Aniara Alminsalissa, 21.9.2019

Kun Kansallisooppera ilmoitti, että Klockriketeatern ja The Crossing –kuoro vierailevat Alminsalissa syksyllä 2019, tavailin tovin esityksen (Aniara) kuvausta ja mietin, että mikähän juttu tämä oikein on. Esittelytekstin perusteella en osannut oikein sijoittaa Aniaraa mihinkään lokeroon ja olin hieman hämmentynyt. Päädyin kuitenkin ostamaan esitykseen lipun mielessäni pyörivistä pienistä kysymysmerkeistä huolimatta.

Ja onneksi ostin, sillä ilta oli erikoisuudestaan huolimatta mieleenpainuva. Jopa Alminsali oli muokattu uuteen uskoon esitystä varten. Katsojat eivät istuneet sen normaaleilla istuinpaikoilla, vaan katsomot oli rakennettu näyttämön sivuille. Toki tämä tarkoitti sitä, että esiintyjät olivat osan aikaa aina selin jompaankumpaan katsomon osaan, mutta toisaalta esiintyjät olivat kirjaimellisesti lähellä katsojia.

Aniaran tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jolloin avaruusmatkailu on arkipäivää. Aniara – avaruusalus – on matkalla Marsiin, kun siihen osuu asteroidi ja se harhautuu korjaamattomasti kurssiltaan. Matkustajat koettavat sopeutua omalla tavallaan ikuiseen harhailuun loputtomassa avaruudessa, mutta lopullinen tuhoutuminen lähestyy.

Esityksen musiikin on säveltänyt Robert Maggio ja libretto on Dan Henriksonin käsialaa ja se perustuu Harry Martinsonin teokseen Aniara vuodelta 1956. Liiasta helppotajuisuudesta esitystä ei voi syyttää. Ilman ohjelmalehtistä en varmasti olisi ymmärtänyt teoksesta kovinkaan paljoa. Sen avulla pysyi sentään jotenkuten kärryillä siitä, mitä milloinkin tapahtui. Esitys oli kaksikielinen: suurin osa tekstistä esitettiin sekä ruotsiksi että englanniksi; mutta tekstin ymmärtäminen ei välttämättä tarkoittanut vielä tapahtumien ymmärtämistä. Näyttämön tunnelma oli hieman unenomainen, mystinen.

Musiikillisesti esitys oli kuitenkin nappisuoritus. Pidin Robert Maggion sävellyksestä ja Aniara Band Finland oli orkesteri paikallaan. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin yhdysvaltalainen kuoro The Crossing. Olen kuullut paljon erilaisia kuoroja elämäni aikana, mutta The Crossingin tasoiseen joukkoon törmää todella harvoin. Mielettömän ammattitaitoisia laulajia, jotka kykenivät harmonisesti laulamaan jokainen omaa stemmaansa. Heidän laulamistaan olisi kuunnellut vaikka kuinka kauan, se suorastaan hyväili korvia. Toivottavasti tämä ei jää heidän ainoaksi Suomen vierailukseen.

Kuoron lisäksi myös Miiman (tekoäly) roolin esittänyt Antti Silvennoinen oli aivan huikea. Hän on Wusheng Companyn taiteellinen johtaja ja oli tehnyt myös Miiman Peking-oopperan koreografian muotokieleen perustuvan koreagrafian. Silvennoisen esitystä ei voi kutsua muuta kuin lumoavaksi.

Aniara in Alminsali, the 21st of September, 2019

When the Finnish National Opera informed that Klockriketeatern and The Crossing choir will be visiting Alminsali in the autumn 2019, I tried to read the presentation of the performance “Aniara” and understand what it was all about. Based on the text I couldn’t quite place the performance in any context and I was a bit confused. I ended up buying a ticket anyway, despite the question marks in my mind.

And it was a good thing that I did, since despite its peculiarities, the evening was memorable. Alminsali itself had been changed for the performance. The normal seats were not in use, but the audience sat on seats on the sides of the scene. This meant that part of the time the performers had their backs toward either half of the audience, but on the other hand, the performers were literally close to the spectators.

“Aniara” is happening in the future, when space travel is normal. Aniara – a spaceship – is on its way to Mars when it is hit by an asteroid and its course is changed without return. The passengers try to adapt to the eternal trip in the endless space in their own way, but final destruction is close.

The music of “Aniara” is composed by Robert Maggio and libretto is by Dan Henriksson and it is based on Harry Martinsons work from 1956. The performance was not exactly easy to understand. Without the programme leaflet I probably would not have grasped a lot of it. With its help it was possible to understand at least the main story line. The performance was in two languages; most of the text was performed both in English and in Swedish, but understanding the text did not yet mean that you understood what was going on. The atmosphere on stage was a bit dreamlike, mysterious.

However, the music of the evening was a bull’s eye. I liked Robert Maggio’s music and Aniara Band Finland was playing it well. The greatest impression, however, was made by the American choir - The Crossing. I have heard lots of choirs in my life time, but you don’t often meet this level of group. Incredibly professional singers, who could all sings their own tunes in harmony. I could have listened to them for eternity; their singing was pure ear candy. I hope this will not be their only visit to Finland.

In addition to the choir, Antti Silvennoinen in the role of Miima, was stellar. He is the artistic director of Wusheng Company and he had made the choreography (based on Peking opera traditions) for Miima. You can only say that his performance was enchanting.  

Tiresiaan rinnat Aleksanterin teatterissa, 19.9.2019

Francis Poulencin ooppera Tiresiaan rinnat sai ensi-iltansa toisen maailmansodan jälkeisessä Ranskassa vuonna 1947 ja sen teemat naisen asemasta ja ns. oikeasta lapsimäärästä ovat edelleenkin ajankohtaisia. Ooppera perustuu Guillaume Apollinairen vuonna 1903 kirjoittamaan näytelmään, johon hän lisäsi vähän synkemmän prologin ensimmäisen maailmansodan aikana.

Oopperan juoni on täysin absurdi, vaikka teemoissa on myös vakava puolensa. Thérèse on saanut tarpeekseen naisen elämän rajoituksista,  muuttuu mieheksi ja jättää aviomiehensä. Aviomies toteaa, että jos naiset eivät tee lapsia, niin miesten täytyy ja synnyttää yhden päivän aikana yli 40.000 lasta. Aviomiehen mukaan lapset tekevät hänet rikkaaksi, mutta santarmi ilmoittaa, että lasten suuren lukumäärän vuoksi kansalaiset näkevät nälkää. Lopussa Thérèse palaa kotiin ja kaikki kehoittavat lastentekoon.

Ville Saukkonen oli onnistunut luomaan Aleksanterin teatterin lavalle hersyvän hauskan ja visuaalisesti viihdyttävän oopperan. Kokonaisuus toimi mielestäni loistavasti ja tekijät olivat ilmiselvästi nauttineet teoksen maailman luomisesta. Ooppera oli täynnä pieniä hienoja oivalluksia. Tanssija Oskari Kymäläisen vauva oli esimerkiksi huikean hyvä; erinomainen ja ilmeikäs tanssija. Oivaltavasta visualisoinnista vastaa Joona Huotari ja tarpeistosta Julia Gavrilova sekä Stadin ammatti ja -aikuisopiston Tekstiili ja -muotialan opiskelijat ja opettajat. Lavastus ja puvustus olivat todella hienoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia riitti. Itse esim. hihittelin pitkään Jumalan urheilusukille.

Poulencin musiikki tässä – hänen ensimmäisessä – oopperassaan poikkeaa selkeästi hänen myöhemmistä oopperoistaan (Karmeliittojen keskusteluja ja Ihmisen ääni). Musiikki vilisee kevyempiä fragmentteja kuten valssi ja polkka, mutta varsinkin Thérèsellä on laulettavana myös hyvin haasteellisia klassisia kuvioita. Kamariorkesteri Ariadnen kapellimestarina toimi Jonas Rannila ja kuorona toimi Helsingin filharmonisen kuoron laulajat. Sekä orkesteri että kuoro olivat ensi-illassa loistavassa iskussa. Tuli suorastaan tunne, että harjoituksia on taatusti voitu pitää riittävästi.  

Myös solistit ylsivät melkein järjestään parhaimpiin esityksiinsä. Illan kuningatar oli luonnollisesti Thérèse/Tiresiaan roolin laulanut Anu Komsi. Upea esitys ja hän sopi rooliinsa kuin se olisi luotu ihan häntä varten. Juha Kotilainen Jumalana ja Jaakko Kortekangas aviomiehenä tekivät hienot, varmat esitykset. Jouni Kokoran santarmi oli erinomainen ja Aki Alamikkotervollekin oli siunautunut hänelle loistavasti sopinut rooli lehtimiehenä/poikana.

Ooppera oli siis kaikin puolin todella onnistunut ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Koska oopperan kesto on vain tunnin, niin myös vähän pienempi ooppera-fani voi hyvin käydä sen katsomassa. Ooppera esitetään suomeksi ja käsiohjelma sisältää libreton, joten juontakin on helppo seurata. Näytöksiä on vielä kaksi jäljellä (21. ja 22.9.), joten kipin kapin ostamaan lippuja https://www.ticketmaster.fi/.

The Breasts of Tiresias in the Alexander Theatre, the 19th of September, 2019

Francis Poulenc’s opera ”The Breasts of Tiresias” was performed for the first time in France after the Second World War in 1947 and its themes of the place of women and the so called correct number of children are still actual. The opera is based on Guillaume Apollinaire’s play from 1903, to which he added a more serious prolog during the First World War.  

The story of the opera is totally absurd, even though the themes have their more serious side. Thérèse has had enough of the restrictions of the life of a woman, changes to a man and leaves her husband. The husband states that if women will no longer make babies, men must and gives birth to over 40.000 children during one day. According to the husband children make him rich, but the gendarme announces that due to the big number of children citizens starve. In the end Thérèse returns home and everybody encourages people to make more children.  

Ville Saukkonen had managed to create on the stage of Alexander theatre an immensely funny and visually entertaining opera. The production was in my opinion as a whole really successful and the participants had obviously enjoyed creating the work. The opera was full of brilliant details. The dancer Oskari Kymäläinen as the baby was splendid; a talented dancer with expessive movements. The insightful visualization is by Joona Huotari and props by Julia Gavrilova and students and teachers of the local textile and fashion institute (Stadin ammatti ja -aikuisopiston Tekstiili ja -muotiala). Set and costume designs were really good and there were lots of interesting details. I, for example, giggled for a long time to the sports socks of the God.

Poulenc’s music in this – his first – opera is clearly different from his later operas (Dialogues of the Carmelites and La Vox Humaine). Music is full of lighter fragments like waltzes and polkas, though especially Thérèse also sings really tough classic parts. Joonas Rannila acts as the director of Chamber Orchestra Ariadne and singers from the Helsinki Philharmonic Choir provide the background singing. Both the orchestra and the choir were in excellent form at the first night performance. I definitely got the feeling they had had enough time for rehearsals.

Also the soloists almost without exception reached their best performances. The queen of the evening was naturally Anu Komsi who sang the role of Thérèse/Tiresias. Wonderful performance and she really suited her role as if it had been written to her. Juha Kotilainen as the God and Jaakko Kortekangas as the husband did great, reliable performances. Jouni Kokora’s gendarme was excellent and Aki Alamikkotervo had also got a role as the journalist/boy that suited him beautifully.

So, the opera was a complete success and I can absolutely recommend it to everybody. Since the opera is only an hour long, even those who are not huge opera fans can easily go and see it. The opera is sung in Finnish and the libretto is available in the programme leaflet, so it is easy to follow the story if you can Finnish. There are still two performances left (21^st  and 22^nd of September), so hurry to buy the tickets https://www.ticketmaster.fi/.

Dido ja Aeneas Koko-Teatterissa Helsingissä, 13.9.2019

Viime vuosina on tullut ainakin kerran vuodessä käytyä katsomassa Henry Purcellin Dino ja Aeneas -ooppera erilaisten pienempien oopperaseurueiden esittämänä. Tällä kertaa vuorossa oli Ooppera Articon tuotanto Koko-teatterissa Helsingin Hakaniemessä. Artico oli vienyt oopperan tapahtuat nykypäivän Länsi-Afrikkaan. Pääosan (Dido) laulaja Laura Pyrrö vietti keväällä 2018 aikaa Beninissä suomalais-afrikkalaisessa taiteilijaresidenssissä, Villa Karossa ja sai siellä idean siirtää oopperan tapahtumat muinaisesta Karthagosta Länsi-Afrikkaan. Kun mukaan tarttui vielä runsaasti erilaista rekvisiittaa, niin Koko-teatteriin rakennettiin pala Afrikkaa.

Teoksen ohjauksesta vastasi Anselmi Hirvonen ja mielestäni ohjaus oli toteutettu olosuhteet huomioon ottaen hienosti. Erityisesti pidin teoksen dramaattisesta lopusta. Työryhmän luoma visuaalinen ilme oli muutenkin kaikin puolin hienosti tehty. Taustalla vaihtuvia kuvia Beninistä ja esiintyjillä afrikkalaistyylisiä vaatteita ja koruja aidoista tarvikkeista. Ja täytyy myöntää, että enpä olen aiemmin nähnytkään afrikkalaista tanssia (Beninistä vasta Suomeen muuttanut tanssija Dominique Soussou) barokkimusiikin tahtiin. Kieltämättä mieleenpainuvaa!

Säestyksestä vastasi Ensemble Nylandia, jota on aina ilo kuunnella. Pieni, neljän hengen orkesteri sopikin oivallisesti soittamaan barokkimusiikkia tähän suhteellisen pieneen teatteriin. Taustalauluista vastasi (ajoittain hieman epätasaisesti) Kaari-ensemblen kvartetti.

Pääesiintyjistä pidin ehdottomasti eniten Ulla Paakkunaisesta Belindan roolissa. Kaunista laulua, mutta ennen kaikkea ilmeikäistä esiintymistä. Todella hieno roolisuoritus!

Dido and Aeneas in Koko Theatre in Helsinki, the 13th of September, 2019

In the last few years I have seen Henry Purcell’s opera ”Dido and Aeneas” by some smaller operatic groups at least once a year. This time Ooppera Artico produced the opera in Koko Theatre in Hakaniemi (HelsinkI). Artico had moved the opera to modern day West-Africa. The leading lady (Dido) Laura Pyrrö spent some time in the spring 2018 in the Finnish-African artist residence Villa Karo in Benin and got there an idea to move the opera from ancient Carthago to West-Africa. And when she took with her back to Finland a load of different type of props, a piece of Africa was built to Koko Theatre.

The director of the opera was Anselmi Hirvonen and in my opinion he did a good job taking into account the circumstances. I especially liked the dramatic end of the opera. The visual effects created by the group were in total well done. In the background changing photos from Benin and the performers had African style garments and accessories from African materials. And I have to admit that I have never seen African dances performed to baroque music before (dancer Dominique Soussou, who has recently moved to Finland from Benin). Certainly memorable!

The orchestra of the evening was Ensemble Nylandia, who I always enjoy listening to. The small, four-person orchestra was perfect for such a small theatre. The background vocals were sung (at time a bit unevenly) by the quartet of Kaari-ensemble.

My favorite among the main singers was definitely Ulla Paakkunainen. Not only did she sing well, but I adored her expressive performance. Excellent work!

Sinfonia Lahti ja Karita Mattila Sibeliustalossa Lahdessa, 7.9.2019

Sain hieman yllättäen mahdollisuuden käydä katsomassa Lahden Sibelius-festivaalin lauantain konsertin, jossa soitti Sinfonia Lahti ja solistina lauloi Karita Mattila. En voi sanoa olevani mikään suunnaton Sibelius-asiantuntija, mutta kuten suuri osa suomalaisista, olen toki kuullut Sibeliuksen sinfoniat ja jonkin verran muutakin hänen musiikkiaan. Senkin vuoksi olin konserttilipusta erityisen tyytyväinen, koska lauantaina esitettiin hieman harvemmin kuultavia teoksia, joita en kaikkia tuntenut entuudestaan.

Ensimmäisenä Sinfonia Lahti esitti kapellimestari Dima Slobodenioukin johdolla Bardin. Teos on lyhyt – vain noin 10 minuuttia – mutta pidin siitä kovasti. Harpulla on iso rooli Bardissa ja suurimman osan aikaa musiikki on hyvin hienovireistä ja vain muutaman kerran musiikki nousee pauhaamaan voimalla. Kiinnostava tuttavuus!

Sitten vuorossa olikin jo Karita Mattila, joka esitti viisi Sibeliuksen laulua (Arioso, Våren flyktar hastigt, Se’n har jag ej frågat mera, Demanten på marssnön, Höstkväll). Mattilan esitys oli aivan erinomainen. Häntä itseään näytti jännittävän varsinkin viimeisen kappaleen korkeat nuotit, mutta aivan turhaan. Toki hänen äänensä on erilainen kuin nuorena naisena ja ehkäpä korkeat nuotit vaativat enemmän keskittymistä, mutta komealta ne edelleen kuulostavat. Lisäksi kokemuksen tuoma syvyys esittämisessä ja aivan kerrassaan upeat ala-äänet saivat ainakin minut toteamaan, että Mattilaa kannattaa kyllä edelleen matkustaa vähän kauempaakin kuuntelemaan. Harmi vaan, että lauluja ei tuon enempää ollut tarjolla; olisin niitä mielelläni kuunnellut vielä toisenkin mokoman. Ylimääräisenä numerona Mattila lauloi  laulun Illalle, joka oli aivan eri sarjaa kuin varsinainen konserttiohjelma – paljon kevyempi laulahdus. Mukava laulettava, mutta vähän yllättävä valinta tuon ohjelmiston lopetukseksi.

Väliajan jälkeen Sinfonia Lahti esitti vielä teoksen Öinen ratsastus ja auringonnousu, jonka Sibelius on sanonut kuvanneen öistä ratsastusta Suojärveltä Värtsilään (tosin hän on eri ihmisille kertonut muitakin vaihtoehtoisia taustoja sävellykselle). Minusta oli jännää yrittää bongata musiikista  erilaisia asioita (luonto, eläimet jne) ja tietysti kuvittelinkin tunnistavani sielä joitain asioita. Tiedän häntä sitten, olinko oikeassa.

Minulle konsertin kakkososan huippu oli kuitenkin teos Satu. Kauniisti soiva teos, jossa aivan erityisesti ihastuin alttoviulun soolokohtiin. Mikä ihana syvä sointi! Olisin hyvin voinut kuunnella Sadun toiseenkin otteeseen vaikka saman tien.

Ylimääräisenä numerona Sinfonia Lahti esitti Finlandian, mikä ei ollut mikään suunnaton yllätys. Tämä teos on taatusti jokaiselle suomalaiselle tuttu ja herättää paljon isänmaallisia tunteita. Slobodenioukin Finlandia oli tavattoman iskevä, suorastaan sotaisa esitys. Tulipahan jälleen kerran todistetuksi, että niinkin usein soitettu teos kuin Finlandia, voi kuulostaa eri esittäjien käsissä ihan erilaiselta.

Lahti Symphony Orchestra and Karita Mattila in the Sibelius Hall in Lahti, the 7th of September, 2019

I unexpectedly got a chance to see the Saturday concert by Lahti Symphony Orchestra and Karita Mattila played at the Sibelius Festival. I cannot say that I am a huge Sibelius expert, though I have heard – like most Finns – his symphonies and some other pieces. One of the reasons I was especially happy for this concert ticket was, that the concert consisted of some more rarely performed pieces, that I hadn’t heard before.

At first Lahti Symphony orchestra and conductor Dima Slobodeniouk performed “The Bard”. It is a short piece – only about 10 minutes – but I liked it a lot. Harp plays an important role in it and most of the time the music is very gentle and only a few times it starts thundering. Interesting acquaintance!

Next it was Karita Mattila’s turn, who sang five songs by Sibelius (Arioso, Spring Flies Speedily, Since Then I have Questioned No Further, The Diamond on the March Snow, Autumn Evening). Mattila’s performance was excellent. It seemed that she was nervous about especially the high notes of the last song, but there was no need to worry. Sure, her voice is not the same it was when she was young and perhaps the high notes require more concentration, but they still sound fantastic. In addition to which, the depth of performance brought by age and the absolutely beautiful low notes made at least me agree that it was well worth the trip to Lahti to hear her sing. It was a pity, though, that we didn’t hear more songs by her; I could have easily listened to a second set of songs. As an encore she sang “To Evening”, which was totally different from the actual concert songs – a much lighter song. Fun to sing, I am sure, but a bit surprising a choice to end this program with.

After the interval, Lahti Symphony Orchestra performed ”Night Ride and Sunrise”, which Sibelius has said describes the nocturnal ride from Suojärvi to Värtsilä in Carelia  (though he has told different stories to different people about the origin of this composition). I found it fun to try to hear different features (Nature, animals etc) in the music. Of course, I thought I recognized some things, but it is hard to say if I was right or not.

But the absolute peak of the second part of the concert to me was “”En saga”. Lovely music and I especially loved the viola solos. What wonderful deep tones! I could have easily listened to it a second time right away.

As the encore Lahti Symphony Orchestra performed ”Finlandia” which was not a huge surprise. This piece is known to every Finn and it raises a lot of patriotic feelings. Slobodeniouk’s Finlandia was striking, rythmic, almost belligerent. Once again it was proved that even a composition like ”Finlandia” that is performed regularly, can sound totally different when played by different musicians

Reininkulta Suomen Kansallisoopperassa, 3.9.2019

Tämän ja tulevien vuosien oopperatapaus Suomessa on epäilemättä Wagnerin Ring-tetralogian esittäminen Suomen Kansallisoopperassa. Näiden neljän oopperan näyttämölle tuominen on jokaiselle oopperatalolle kunnia-asia, vaikka se on samalla yleensä myös valtava ponnistus. Koko tetralogia on Kansallisoopperassakin esitetty vain kerran aikaisemmin. Tämänkertainen Ring käynnistyi Suomessa pienimuotoisen kohun kautta, kun alun perin ohjaajaksi valittu Kari Heiskanen heivattiin syrjään, koska hänen tuotantoideansa ei käynyt yhteen oopperan johdon kanssa ja uudeksi ohjaajaksi valittiin talolle tuttu Anna Kelo.

Tänä syksynä Helsingissä on vuorossa tetralogian ensimmäinen ooppera Reininkulta, joka luo pohjan koko tulevalle tarinalle. Reininkullassa kääpiö Alberich ryöstää joen pohjassa olevan kullan sitä vartioivilta Reinintyttäriltä ja takoo siitä Nibelungin-sormuksen. Tämä sormus antaa kantajalleen rajattoman vallan. Toisaalla, jumalten luona jumalten johtaja Wotan on luvannut jättiläisille kälynsä Freian palkkioksi siitä, että he rakentavat jumalille uuden linnan – Valhallan. Wotan ei kuitenkaan halua täyttää lupausta, vaan tulenjumala Logen avulla hän huijaa kasan kultaa ja Niebelungin sormuksen Alberichilta. Sormuksensa menettänyt Alberich kiroaa sen; sormuksen kantajia seuraa kuolema, kunnes se palaa taas hänen omistukseensa. Wotan antaa vastentahtoisesti kullan lisäksi myös sormuksen jättiläisille vapauttaakseen Freian. Toinen jättiläisistä surmaa toisen – sormuksen kirous on vaatinut ensimmäisen uhrinsa.

Reininkulta on juoneltaan kuin satu ja Anna Kelon ohjaus ei ollut sitä yrittänyt edes muuksi muuttaa. Valosuunnittelija Mikki Kunttu teki jälleen hienoa työtä. Jo oopperan alkukohtaus, jossa musiikki kuvastaa Reiniä, oli upeasti toteutettu. Miten valoilla voikaan luoda vuolaana virtaavan joen, kun sen osaa! Kannattaa sitten katsoa tässä vaiheessa myös kattoa kohti, koska joen virtaus jatkuu siellä. Puvustus oli ehkä vähän erikoinen. Jotenkin silmiini särähti, kun germaaniset jumalat olivat pukeutuneita vaatteisiin, jotka muistuttivat antiikin Kreikan vaatteita. Wotan ei kuitenkaan ole Zeus.

Pidin sinänsä siitä, että tarina oli säilytetty sadunomaisena, mutta ihan tyytyväinen en Anna Kelon ohjaukseen kuitenkaan ollut. Henkilöohjaus ei ollut mielestäni täysin onnistunutta. Vaikka virolaista Koit Soaseppiä lukuunottamatta täyssuomalainen miehitys lauloi kaikin puolin hyvin, niin hahmoissa ei kyllä pääosin ollut juuri minkäänlaista syvyyttä tai luonnetta. Jumalat varsinkin lähinnä patsastelivat linnassaan. Parhaat esitykset tekivät joukon kääpiöt Alberich (Jukka Rasilainen) ja Mime (Dan Karlström). Heidän kärsimyksiinsä pystyi jo samaistumaan. Ja toisaalta Reinintyttäretkin olivat varsin onnistuneita (Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalén). Jättiläiset tässä tuotannossa toteutettiin isoilla videonäytöillä, mikä muuten toimi todella hyvin, mutta kuva oli vääristynyt ja ei kulkenut synkroinoituna äänen kanssa (laulajat seisoivat lavan reunoilla). En tiedä, oliko vääristymä tarkoituksellinen, mutta ainakin minusta se vaikutti oudolta.

Kuten sanottua, laulajat tekivät kauttaalta varmaa työtä. Tommi Hakalan Wagner-debyytti oli äänellisesti onnistunut. Kunhan hän saa vielä Wotaniinsa lisää tunnetta, niin hän saa varmasti muuallekin kiinnityksiä tähän rooliin. Tuomas Katajalan Loge oli kiinnostava. Loge oli alemmuudentuntoinen, vähän niljakas tyyppi ja Katajala lauloi roolin normaalilla varmuudellaan. Katajalan ääni ei ole tyypillisen Wagner-tenorin kuuloinen, mutta upeasti hän roolin lauloi.  Jättiläisistä varsinkin Koit Soasepp teki elämänsä lauluesityksen. Hienoa kuunneltavaa! 

Vaikka Reininkulta ei vielä ihan täysosuma ollutkaan, niin odotan kiinnostuneena sarjan seuraavia osia, joissa varsinaiset tapahtumat vasta alkavat. Siinä on vielä paljon aineksia saada aikaan huikea oopperaelämys.

The Rheingold in the Finnish National Opera, the 3rd of September, 2019

The opera event of this and a couple of future years in Finland is without doubt Richard Wagner’s the Ring in the Finnish National Opera. Performing these four operas is a question of honor and a huge investment for every opera house. The whole four-opera cycle has been performed in the Finnish National Opera only once before. This Ring started with a small scandal, when the original director – Kari Heiskanen – was kicked out due to artistic differences with the opera management and Anna Kelo, who works at the National Opera, was chosen as the director instead of him.  

This autumn we see the first opera of the Ring – ”The Rhinegold”, which creates the foundation to the whole story of the Ring. In ”The Rhinegold” the goblin Alberich robs the gold, protected by the Rhinemaidens, from the bottom of the river Rhine and forges a ring out of it. This ring gives its owner unlimited power. Elsewhere, at the gods’ dwelling the head god Wotan has promised the sister (Freia) of his wife to the giants as a payment for them building the gods a new castle – Valhalla. Wotan doesn’t want to fulfill his promise, but with the help of another god Loge he cheats a pile of gold and the ring from Alberich. Angered by the loss of the ring Alberich curses it; its owner will be followed by death until the ring returns to Alberich. Wotan reluctantly gives not only all the gold but also the ring to the giants as a payment for Freia’s freedom. One of the giants kills the other – the curse of the ring has taken its first victim.

”The Rhinegold’s” story is like a fairy tale and Anna Kelo did not even try to make it anything else. Mikki Kunttu’s light design was excellent as so often before. Already in the first scene of the opera, where the music is expressing the flow of the river Rhine, was beautifully done. It truly is possible to form a river out of lights when you know how to do it. You should also have a look at the ceiling during this part, since the river continues in the ceiling. Costume design was in my opinion perhaps a bit peculiar. Somehow it disturbed me that German gods were dressed in costumes that resembled the garments worn in ancient Greece. Wotan is not Zeus after all.

I liked the fact that the opera had remained a fairy tale as such, but I wasn’t hundred percent happy with Anna Kelo’s direction Directing the people was not the forte of this production. Even though the totally Finnish cast (except the Estonian Koit Soasepp) sang really well, the people mostly didn’t have any depth or character.  Especially the gods mostly just wandered around aimlessly in their dwelling. The best performances were by the goblins Alberich (Jukka Rasilainen) and Mime (Dan Karlström). It was possible to feel their pain. And on the other hand, the Rhinemaidens (Marjukka Tepponen, Mari Palo and Jeni Packalén) were quite perky – suitably to their roles. The giants were in this production created through big video screens, which was in my opinion a good solution, but the image was distorted and the sound (the singers stood at the edge of the stage) and video were not in sync. I don’t know if the distortion was intentional or not, but at least in my eyes it looked strange.

However, the singers did well. Tommi Hakala’s Wagner-debut was vocally excellent and once he learns to insert some feeling into the role, he will surely sing this role also in other opera houses.  Tuomas Katajala’s Loge was interesting. Loge felt he was not appreciated enough, he was a bit slimy and Katajala sang with usual brilliance. His voice is not like a typical Wagner-tenor, but he sure did sound beautiful. Out of the giants especially Koit Soasepp as Fasolt sang better than ever. Great performance!

Even though ”the Rhinegold” was not a complete success in my eyes, I am truly looking forward to the next Ring operas, in which the actual story begins. They have a lot of possibilities for an enormous success.

Kohtauksia Goethen Faustista Kaapelitehtaalla, 23.8.2019

Tänä vuonna Helsingin Juhlaviikoilla kuulijoita todella hemmoteltiin klassisen musiikin suurteoksilla. Ensin esitettiin oli Musiikkitalossa Schönbergin kantaatti Gurrelieder ja seuraavaksi Kaapelitehtaassa Robert Schumannin oratorio Kohtauksia Goethen Faustista.

Faustin juoni lienee useimmille tuttu. Faust myy sielunsa paholaiselle vastineeksi maallisesta menestyksestä ja mitä siitä seuraakaan. Jussi Nikkilän ohjaus Faustista oli varsin modernisoitu. Teoshan vaatii muutenkin ison joukon esiintyjiä, mutta Nikkilä oli lisännyt joukkoa vielä näyttelijöillä. En ole ihan varma, onko Kaapelitehtaan kaltainen laatikkomainen tehdastila aivan kaikkein oivallisin ympäristö tälle teokselle. Permannolla sijaitsevalta paikaltani näin kyllä koko esityksen erinomaisesti ja suurimman osan teoksesta kuulinkin upeasti, mutta varsinkin parvelta laulavien solistien ääni tuntui välillä katoavan jonnekin matkan varrella. Kaikesta huolimatta olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että teos yleensä esitettiin Suomessa.

Nikkilän ohjaus oli mielestäni turhankin täysinäinen. Solistit lauloivat ensin orkesterin edessä ja väliajan jälkeen parvelta. Orkesterin takana puolestaan näyttelijät esittivät teosta ilman puhetta (kävivät välillä myös esiintymässä katsomon puolella) ja heidän taustallaan tarina eteni myös toisena versiona videoesityksenä. Kuorot vuorostaan lauloivat osuutensa parvelta. Pakko myöntää, että minun hoksottimeni eivät ainakaan riittäneet seuraamaan tätä kaikkea, joten alkusoiton jälkeen jätin videon seuraamisen lähes sikseen, näyttelijöitäkään en ehtinyt seuraamaan koko aikaa (vaikka loistavaa Sanna-Kaisa Paloa paholaisena yritinkin seurata aina kuin mahdollista), vaan keskityin enemmän solistien ja orkesterin kuuntelemiseen.

Ja kyllä heitä kelpasikin kuunnella. Jo Radion Sinfoniaorkesteri Hannu Linnun ohella olisi ollut riittävä syy tulla kuuntelemaan teos, mutta sen lisäksi illan solistijoukko oli suorastaan erinomainen. Useilla solisteilla oli useampi kuin yksi rooli laulettavana, mutta se ei menoa haitannut. Tällä kertaa joudun noukkimaan joukosta useammankin suosikin. Helena Juntunen oli jälleen kerran huikea. Hänen eläytymiskykyään ei voi kuin kadehtia. Soile Isokoski on edelleenkin mahtavassa iskussa ja olin erittäin onnellinen, että sairastuneen Maximilian Schmittin tilalle oli saatu aina yhtä upea Tuomas Katajala. Tykästyin myös kovasti Markus Suihkosen esitykseen. Toivottavasti Helsingin Juhlaviikot jatkaa tällaisten hienojen esitysten tuomista yleisön eteen.

Scenes from Goethe's Faust in Kaapelitehdas, the 23rd of August, 2019

This year Helsinki Festival pampered the audience with big pieces. First, they had Schönberg’s cantate “Gurrelieder” in the Helsinki Music Centre and then they had Robert Schumann’s oratorio “Scenes from Goethe’s Faust” in Kaapelitehdas.

The story of Faust is probably known to most people. Faust sells his soul to the devil for worldly success and that has its consequences. Jussi Nikkilä’s production was rather modernized. I am not quite sure if big industrial style, box-shaped room like the one in Kaapelitehdas is the best possible place to perform this piece. I sat on floor level and I saw the whole performance really well and could hear it well, too, at least most of the time. But somehow, when the soloist sang from the balcony, their voices tended to disappear. Despite all that, I was very happy that we had a chance to see this work in Finland.

Nikkilä’s version was a bit too “full”. Soloists sang first in front of the orchestra and after intermission from the balcony. Behind the orchestra the actors acted the play without speech (the came from time to time to act in front of the orchestra, too) and behind them there was a video playing the story from another angle. The choir(s) sang their part from the balcony. I have to admit that I was not able to follow all this all the time, so after the ouverture I almost stopped watching the video. I didn’t have time to follow the actors all the time, either, even though I tried to follow the superb Sanna-Kaisa Palo as the devil whenever I could. So, I mostly concentrated on following the orchestra and the soloists.

And they definitely were worth following. The Radio Symphony Orchestra alone with conductor Hannu Lintu would have been worth the ticket, but in addition to that the group of soloists of the evening were excellent. Many of the soloist had more than one role to sing, but it was no hindrance. This time I have to pick up more than one favorite among the soloists. Helena Juntunen was once again fantastic. You can only envy her ability to make the roles hers. Soile Isokoski is still an excellent singer and I was really happy that Maximilian Schmitt, who had fallen ill, had been substituted by my favorite Tuomas Katajala. I also liked Markus Suihkonen’s performance a lot. I hope that Helsinki Festival will continue to bring on stage such wonderful works!