La Traviata Suomen Kansallisoopperassa, 27.12.2017

Vuoden viimeiseksi oopperakseni päätyi sitten Verdin La Traviata, kun halusin esitellä hieman vähemmän oopperaa harrastavalle ystävälleni jonkun klassikko-oopperan. Vaikka La Traviataa ei koskaan olisi nähnytkään, niin jokainen varmasti tunnistaa kuulleensa joitain pätkiä sen musiikista. Tämän lisäksi ooppera perustuu Alexandre Dumas’n (poika) romaaniin Kamelianainen, jonka tarinan keuhkosairaasta kurtisaanista, johon nuori mies rakastuu, tuntee myös moni. Kamelianaisen tarinahan on kuin luotu oopperaksi: pari on hetken onnellinen, kunnes miehen isä erottaa heidät, mutta viime metreillä nainen saa miehen takaisin vain kuollakseen keuhkotautiin (toki vedettyään vielä loppuhuipennuksessa yhden kunnon aarian).

Kansallisoopperan nyt esityksessä oleva versio on vuodelta 1988 oleva Giancarlo del Monacon ohjaus. Hyvää ohjauksessa on se, että kyseessä on epookkiversio eli esiintyjillä on kauniit asut päällään. La Traviata on yleensä parhaimmillaan epookkina. Mutta onhan 190. esitys kieltämättä jo vähän nuutunut ja olisi kaivannut vähän enemmänkin piristysruisketta kuin vain uuden Violettan. Mutta koska kyseessä on hieno klassikko-ooppera, niin katsomo oli täpötäynnä ja Verdin musiikki kestää kyllä pienen nuutumisenkin.

Violettan roolin lauloi tsekkiläinen Marie Fajtová. Alussa hän vaikutti hieman vaisulta, mutta esitys parantui oopperan edistyessä. Ei hän ihan maailmanluokan Violetta ollut, mutta ihan hyvää tasoa kuitenkin. Samaa saattoi sanoa myös Alfredon esittäjästä Markus Nykäsestä. Ihan hyvä esitys, joskaan ei loistokas. On myös myönnettävä, että orkesteri (kapellimestarina Ainas Rubikis) ei oikein tukenut laulajia esityksessä, sillä se soitti mielestäni hieman raskaasti koko illan.

Mutta pienoisesta nuutumisesta huolimattakin La Traviata on hieno ooppera ja sen musiikki on todella kaunista. Ooppera on suoranainen hittibiisien kavalkadi ja niihin säveliin on hyvä päättää todella mahtava oopperavuosi 2017!

La Traviata in the Finnish National Opera, the 27th of December, 2017

My last opera of the year ended up being Verdi’s “La Traviata”, since I wanted to present to a friend, who is not a frequent opera visitor, some classic opera. Even if you have never seen “La Traviata”, I am rather certain that everybody recognizes some of its tunes. In addition to familiar tunes, the opera is based in Alexandre Dumas’s (fils) well known novel “Camille” (The Lady of the Camellias), which tells the story of a courtesan suffering from consumption and the young man, who falls in love with her. “Camille’s” story is like created for an opera: the couple is happy for a moment till the man’s father separates them, but in the final moment they are reunited only to be separated again by the death of the woman (dying of consumption does not prevent her from singing her last aria just before the final breath, of course).

The Finnish National Opera is now showing the Giancarlo del Monaco’s version from 1988. The good thing is that this an epoch version, which means that everybody is dressed nicely. “La Traviata” tends to be at its best in epoch versions. But a 190^th performance is without doubt a bit wilted and would have needed a bit more brush up than just a new Violetta. But since it is a great classic, the house was full and – wilted or not wilted - Verdi’s music is stellar.

Violetta’s role was sung by Marie Fajtová. In the beginning she seemed a bit bland, but the performance improved along the way. She may not have been a world class Violetta, but quite good level anyway. The same can be said of Alfredo (Markus Nykänen). Quite good a performance, but not spectacular. And I must say that the orchestra (Ainairs Rubikis as conductor) did not support the singers, since it played the whole evening rather heavily.

But despite some wilting “La Traviata” is a great opera and its music is really beautiful. The opera is a continuous flow of hit songs and it is a suitable end to the absolutely stunning operatic year of 2017!

Joseph Calleja Finlandia-talossa 20.12.2017

Joulun läheisyys ilmeisesti vaikutti siihen, että varsin harvalukuinen yleisö oli saapunut kuuntelemaan maltalaista tenoria Joseph Callejaa Finlandia-taloon, mikä oli kyllä todella sääli. Calleja on tällä hetkellä yksi kehutuimmista lyyrisistä tenoreista maailmassa ja konsertin jälkeen oli helppo yhtyä kehuihin. Tosin ilmeisesti Calleja oli joko juuri sairastanut flunssan tai oli sairastumassa, sillä hän korautteli nenäonteloitaan useampaan kertaan konsertin aikana, kerran jopa kesken aarian. Joten ihan parhaimmillaan hän ei konsertissa ollut, mutta Calleja on hyvä laulaja jopa hieman flunssaisena.

Konsertti jakautui kahteen osioon. Ennen väliaikaa Calleja esitti aarioita Mozartin, Donizettin, Verdin, Massenet’n ja Puccinin oopperoista eri kielillä. Hän esitti myös kaksi ohjelmalehtisen ulkopuolista aariaa (Verdi, Cilea). Calleja oli ehdottomasti parhaimmillaan italialaisissa oopperoissa. Toki saksa ja ranskakin sujuivat, mutta hänen äänensä sai vielä vähän lisähehkua italialaisissa aarioissa. Itse pidin eniten oli Tombe degli avi miei –aariasta Donizettin Lucia di Lammermoorista. Mikä tunnelataus! Myönnän, että räpsyttelin ripsiäni aika tiheään tahtiin ja nieleskelin aarian lopussa. Vähältä piti ettei pitänyt tonkia nenäliinaa esille.

Callejan ääni on erittäin vahva ja konsertin alussa tuli mieleen, että osaakohan hän lainkaan laulaa hiljaisesti ja keveästi. Ainakin tämän konsertin perusteella voi sanoa, että tietty keveys ei ehkä ihan ole Callejan vahvuus, ainakaan tällä hetkellä. Toisaalta parhaimmillaan hänen äänensä soi niin hienosti esityksissä, että pienet heikkoudet unohtuivat helposti.  

Väliajan jälkeen Calleja keskittyi muihin lauluihin ja jälleen useilla kielillä. Olin positiivisesti yllättynyt hänen venäjästään, vaikkei se nyt ihan täydellistä ollut, mutta todella hyvää kuitenkin. Esittipä hän yhden laulun maltaksikin (J. Vellan laulun Il-Kebbies Tal-Fanali), mikä oli oikein mukava yllätys, sillä suurin osa lauluista oli kuitenkin todella tuttua valikoimaa. Joskus on kiva kuulla jotain vähän erilaistakin.

Vaikka yleisö oli pienehkö, niin sitä innokkaampi se oli ja palkkioksi raikuvista aplodeista Calleja lauloi peräti kuusi ylimääräistä numeroa (tai sitten menin jo laskuissa sekaisin): pari espanjalaista laulua (konsertin päätti Granada), pari joululaulua, La vie en rosen (näyttää olevan oopperalaulajien suosikkeja) sekä yhden laulun Viulunsoittaja katolla –musikaalista. If I were a rich man sitten viimeistään todisti, että Calleja osaa ottaa yleisönsä myös esiintyjänä. Jo La vie en rosessa hän tuli katsomoon ja lauloi laulun lopun polvistuneena onnellisen naiskatsojan viereen ja Viulunsoittajassa hän heittäytyi rooliin erittäin viihdyttävästi. Kaiken kaikkiaan ilta oli siis loistava lasku jouluun pienistä kauneusvirheistä huolimatta.

Joseph Calleja in Finlandia Hall, the 20th of December, 2017

Perhaps due to approaching Christmas there was rather small an audience only, who came to see the Maltese tenor Joseph Calleja in Finlandia Hall, which was a shame. Calleja is at the moment one of the most praised lyric tenors in the world and after this concert it was easy to join the choir. Though, it seemed as if he was just recovering from flu or it was about to hit him, since he regularly cleared his sinuses (once even in the middle of an aria) during the concert. So he was not at his best in this concert, but Calleja is a good singer even suffering from a flu.

The concert had two parts. Before the intermission Calleja sang arias from operas of Mozart, Donizetti, Verdi, Massenet and Puccini in different languages. He also sang two arias outside the programme leaflet (Verdi, Cilea). In my opinion Calleja was at his best in Italian operas. Sure, he also sang German and French arias ok, but in the Italian arias his voice gained some extra tenor. I liked the most the aria ”Tombe degli avi miei” from Donizetti’s Lucia di Lammermoor. Incredibly touching! I admit that I had to flutter my eyelashes and clear my throat a few extra times in the end of the aria. I almost had to dig out my handkerchief from my tote.

Calleja’s voice is very strong and in the beginning of the concert I wondered if he even could sing light and near silent tones. Well, based on this concert, that lightness may not be his forte, at least at the moment. On the other hand, at its best his voice rang so beautifully that small weaknesses were easy to forget.  

After the intermission Calleja concentrated on other songs and again in several languages. I was positively surprised about his Russian. It may not have been perfect, but it was really good. He even sang one song in Maltese (J. Vella’s Il-Kebbies Tal-Fanali), which was a nice surprise, since most of the songs were really well known to everybody. It is nice to hear something different every now and then.

Even though the audience was smallish, it was full of Calleja fans and as a reward for boisterous applause, Calleja sang all of six encores (unless I lost count and they were more): a couple of Spanish songs (concert ended with Granada), couple of Christmas songs, La vie en rosen (seems to be one of opera singers’ favourites) and one song from the musical “Fiddler on the roof”. Latest “If I were a rich man” proved what a great performer Calleja is. Already in ”La vie en rose” he joined the audience and sang the end of the song kneeling in front of a one lucky lady and in the Fiddler he threw himself into the role like a true entertainer. All in all the evening was a superb beginning for the holiday season despite some small wrinkles.

 

Joulutarina Mariinski-2:ssa Pietarissa, 10.12.2017

Viikonlopun viimeinen ooppera oli Rodion Štšedrinin Joulutarina, jonka nimi on tosin aavistuksen harhaanjohtava, sillä se kertoo itse asiassa uudesta vuodesta, joka Neuvostoliitossa korvasi joulun juhlinnan. Tarina kertoo toisaalta Venäjän keisarinnasta, joka rakastaa orvokkeja ja kieltää vuoden vaihtumisen ennen kuin kasvihuoneessa paleltuneiden orvokkien tilalle toimitetaan aitoja metsäorvokkeja ja toisaalta kaltoin kohdellusta tytärpuolesta, jonka hänen äitipuolensa ja tämän tytär  lähettävät talviseen metsään kukkia etsimään. Metsässä tyttö törmää kuukausiin ja huhtikuu antaa hänelle orvokkeja hoviin vietäväksi. Pienten kiemuroiden jälkeen kaikki päätyvät laulamaan hyvän uuden vuoden toivotuksia.

Olen pitänyt aiemmistakin Štšedrinin oopperoista, jotka olen nähnyt, joten en ollut yllättynyt siitä, että pidin myös tästä oopperasta. Musiikki oli tavallaan kaksijakoista. Tytärpuolen musiikki oli modernimpaa, kun taas muiden henkilöiden musiikki oli selvästi maanläheisempää.

Vaikka oopperan tarina oli selvästi satu, niin myös aikuisille katsojille oopperalla oli annettavaa, sillä siinä oli selvästi mukana yhteiskunnallista viestiä siitä, että hallitsijan ei kannata säätää järjettömiä lakeja ja piikiteltiinpä siinä hieman Venäjän oligarkkien intoa ostaa jalkapallojoukkueitakin.

Jälleen on myös kehuttava lavastusta ja puvustusta. Mariinsky-2:n tekniset järjestelmät antoivat mahdollisuuden kaikenlaiseen näyttävyyteen. Metsän puut nousivat ja laskeutuivat ja kuukaudet esiintyivät pääosan ajasta valonauhojen koristamien korkeiden tötteröiden huipulta.

Esiintyjistä kiinnostavimpia olivat äitipuolta esittävä Natalia Yevstafieva ja tytärtä esittävä Larisa Yelina. Molemmat olivat hyviä laulajia, mutta sen lisäksi heidän roolinsa olivat juuri sopivan ilkeitä ja liioittelevia, että hahmot kiinnostivat. Heihin verrattuna tytärpuoli (Anna Denisova) oli todella väritön hahmo, vaikka hän kauniisti lauloikin.

A Christmas Tale in Mariinsky-2 in St. Petersburg, the 10th of December, 2017

The last opera of the weekend was Rodion Shchedrin’s ”A Christmas Tale”, which is a bit misleading a name, since it actually tells about the new year and not about Christmas. But on the other hand, New Year celebrations replaced Christmas in the Soviet Union, so the name is sort of justified. The story line tells about the Empress of Russia, who loves violets and decrees that the year must not change until she gets real forest violets instead of the violets that froze in the greenhouse. It also tells about the stepdaughter, whose stepmother and her real daughter send her to the snow filled forest to find the flowers. In the forest the girl bumps into the twelve months and April creates her violets to take to the court. After some developments all end up singing wishes of a happy new year.

I have liked the other operas of Shchedrin that I have seen, so I was not surprised that I also liked this one. The music was sort of dual: the stepdaughter’s music was more modern and the other people sung a lot more down to earth music.

Even though the story of the opera was clearly a fairy tale, it had a lot to give also to adult audience. It contained a social message about the insanity of rulers giving stupid decrees and it also needled a little the Russian oligarchs’ eagerness to purchase football teams.

Once again I have to give praise to the set and costume design. The technical systems of Mariinsky-2 allow lots of showy solutions. The trees in the forest descended and rose and the twelve months mostly sung on top of column like constructions that were illuminated with some lights.

The most interesting performers were the stepmother (Natalia Yevstafieva) and daughter (Larisa Yelina). Both were not only good singers, but their characters were also suitably evil and exaggerated to be interesting. Compared to them the stepdaughter (Anna Denisova) was really colourless, even though she sang quite beautifully.    

Pikku nokikolari Mariinski-teatterin Prokofjev-salissa, 10.12.2017

Toinen viikonlopun puhtaista lastenoopperoistani (jälleen Prokofjev-salissa) oli Benjamin Brittenin Pikku nokikolari. Ooppera sijoittuu 1800-luvun Englantiin ja kertoo Sam-pojasta, jonka hänen vanhempansa ovat myyneet nokikolarin oppipojaksi. Sam joutuu kiipeämään ensimmäisen kerran savupiipun sisälle, juuttuu kiinni ja perheen lapset pelastavat hänet. Kaikenlaisten kommellusten jälkeen, lapset auttavat lastenhoitajan avulla pojan pakoon.

Oopperan musiikki on varsin vaihtelevaa. Välillä on todella modernin kuuloisia pätkiä ja sitten taas enemmän mukaansatempaavia reippaita lauluja. Täytyy tosin sanoa, että järin mieleenpainuvia ne eivät kyllä olleet. Säestys oli tällä kertaa nelikätisesti soitettu piano.  Tämä ooppera on ehkä musiikillisesti pikkuisen vaativampi lapsille ja jokunen poistuikin esityksestä kesken näytöksen (tai ehkä oopperan alku oli kaikkein pienimmille jopa vähän liiankin pelottava).

Esiintyjissä oli tälläkin kertaa samoja laulajia, jotka olin nähnyt jo aiemmin viikonlopun aikana. Fedoran esittäjä Tatiana Starkova lauloi lastenhoitajan roolin, Shona Chibirov oli tällä kertaa nokikolarin poika Clem ja Roman Sagdiev esiintyi jo kolmannessa viikonlopun oopperassa Johnny Cromena. Hienoimman esityksen teki mielestäni rouva Baggotin roolissa laulanut Ekaterina Bondarenko.

Lavastus oli varsin yksinkertainen (lähinnä irtoseinät ja muutama pikkuesine), mutta näyttämön keskellä seisoi erittäin monipuolinen laatikko. Se oli milloin mitäkin: savupiippu, lelukomero, matka-arkku, vaunu. Kyseinen laatikko totisesti todisti, että aina kaiken ei tarvitse olla superhienoa toimiakseen. Ja kyllä lapsetkin laatikon taian näkivät, sillä näytöksen jälkeen osa lapsista ryömi uteliaina tutkimaan laatikon sisältöä.

 

The Little Sweep in the Prokofiev Hall of Mariisnky Theatre, the 10th of December, 2017

My second children’s opera (again in Prokojfev Hall) of the weekend was Benjamin Britten’s “The Little Sweep”. The opera is situated in 19^th century England and it tells about Sam, whom his parents have sold as an apprentice to a chimney sweeper. Sam is forced to climb up his first chimney, gets stuck and the children of the house help him out. After various comical situations the children – with the help of the nanny – help him escape.

The music in the opera is rather versatile. There are some really modern bits and then there are some embracing, perky songs. Though, I do have to say there were not very memorable. The accompaniment was this time, too, a piano, but played four-handed. From the point of view of the music this opera was perhaps a bit more demanding for children and a few left the opera before the end (or perhaps the beginning of the opera was a bit too frightening for the smallest children).

Even this opera had some of the same singers I had already heard earlier the same weekend. The singer of Fedora, Tatiana Starkova, sung the role of the nanny. Shona Chibirov was this time the son of the chimney sweeper Clem and Roman Sagdiev was singing his third opera this weekend in the role of Johnny Crome. The best performance was made by Ekaterina Bondarenko who sang the role of Mrs Baggot.

The set design was rather simple (just a few screens and some small objects), but a very versatile box stood in the middle of the stage. It served in various functions: as a chimney, a toy cupboard, travelling trunk, coach. That box certainly proved that not everything needs to be super complicated to work. And the children definitely saw the magic of the box, because after the opera some of the crawled to the box to study its interior.

Turnipsi Mariinski-teatterin Prokofjev-salissa, 9.12.2017

Lauantain toinen oopperani oli Turnipsi niminen lastenooppera Mariinskin Prokofjev-salissa. Siellä en ollut aiemmin käynytkään, mutta suosittelen paikkaa lämpimästi. Sali sijaitsee uuden Mariinskin (Mariinsky-2) kellarissa ja sisäänkäynti on Ulitsa Sojuza Pechatnikovin puolelta. Salissa on viisi nousevaa penkkiriviä (aika pitkiä rivejä) ja ainakin tässä näytöksessä niitten taakse oli vielä lisätty irtotuoleja. Salin istuimet ovat sitten mukavimmat Mariinskissä: ne eivät ole pelkästään isoja, vaan tuolien väliin on jätetty pienet raot, jotta kyynärpäät eivät koko ajan kolka naapurin kanssa ja jalkatilaa on runsaasti.  

Turnipsin säveltäjä on Rustam Sagdiev, joka kuuluu Mariinskin Nuorten solistien akatemiaan. Hän esiintyi muuten edellisen illan Fedorassa pikkuroolissa, kuten myös Turnipsissa satakielenä (lähinnä hän tyytyi kyllä kilkuttelemaan triangelia). Ooppera kertoo vanhan venäläisen kansansadun tarinan, jossa eläimet (hiiri, kissa ja koira) ja ihmiset (isovanhemmat ja lapsenlapsi) riitelevät keskenään, isoisä istuttaa turnipsin, mutta tarvitsee sen maasta kiskomiseen apua ja vasta, kun kaikki eläimet ja ihmiset ovat sopineet riitansa ja yhdistävät voimansa, turnipsi irtoaa maasta.

Venäjällä myös lastenoopperaan panostetaan ja niinpä tämänkin esityksen laulajat olivat erittäin taitavia. Eniten tykästyin koiraa esittäneeseen Shota Chibiroviin ja kissaa esittäneeseen Anna Barhatovaan. Molemmilla oli tosi upean täyteläiset äänet.

Itse musiikissa kuului kaikuja Venäjän eli alueiden lauluista. Jopa minä olin tunnistavinani muutaman viittauksen, joten paikallisille niitten täytyi olla vielä selvempiä. Pääosan säestyksestä hoiti piano, mutta myös muutamia muita instrumentteja (balalaikka, edellä mainittu triangeli ja mm. puulusikat) oli mukana. Ihan mukavaa musiikkia mielestäni.

Tässäkin oopperassa oli panostettu puvustukseen. Ihan kaikkia eläimiä lapsikatsojat eivät kyllä näyttäneet ensi näkemältä tunnistavan (ainakin vieressäni istunut pikkupoika ei tunnistanut hiirtä, vaikka se aikuiskatsojalle oli kyllä ilmiselvä hiiri), joten toki asuissa oli vähän luovuutta käytetty. Minusta esitys oli kuitenkin oikein mukava: tarina oli opettavainen, laulujenkin sanoista sai selvän ja mukana oli vielä selostajakin, joka vielä selvensi tarinaa.

The Turnip in the Prokofiev Hall of the Mariinsky Theatre, the 9th of December, 2017

My second opera on Saturday was a children’s opera called ”The Turnip” in the Prokofiev Hall of Mariinsky Theatre. I had not been there before, but I can warmly recommend it. The hall is situated in the cellar of the new Mariinsky (Mariinsky-2) and the entry is from Ulitsa Soyuza Pechatnikov. There are five rising rows of seats (rather long rows) and at least in this performance they had added extra chairs to form a sixth row. The seats are the most comfortable there are in Mariinsky; not only were they big, but there was also an extra space between the seats so that you did not hit your neighbour with your elbows and there was plenty of legroom, too.    

The composer of ”The Turnip” was Rustam Sagdiev, who is a member of the Academy of Young Singers of Mariinsky ensemble. By the way, he was performing in a small role in the previous evening’s Fedora as well as in this this opera in the role of a nightingale (though he mainly played a triangle). The opera tells an old Russian folktale about animals (a mouse, a cat and a dog) and human beings (grandparents and a grandchild), who quarrel with each other. Then the grandfather plants a turnip, but needs help to harvest it and only when all animals and humans settle their quarrels are they able to uproot the turnip.  

In Russia also children’s opera is considered to be valuable and that’s why the singers of this opera, too, were of excellent quality. I liked above others Shota Chibirov in the role of the dog and Anna Barhatova in the role of the cat. Both had lovely, full-bodied voices.  

The music itself had echoes of songs from different regions of Russia. Even I thought I could detect some references, so they must have been crystal clear to the locals. The music was mostly played by a piano, but there were also some other instruments involved (a balalaika, the above mentioned triangle and wooden spoons to name a few). Rather nice music in my opinion.

Even in this opera special attention had been paid to costumes. It seemed that the children did not recognize all the animals (at least the little boy sitting next to me did not recognize the mouse, even though it was quite obvious to adults viewers), so the costumes were creatively made. But I found the opera quite nice: the story was educational, you were able to hear the worlds easily and there was actually a person who explained the story of the opera to the audience.

 

Satakieli Pietarin Mariinski-teatterissa, 9.12.2917

Igor Stravinskyn satuoopperaa Satakieli alettiin yleisemmin esittää Venäjällä vasta perestroikan jälkeen (edellinen esitys oli ollut heti vallankumouksen jälkeen). Ilmeisesti oopperan teemaa pidettiin vähän vaarallisena Neuvostoliiton aikaan; siellä kun oli totuttu lukemaan viestejä rivien välistä. Lännessä oopperaa on esitetty jonkin verran yhdistettynä johonkin toiseen oopperaan, sillä sen kesto on vain 45 minuuttia. Ooppera kertoo Kiinan keisarista, joka on kuullut kehuttavan satakielen laulua. Hän saa houkuteltua satakielen esiintymään hovissaan ja kaikki ovat ihastuksissaan tämän kauniista laulusta. Sitten Japanin lähettiläät tuovat keisarille lahjaksi mekaanisen linnun, jonka laulun aikana satakieli pakenee hovista. Keisari suuttuu tästä niin, että kieltää satakielen paluun hoviin ja julistaa mekaanisen linnun hovin ykköslinnuksi. Lopussa, keisarin maatessaan kuolinvuoteellaan, satakieli palaa ja lumoaa jopa kuoleman, niin että tämän poistuu ja keisari paranee.

Tämä ooppera on siltä ajalta, kun Stravinsky vielä asui Venäjällä ja sen musiikki on suorastaan runollista, paikoitellen jopa unenomaista eli sopii hyvin satuun. Yleisössä olikin runsaasti lapsia ja sen vuoksi yleisöstä lähti koko oopperan ajan tasainen taustahumina (kuiskauksia yms), jolloin musiikin hiljaisemmat kohdat varsinkaan eivät päässet täysin oikeuksiinsa. En tiedä, johtuiko se taustahälystä, mutta en myöskään löytänyt tällä kertaa ketään suosikkia laulajien joukosta.

Sen sijaan lavastusta ja puvustusta on pakko kehua ehdoitta. Niiden suunnittelusta vastasi Vladimir Fider. Lavastus oli varsin yksinkertainen ja se koostui eräänlaisista punoksista tehdyistä seinistä, joihin oli maalattu kiinalainen keisaria merkitsevä kirjainmerkki. Esityksessä oli paljon myös muita viittauksia Kiinaan: mukana oli useita paperilyhtyjä ja jopa pari lohikäärmettäkin!  Kun tähän vielä lisätään erittäin värikylläinen ja kiinalaisvaikutteinen puvustus, niin yleisvaikutelma oli todella näyttävä.

The Nightingale in Mariinsky Theatre in St. Petersburg, the 9th of December, 2017

Igor Stravinsky’s fairytale opera ”The Nightingale” was not widely performed in Russia until after the perestroika (though the first performance took place just after the revolution). It seems that the theme of the opera was during the Soviet era considered a bit risky, perhaps because the Soviet citizens had got used to reading between the lines. In the west the opera was performed here and there, usually together with some other opera, since its running time is only 45 minutes. The Opera tells about the emperor of China, who has heard people praise the singing of the nightingale. He manages to persuade the nightingale to sing in his court and people fall in love with the beautiful singing. Then the Japanese emissaries bring the emperor a mechanical bird, who starts to sing and the nightingale flies away. The emperor is infuriated by this and forbids the bird to return and announces that the mechanical bird will be the number one bird in the court instead. In the end, when the emperor is lying on his deathbed, the nightingale returns and even the death loves its singing so much that he goes away and the emperor recovers.

This opera was written when Stravinsky still lived in Russia and its music is almost poetic and at times nearly dreamlike, so it suits a fairytale really well. There were lots of children in the audience and therefore there was a constant background humming (whispers etc) during the performance, so that the quieter parts of the opera could not reach their full potential. I do not know if it was because of this background noise, but this time I did not find any favourites among the singers either.

But I absolutely have to praise the set and costume design by Vladimir Fider. The set design was very simple and consisted of hanging rope-like things that formed walls with Chinese characters of the emperor written on them. There were also other references to China in the performance: lots of paper lanterns and even a couple of dragons. When you add super colourful costumes with Chinese characteristics, the overall picture was truly spectacular.   

Fedora Mariinskin konserttisalissa Pietarissa, 8.12.2017

Italialaisen säveltäjän Umberto Giordanon oopperoista ovat tunnettuja lähinnä Andrea Chénier ja Fedora, jonka konserttiversio aloitti Pietarin oopperaviikonloppuni. Tarinan juoni on perin oopperamainen. Ruhtinatar Fedora Romazov on menossa naimisiin Pietarissa ja häiden aattona hänen sulhasensa surmataan. Konnaksi epäillään kreivi Loris Ipanovia, jolle Fedora vannoo kostoa. Fedora ja Loris tapaavat Pariisissa, Loris rakastuu Fedoraan ja tunnustaa tälle surmanneensa naisen ex-sulhasen, mutta vannoo sille olevan hyvän syyn. Ennen todisteiden esittämistä Fedora kuitenkin ennättää ilmiantamaan miehen ja tämän veljen murhasta Venäjän viranomaisille. Kun Loris sitten myöhemmin todistaa, että ex-sulhon ja hänen vaimonsa välillä oli kiihkeä suhde ja sulho ampui ensin ja hän vain vastasi tuleen, niin Fedora vannoo rakkauttaan mieheen. Myöhemmin heidän onnensa Sveitsissä rikkoo tieto, että Lorisin veli on kuollut vankilassa ja myös poikien äiti on kuollut suruun. Fedora on katumuksen murtama, mutta kun Loris saa tietää, että nimenomaan Fedora ilmiantoi hänen veljensä, hän ei taivu anteeksiantoon, vaan vannoo tappavansa Fedoran, joka kuitenkin ottaa myrkkyä ja kuolee, mikä järkyttää Lorisia. Siinähän sitä on draamaa yhden oopperan tarpeeseen.

Giordanon ooppera sisältää hyvin monipuolista musiikkia. Siinä on valtavan dramaattisia hetkiä (suorastaan uhkaavan tuntuisia), romanttisia aarioita sekä iloisia rallatteluja. Siis siinäkin mielessä ooppera, jossa on kaikkea.

Esiintyjistä tällä kertaa innostuin eniten esityksen matalammista miesäänistä. Ehdottomasti paras kokonaisuutena oli kuski Cirilloa (Kiril) esittänyt Dinar Dzhusoev. Erittäin hieno ääni, porukan paras italian ääntäminen ja hän osasi vielä näytelläkin. Mutta myös Pavel Shmulevich polisiimestari Grechinä ja Jaroslav Petryanik diplomaatti De Siriex’nä tekivät oikein hyvää työtä. Myös pääroolin Fedoran esittäjä Tatiana Starkova lauloi oikein kauniisti ja eläytyi rooliin hienosti. Mutta hänen on kyllä vielä treenattava italian ääntämystä reippaasti, jos hän aikoo italialaisia oopperoita jatkossakin esittää. Laulua ei valitettavasti tunnistanut italiaksi, mikä on kyllä Venäjällä aika yleistä ja siksi siellä usein turvallisin valinta onkin jokin venäläinen ooppera.

Fedora in Mariinsky Concert Hall in St. Petersburg, the 8th of December, 2017

The most famous operas of Italian composer Umberto Giordano are Andea Chénier and Fedora, which began my opera weekend in St. Petersburg. The story line of the opera is truly operatic. Princess Fedora Romazov is getting married in St. Petersburg and on the eve of her wedding her intended is killed. The villain is assumed to be count Loris Ipanov, to whom Fedora swears revenge. Fedora and Loris meet in Paris, Loris falls in love with Fedora and confesses that he has killed her ex-fiancé, but swears that there is a good reason behind it all. Before he has time to present the evidence of this, Fedora manages to name him and his brother for the murder to the Russian authorities. When Loris later does prove that there was a steaming affair between the ex-fiancé and his wife and the ex-fiancé shot at him first and he only returned the fire, Fedora confesses her love for Loris. Later their happiness is smashed in Switzerland, when they are informed that Loris’s brother has died in prison and also their mother has died of grief. Fedora is devastated by remorse and when Loris find out that it is Fedora, who has caused his brother’s imprisonment, he is not ready to forgive her, but wants to kill her. Fedora, however, makes it first and swallows poison, which shatters Loris. So, plenty of drama for one opera.

The music of the opera is very versatile. It contains dramatic (almost threatening sounding) pieces, romantic arias and happy, light tunes. So, even in that sense an opera that contains it all.

Out of the performers I got most excited this time of the low male voices. The absolute star of the performance was Dinar Dzhusoev, who sang the small role of Cirillo, the coachman. Great voice, the best pronunciation of Italian of them all and good acting. Also Pavel Shmulevich as the police inspector and Jaroslav Petryanik as the diplomat De Siriex did well. Tatiana Starkova who sang the leading role of Fedora also sang and acted well. However, her Italian pronunciation will require a lot of work still, if she intends to continue singing Italian operas. Unfortunately it was now impossible to recognize that she sang in Italian, which is rather common in Russia and therefore the safest bet is to go and see Russian operas.

Dante's Punchlines Tampereen Pyynikkisalissa, 2.12.2017

Tenori Petteri Loukion opinnäytetyö monologioopperassa Dante’s Punchlines sai minut matkustamaan Tampereelle, Pyynikkisaliin kuuntelemaan minulle aiemmin täysin tuntemattoman säveltäjän Pauli Marttisen modernia oopperaa. Ja onneksi matkustin!

Ohjelmalehtisen luettuani odotin oopperan alkua vähän epäilevin tuntein, sillä siinä kerrottiin, että ”teoksesta puuttuu kokonaan paitsi tahtilajit niin myös kaikille esiintyjille yhteinen tempo ja pulssi”. Uskoin siis, että edessä on todella moderni, lähinnä riitasoinnuilta kuulostava teos. No, tahtilajit tosiaankin saattoivat puuttua, mutta musiikki itse oli suorastaan koukuttavaa.

Pauli Marttinen opiskelee sävellystä Tampereen ammattikorkeakoulussa ja jo pelkästään tämän oopperan perusteella toivon hänen totisesti jatkavan oopperoiden säveltämistä, minkä itse asiassa kerroinkin hänelle itselleen oopperan jälkeen. Oopperan musiikki oli todella kiehtovaa. Mukana oli kolme lyömäsoitinten soittajaa (Eppu Hietalahti, Renato Taddeo ja Sakari Viitala) sekä pianisti (Tuomas Salokangas). Miten käsittämättömän hienon äänimaailman pelkillä lyömäsoittimillakin saa aikaan. Marttisen luoma musiikki oli tavattoman monipuolista ja siinä kuului kaikuja niin afrikkalaisista kuin aasialaisistakin sävelistä. Aivan kerrassaan upeaa! Haluaisin itse asiassa kuulla teoksen toisenkin kerran, sillä en varmasti edes pystynyt yhdellä kuulemalla kuulemaan kaikkea, mitä teoksella oli tarjota.

Marttinen oli vastuussa myös teoksen libretosta, joka perustui Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään. Myöntää täytyy, että libretto nyt ei ehkä muodostanut mitään selkeää juonellista tarinaa, mutta totesihan ohjelmalehtinenkin, että ”jos jonkin voi vain mitenkään nähdä itselle mieleisenä, niin sitten se tarkoittaa tasan sitä. Niin ja kaikki muut tulkinnat ovat vääriä.” Siispä jos tulkitsen juonen olleen tarina kärsimyksen kautta kulkevasti polusta onneen, niin olen varmaan oikeassa.

Esiintyjäjoukko pelasi mielestäni tosi upeasti yhteen. Soittajat, tanssija (Jessi Palovaara) ja itse solisti Petteri Loukio ovat varmaan hioneet teosta huolella, koska kokonaisuus oli todella vaikuttava. Loukio selvisi mielestäni hienosti haastavasta monologista. Esitys oli erittäin fyysinen ja intensiivinen, mutta kaikesta huolimatta Loukion ääni soi varsinkin ylä-äänissä erittäin kauniisti.

Toivon todella, että tämä ei jää oopperan ainoaksi esitykseksi, sillä olisi sääli, jos näin mielenkiintoinen teos jäisi vain paikalla olleen (varsin harvalukuisen) yleisön muistoihin. Jos joskus huomaatte teoksen vielä jossain ohjelmistossa, niin menkää ehdottomasti katsomaan. Upea esitys!

Pauli Marttinen

Esiintyjät

Dante's Punchlines in Pyynikkisali, in Tampere, the 2nd of December, 2017

Tenor Petteri Loukio’s graduation work in the opera monologue ”Dante’s Punchlines” sent me to Tampere, to Pyynikkisali to listen to a modern opera by an unknown to me composer Pauli Marttinen. And what a good thing that I went there!

After I had read the programme, I was a bit doubtful, since the programme leaflet said that ”the opera lacks not only time signature, but also joint to all performers tempo and pulse”. So I thought that I would be facing a really modern opera that consisted mainly of dissonance. Well, there may not have been any time signature, but the music actually swept you away.

Pauli Marttinen is studying composing in Tampere University of applied sciences and based on this opera alone I certainly hope that he will continue composing operas, which I actually told him, too, after the opera. The music of the opera was truly fascinating. There were three percussionists on the stage (Eppu Hietalahti, Renato Taddeo and Sakari Viitala) plus a pianist (Tuomas Salokangas). How incredibly breathtaking texture of music can one built with percussions only. The music, created by Marttinen, was extremely versatile and had echoes of both African and Asian music. Absolutely fabulous! I would actually like to hear the opera a second time, since I am certain that I could not hear all the fine details during this one performance.

Marttinen was also responsible for the libretto, that was based on Dante Alighieri’s “The Divine Comedy”. I have to admit that the libretto may not have contained any story with a clear plot, but it was said already in the programme that “if something can be seen as agreeable to you, then that it surely is. Yes, and other interpretations are wrong.” So, if I interpret that the opera was a story about a path that lead to happiness via misery, I must be right.

The group of performers played really well together. The musicians, the dancer (Jessi Palovaara) and the soloist himself, Petteri Loukio must have worked hard on the opera, because the performance was impressive. In my opinion Loukio did well with the challenging monologue. The performance was very physical and intensive, but despite that Loukio’s voice rang – especially in the higher notes – beautifully.

I really hope that this will not be the one and only performance of the opera, because it would really be a pity, if such an interesting work would be seen only by today’s audience (it was not a big crowd). If you ever see this opera somewhere in the programme, please, go and see it! Great performance!

 

Pauli Marttinen

The performers