Savonlinna Opera Festival in Olanvinlinna, the 1st of August, 2017

THE PURITANS

 

Teatro Real Madrid is having guest performances at the Savonlinna Opera Festival of The Puritans by Vicenzo Bellini. The Puritans is the last of Bellini’s operas (first night in 1835) and it is widely considered to be the jewel of bel canto. When this kind of opera is performed in a place like Olavinlinna castle, you can expect a great experience. The story is truly rubbish (lovers from two different camps, jealousy, insanity and finally happy end) and the libretto is extremely naïve blabbering, but the music is fantastic.

Teatro Real Madrid has brought to Savonlinna two sets of soloists. The Puritans are usually performed rather seldom, since the music is very challenging to sing and singers who are able to sing the roles cannot be found in every opera house, but the soloists that I saw did extremely well.

The chorus scene in the beginning of the opera was already impressive, but when the soloists appeared, the night got even better. Maria José Moreno in the role of Elvira has an absolutely beautiful coloratura voice that is at the same time so strong that if need be, she has no difficulties to be heard over the chorus and orchestra. She was also able to express very nicely the insanity scenes of Elvira with small gestures and her body language.

But an even more incredible performance gave Francesco Demuro in the role of Arturo. He was able to without any difficulties to sing even the highest notes of the role, which are a lot higher than the usual tenor arias. The wild applause of the audience in the end of the opera was well deserved.

What was great about the evening was that the opera did not rely solely on the performance of the main couple and a few arias, but great scenes followed one another all the time; e.g. Sir Giorgio’s (Fernando Radó) and Sir Riccardo’s (Massimo Cavalletini) duet “Suoni la tromba” was stunning.

So, if you ever have a chance to see somewhere singers of Teatro Real Madrid performing The Puritans, go and see it!

Olavinlinna

The performers