Tämän ja tulevien vuosien
oopperatapaus Suomessa on epäilemättä Wagnerin Ring-tetralogian esittäminen
Suomen Kansallisoopperassa. Näiden neljän oopperan näyttämölle tuominen on
jokaiselle oopperatalolle kunnia-asia, vaikka se on samalla yleensä myös
valtava ponnistus. Koko tetralogia on Kansallisoopperassakin esitetty vain
kerran aikaisemmin. Tämänkertainen Ring käynnistyi Suomessa pienimuotoisen
kohun kautta, kun alun perin ohjaajaksi valittu Kari Heiskanen heivattiin
syrjään, koska hänen tuotantoideansa ei käynyt yhteen oopperan johdon kanssa ja
uudeksi ohjaajaksi valittiin talolle tuttu Anna Kelo.
Tänä syksynä Helsingissä
on vuorossa tetralogian ensimmäinen ooppera Reininkulta, joka luo pohjan koko
tulevalle tarinalle. Reininkullassa kääpiö Alberich ryöstää joen pohjassa
olevan kullan sitä vartioivilta Reinintyttäriltä ja takoo siitä Nibelungin-sormuksen.
Tämä sormus antaa kantajalleen rajattoman vallan. Toisaalla, jumalten luona jumalten
johtaja Wotan on luvannut jättiläisille kälynsä Freian palkkioksi siitä, että
he rakentavat jumalille uuden linnan – Valhallan. Wotan ei kuitenkaan halua
täyttää lupausta, vaan tulenjumala Logen avulla hän huijaa kasan kultaa ja
Niebelungin sormuksen Alberichilta. Sormuksensa menettänyt Alberich kiroaa sen;
sormuksen kantajia seuraa kuolema, kunnes se palaa taas hänen omistukseensa.
Wotan antaa vastentahtoisesti kullan lisäksi myös sormuksen jättiläisille vapauttaakseen
Freian. Toinen jättiläisistä surmaa toisen – sormuksen kirous on vaatinut
ensimmäisen uhrinsa.
Reininkulta on juoneltaan
kuin satu ja Anna Kelon ohjaus ei ollut sitä yrittänyt edes muuksi muuttaa.
Valosuunnittelija Mikki Kunttu teki jälleen hienoa työtä. Jo oopperan
alkukohtaus, jossa musiikki kuvastaa Reiniä, oli upeasti toteutettu. Miten
valoilla voikaan luoda vuolaana virtaavan joen, kun sen osaa! Kannattaa sitten
katsoa tässä vaiheessa myös kattoa kohti, koska joen virtaus jatkuu siellä.
Puvustus oli ehkä vähän erikoinen. Jotenkin silmiini särähti, kun germaaniset
jumalat olivat pukeutuneita vaatteisiin, jotka muistuttivat antiikin Kreikan
vaatteita. Wotan ei kuitenkaan ole Zeus.
Pidin sinänsä siitä, että
tarina oli säilytetty sadunomaisena, mutta ihan tyytyväinen en Anna Kelon
ohjaukseen kuitenkaan ollut. Henkilöohjaus ei ollut mielestäni täysin
onnistunutta. Vaikka virolaista Koit Soaseppiä lukuunottamatta täyssuomalainen
miehitys lauloi kaikin puolin hyvin, niin hahmoissa ei kyllä pääosin ollut
juuri minkäänlaista syvyyttä tai luonnetta. Jumalat varsinkin lähinnä
patsastelivat linnassaan. Parhaat esitykset tekivät joukon kääpiöt Alberich (Jukka
Rasilainen) ja Mime (Dan Karlström). Heidän kärsimyksiinsä pystyi jo
samaistumaan. Ja toisaalta Reinintyttäretkin olivat varsin onnistuneita (Marjukka
Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalén). Jättiläiset tässä tuotannossa toteutettiin
isoilla videonäytöillä, mikä muuten toimi todella hyvin, mutta kuva oli
vääristynyt ja ei kulkenut synkroinoituna äänen kanssa (laulajat seisoivat
lavan reunoilla). En tiedä, oliko vääristymä tarkoituksellinen, mutta ainakin
minusta se vaikutti oudolta.
Kuten sanottua, laulajat
tekivät kauttaalta varmaa työtä. Tommi Hakalan Wagner-debyytti oli äänellisesti
onnistunut. Kunhan hän saa vielä Wotaniinsa lisää tunnetta, niin hän saa
varmasti muuallekin kiinnityksiä tähän rooliin. Tuomas Katajalan Loge oli
kiinnostava. Loge oli alemmuudentuntoinen, vähän niljakas tyyppi ja Katajala
lauloi roolin normaalilla varmuudellaan. Katajalan ääni ei ole tyypillisen
Wagner-tenorin kuuloinen, mutta upeasti hän roolin lauloi. Jättiläisistä varsinkin Koit Soasepp teki
elämänsä lauluesityksen. Hienoa kuunneltavaa!
Vaikka Reininkulta ei
vielä ihan täysosuma ollutkaan, niin odotan kiinnostuneena sarjan seuraavia
osia, joissa varsinaiset tapahtumat vasta alkavat. Siinä on vielä paljon aineksia saada aikaan
huikea oopperaelämys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti