Valkyyria Suomen kansallisoopperassa, 6.9.2022

Kun Kansallisooppera aikoinaan ilmoitti esittävänsä Richard Wagnerin Ringin kaikki olettivat, että sen neljä oopperaa tullaan näkemään kahden vuoden sisään, mutta toisin kävi. Vain ensimmäinen osa Reininkulta ennätettiin näkemään ennen koronan iskemistä ja vasta nyt päästiin toisen osan eli Valkyyrian pariin.

Kuten tavallista Ringin oopperoille, juoni on varsinainen soppa ja sitä on vaikea selittää edes suurin piirtein ymmärrettävästi jos yrittää olla lyhyt, mutta koetetaan. Valkyyriassa Siegmund pakenee Hundingin taloon, jossa tämän vaimo Sieglinde tarjoaa hänelle juotavaa. Hunding palaa ja tunnistaa Siegmundin etsimäkseen mieheksi ja haastaa hänet aamulla taisteluun. Yön aikana Sieglinde ja Siegmund tunnistavat olevansa sisarukset ja rakastuvat toisiinsa: Sieglinde ryöstettiin vuosia aiemmin ja pakotettiin Hundingin vaimoksi. He pakenevat, kun Siegmund saa irroitettua puusta jumala Wotanin siihen iskemän miekan. Wotan haluaa suojella Siegmundia, mutta hänen vaimonsa Fricka haluaa rangaista tätä avioliiton rikkojana. Wotan alistuu ja kieltää myös tyttäriään valkyyrioita auttamasta Siegmundia. Brünnhilde ei kuitenkin pysty olemaan auttamatta velipuoltaan, mutta Hunding saa silti tapettua Siegmundin. Raskaana olevan Sieglinden Brünnhilde saa kuitenkin autettua pakoon. Rangaistukseksi Wotan vaivuttaa Brünnhilden uneen tulimeren keskelle.

Jos Anna Kelon ohjaama Reininkulta oli vähän tylsä ja sovinnainen, niin Valkyyria oli jonkin verran pirteämpi teos. Täytyy toivoa, että tämä lupaa entistä parempaa Ringin seuraaviin osiin. Valkyyria sijoittui viitteellisesti toisen maailmansodan aikaan ja Mikki Kuntun lavastus ja valot tekivät siitä varsin näyttävän teoksen, vaikka lavalla ei paljon lavasteita ollutkaan. Vaikuttavin kohtaus oli – kuten niin usein kolmannen näytöksen aloittava valkyyrioiden ratsastus, mutta kyllä loppukohtauksen tulikehrässäkin tiettyä vaikuttavuutta oli.

Illan tähdet olivat Siegmund (Joachim Bäckström) ja Sieglinde (Miina-Liisa Värelä). Molempien äänet soivat upeasti ja he olivat uskottavia rakastuvana sisarusparina. Tommi Hakalan Wotan jäi vähän kuivakaksi, joten siitä en erityisemmin pitänyt ja Johanna Rusanen ei henkilökohtaisesti minua sytyttänyt Brünnhildenä.

The Valkyrie in the Finnish National Opera, the 6th of September, 2022

When the Finnish National Opera some years ago informed that they will show the Ring by Richard Wagner, everybody assumed that all the four operas would be shown within two years, but then the virus decided otherwise. Only the first opera (The Rhinegold) was seen before the pandemic hit us and only now we go to see the second opera (The Valkyrie).

The Ring operas have pretty complex stories, which are difficult to explain in a relatively short way, but let us try. In ”The Valkyrie” Siegmund escapes to the house of Hunding, where Hunding’s wife Sieglinde offers him something to drink. Hunding returns and recognizes Siegmund as the man he has been hunting for and challenges him to a fight in the morning. During the night Sieglinde and Siegmund recognize each other as brother and sister and fall in love: Sieglinde was robbed years ago and forced to marry Hunding. They escape when Siegmund manages to draw out a sword that has been hit to a tree by a god, Wotan. Wotan wishes to protect Siegmund, but his wife Fricka wants to punish him for breaking a marriage. Wotan submits and forbids also his daughters, the valkyries to assist Siegmund. However, Brünnhilde is not able to stay passive and helps her half-brother. Despite that, Hunding kills Siegmund, but Brünnhilde manages to rescue the pregnant Sieglinde and helps her to flee. As a punishment Wotan condemns Brünnhilde to sleep in the middle of a wall of fire on a mountain top till a hero will rescue her.

If the previous opera (The Rheingold) by director Anna Kelo was a bit boring and conventional, “The Valkyrie” was a bit more lively. I only hope that this trend of improvement will follow to the next parts of the Ring. “The Valkyrie” is kind of happening during the World War II and stage and light design Mikki Kunttu made it visually rather good, even though there wasn’t that much stuff on the stage. The most impressive scene was – as it so often is – the ride of the valkyrie that begins the third act. Though, I must say that the final scene with the wheel of fire was rather awesone, too.

The stars of the night were Joachim Bäckström as Siegmund and Miina-Liisa Värelä as Sieglinde. Both their voices were beautiful, and they were credible as the sibling lovers. Tommi Hakala’s Wotan was a bit dry and I did not like it that much and I wasn’t that keen on Johanna Rusanen as Brünnhilde either.  

Akhnaten Aleksanterin teatterissa, 4.9.2022

Vihdoinkin, lukuisten koronalykkäysten jälkeen, Ooppera Skaalan ja Opera Boxin tuotanto Philip Glassin oopperasta Akhnaten esitettiin yleisölle Aleksanterin teatterissa Helsingin oopperakesässä. Olin jo ennättänyt pelkäämään, että muiden sitoumusten vuoksi oopperaa ei ikinä saataisikaan suuren yleisön nähtäväksi ja se olisi ollut suunnaton menetys.

Ooppera kertoo muinaisen Egyptin faarao Akhnatenin tarinan. Alussa hänen isänsä Amenhotep III on kuollut ja hänen poikansa perii vallan. Poika luopuu isänsä uskosta ja luo uuden monoteistisen uskonnon ottaen nimekseen Akhnaten. Hän menee naimisiin Nefertitin kanssa ja saa neljä tytärtä. Entisen uskonnon kannattajat kuitenkin nousevat kapinaan ja surmaavat perheen Nefertitiä ja Akhnatenin äitiä lukuunottamatta. Valtaistuimen perii Tutankhamon. Lopussa arkeologit tekevät kaivauksia Egyptissä.

Akhnaten oli loistava teos. Ville Saukkosen ohjaus oli huimaavan upea, Janne Lehmusvuon lavastussuunnittelu ja videoprojisointi olivat häikäiseviä ja Kalle Paasosen valosuunnittelu täydensi kokonaisuuden. Myös teoksessa mukana olleet tanssijat ja Horusta esittänyt näyttelijä Mika Nikander muodostivat rikkumattoman kokonaisuuden laulajien ja soittajien kanssa.

Glassin musiikki on teoksessa suorastaan hypnoottista ja Timothy Sextonin sovitus pienelle kosketin- ja lyömäsoittajien orkesterille oli täydellinen. Musiikki perustuu paljon toistolle, mutta silti se ei ole pitkästyttävää vaan pikemminkin energisoivaa.

Monista muista oopperoista poiketen teoksessa ei ollut tekstitystä, vaikka pääosin teoksessa käytettiin laulettaessa muuta kieltä kuin suomea (muinaisessa Egyptissä puhuttuja kieliä) ja useasti itseassa vain laulettiin jotain vokaalia, mutta sillä ei ollu väliä, koska musiikki oli niin käsittämättömän hienoa. Akhnatenin roolin lauloi unkarilainen kontratenori Zoltan Darago loistavasti. Hänen vaimonaan Nefertitinä esiintyi mezzosopraano Essi Luttinen. Kontratenorin ja mezzosopraanon duetto on hienoa kuunneltavaa! Lisäksi on mainittava Amonin temppelin ylipapin roolin laulanut Ville Salonen. Hänen äänensä toki petti muutaman kerran korkeimissa kohdissa, mutta hänen esiintymisensä korskeana ylipappina oli todella hieno. Täydet pisteet siitä.

Tätä oopperaa ja tätä ohjausta on täydellä sydämellä suositella kaikille, jos se vielä joskus tulee esitykseen. Fantastinen produktio!  

Akhnaten in the Alexander Theatre, the 4th of September, 2022

Finally, after numerous postponements, the production of Ooppera Skaala and Opera Box of ”Akhnaten” by Philip Glass was shown to the audience in the Alexander Theatre during the Helsinki Contemporary Opera Festival. I had already worried that due to other commitments it would never be shown and that would have been a true loss.  

The opera tells the story of the pharaoh Akhnaten in ancient Egypt. In the beginning pharaoh Amenhotep III has died and his son inherits the throne. The son abandons the religion of his father, founds a new monotheistic religion and starts to call himself Akhnaten. He marries Nefertiti and they get four daughters together. The supporters of the old religion start a rebel and kill the whole family except Nefertiti and the mother of Akhnaten. The throne is inherited by Tutankhamon. In the end, the archaeologists dig in Egypt.

Akhnaten is a brilliant opera. Ville Saukkonen’s direction was superb, Janne Lehmusvuo’s stage design and video projections were stunning and Kalle Paasonen’s light design finalized the perfection. Also, the dancers and the actor Mika Nikander in the role of Horus formed a perfect combination with the singers and the musicians.  

Glass’s music was almost hypnotic and Timothy Sexton’s arrangement of the music to a small orchestra of keyboard and percussion instruments was perfect (yes, I know I am repeating the word “perfect” a lot). The music based a lot on repetition, but it was not boring, but rather energizing.

Contrary to many other operas, this one did not have any subtitles, even though it was mostly sung in some other language than Finnish (languages of ancient Egypt) and often the singer just sung some vowel. But the absence of subtitles did not disturb at all, because the music itself was so great. The role of Akhnaten was sung by Hungarian countertenor Zoltan Darago and he was brilliant. His wife Nefertiti was mezzosoprano Essi Luttinen. The duet of counter tenor and mezzosoprano was absolutely fabulous! Additionally, I have to mention Ville Salonen, who sang the role of the high priest of Amon. His voice did break a few times in the highest notes, but he acted magnificently the role of the proud high priest. Superb job!

This opera and this direction I can with all my heart recommend to everybody if it ever will re-enter the stage. Fantastic production! 

Voittajat lavalla - lauluja Ukrainalle Musiikkitalossa, 4.9.2022

Suomen kulttuurirahaston järjesti Musiikkitalossa konsertin Voittajat lavalla – lauluja Ukrainalle, jossa esiintyivät vuoden 2014 Mirjam Helin laulukilpailussa palkitut ukranalainen sopraano Kateryna Kasper ja kroatilainen baritoni Matija Meić.

Varsin harvalukuinen yleisö saikin musiikkia koko rahalla: osa lauluista oli kansainvälisesti tunnetuilta säveltäjiltä kuten Felix Mendelssohnilta ja hänen sisareltaan Fanny Hensel-Mendelssohnilta (Kaspars), Benjamin Britteniltä ja Franz Lisztiltä (Meić), mutta joukossa oli myös hieman tuntemattomampia säveltäjiä esim. Ukrainasta ja Kroatiasta. Pidin siitä, että ohjelma koostui usealta säveltäjältä kootuista erityyppisistä lauluista.

Kasper esiintyminen oli varsin pienieleistä, mutta hänen upea äänensä pääsi silti hyvin oikeuksiinsa, varsinkin ukrainalaiset laulut tuntuivat olevan hänelle läheisiä, mikä tietysti onkin ymmärrettäävää.

Meić oli esiintyjänä hieman fyysisempi ja hänen valitsemansa laulutkin olivat voimakkaita ja tunteellisia. Itse pidin ehkä eniten Benjamin Brittenin Seitsemän sonettia Michelangelolle -lauluista. Olen kuullut useita Brittenin oopperoita ja vaikka olenkin pitänyt niistä, niin näistä lauluista pidin oikeastaan vielä enemmän.  

Helin laureates sing for Ukraine in the Helsinki Music Centre, the 4th of September, 2022

The Finnish Cultural Foundation arranged in the Helsinki Music Centre a concert “Helin laureates sing for Ukraine”, where two laureates from the 2014 Mirjam Helin Competition, Ukrainian soprano Kateryna Kasper and Croatian baritone Matija Meić performed.

The concert hall wasn’t even half full, but those who were there got really good value for their time and money: some of the songs were from internationally well-known composers like Felix Mendelssohn and his sister Fanny Hensel-Mendelssohn (Kaspars), Benjamin Britten and Franz Liszt (Meić), but there were also songs from some less known composers from e.g. Ukraine and Croatia. I liked that the programme consisted of different types of songs from several composers.  

Kasper’s performance was in a way a bit restrained, but her magnificent voice got enough room that way and especially the Ukrainian songs seemed to be near to her heart, which was, of course, understandable.

Meić was a bit more physical as a performer and the songs he had chosen were also strong and emotional. I liked best perhaps the ”Seven sonnets of Michelangelo” song cycle by Benjamin Britten. I have heard several of his operas, but although I have liked them, I think I actually liked these songs even more.  

Musta munkki Aleksanterin teatterissa, 3.9.2022

Helsingin oopperakesässä esitettiin koronalykkäysten jälkeen myös Opera Fortisin tuottama Pehr Henrik Nordgrenin ooppera Musta munkki. Ooppera on sävelletty 1981, mutta sen esityskerrat ovat jääneet varsin vähiin, joten jälleen kyseessä oli ooppera, jonka esitystä olin odottanut kovin.

Ooppera sijoittuu Venäjälle ja libretto on itse säveltäjän tekemä Anton Tšehovin novellin pohjalta. Ooppera alkaa siitä, että Andrei Kovrin (baritoni Kristian Lindroos) on tullut vierailemaan maaseudulla vanhan ystävänsä Jegorin (tenori Pekka Kuivalainen) luona toipuakseen ylirasituksesta. Hän rakastuu tämän tyttäreen Tanjaan (sopraano Johanna Isokoski) ja he menevät naimisiin. Kovrinia kuitenkin vainoaa näyissä musta munkki, joka ylistää hänen älykkyyttään ja sanoo, että vain hän voi älyllään pelastaa maailman. Munkin yllyttämänä hän vaipuu yhä syvemmälle mielettömyyteen ja raataa tieteellisen työnsä parissa päivin ja öin. Tanja huomaa Kovrinin sairastumisen ja pakottaa hänet hoitoon. Kovrin toipuukin tavallaan, joskin katkeroituu. Jegor kuolee ja hänen rakastamansa hedelmätarha joutuu vieraisiin käsiin. Myös Kovrin kuolee tuberkuloosiin ja vielä kuolinvuoteellaan hän näkee mustan munkin.

Oopperan tarina on siis varsin venäläisen mystinen. Ohjaaja Ville Saukkonen oli toteuttanut melko sovinnaisen ohjauksen, joka kuitenkin sopi tähän teokseen erinomaisesti. Mustan munkin musiikki oli kiinnostavaa ja pidin siitä kovasti. Lindroos oli loistava Kovrinina sekä laulullisesti että näyttelijänä. Myös Johanna Isokoski teki hyvän vaikutuksen Tanjana. Kuultuani lyhyen ajan sisään pari supermodernia oopperaa, Musta munkki oli hyvä muistutus siitä, että osa hieman uudemmasta oopperamusiikista on täysin ymmärrettävää ja jopa helposti lähetyttävää maallikoillekin.

The Black Monk in the Alexander Theatre, the 3rd of September, 2022

Helsinki Contemporary opera festival showed after several Covid related postponements an Opera Fortis production, the opera “Black Monk” by Finnish composer Pehr Henrik Nordgren. It was composed in 1981, but it hasn’t been performed that often, so again this was an opera that I had been really looking forward to.

The opera takes place in Russia and the libretto is made by the composer himself based on a novella by Anton Chekhov. The story begins, when Andrey Kovrin (baritone Kristian Lindroos) has come to the countryside to visit his friend Yegor (tenor Pekka Kuivalainen) to recover from overwork. He falls in love with Yegor’s daughter Tanya (soprano Johanna Isokoski) and they marry. Unfortunately, Kovrin is haunted by visions of a black monk, who praises his intelligence and says that it can save the whole world. Stirred up by the monk Kovrin works insanely day and night on his scientific work. Tanya notices that her husband has fallen ill and forces him to hospital. Kovrin sort of recovers, but he is bitter that he has been forced to abandon his work. Yegor dies and his beloved fruit garden falls into the hands of strangers. Kovrin also dies of tuberculosis and even on his deathbed he sees the black monk.

So, the story of the opera is rather mystic in a Russian sort of way. Director Ville Saukkonen used rather traditional solutions in the direction, but it suited this opera well. The music was interesting, and I liked it a lot. Lindroos was an excellent Kovrin; he sang superbly and acted wonderfully. Johanna Isokoski also made a good impression as Tanya. Having within a short while heard super modern opera a couple of times, “Black Monk” was a great reminder of the fact that even modern opera music can be fully understandable and even easily approachable for laymen.

Between Kansallisoopperan Alminsalissa, 3.9.2022

Olen nähnyt kaikki Kaija Saariahon säveltämät oopperat ja olen pitänyt niistä, joten kun Kansallisooppera mainosti esitystä nimeltä Between oopperana ja yksi teoksen säveltäjistä oli Kaija Saariaho, niin olihan se mentävä katsomaan.

Between koostui neljästä osasta, joista ensimmäinen ja viimeinen (Study for Life ja  Graal Théȃtre) olivat Kaija Saariahon säveltämiä. Muut osat olivat Matias Vestergårdin säveltämä … through its darkness ja Sebastian Hillin Peach. Teoksen oli ohjannut Saariahon poika Aleksi Barrière.

Olin jo Helsingin Sanomien arvostelun perusteella olettanut, että en varmaan ymmärtäisi teoksesta juuri mitään ja oikeassa olin. Teoksen teemana oli nimensä muikaisesti välitila, mutta minä en kyllä käsittänyt, mikä teoksessa välitilaa merkkasi; se oli vain ihan liian korkealentoinen minulle.

Eniten pidin Study for Life -osasta, mutta se voi kyllä johtua siitä, että se oli ainut osa, jossa mukana oli laulaja eli sopraano Tuuli Lindeberg. Vaikka häneen laulunsa libretto ei itse  teemaa minulle selventänytkään, niin Lindebergin laulu oli kauniin eteeristä ja sitä oli sinänsä mukava kuunnella. Kyllä läpi koko teoksen mukana ollut näyttelijä Thomas Kellnerkin hyvä oli, mutta hänen tekemisistään ymmärsin vielä vähemmän. 

Between on the Alminsali stage of the Finnish National Opera, the 3rd of September, 2022

I have seen all operas composed by Kaija Saariaho and liked them, so when the Finnish National Opera marketed a production called ”Between” as an opera and one of the composers was Kaija Saariaho, of course I had to see it.

”Between” consisted of four fragments, out of which the first and last were composed by Kaija Saariaho (“Study for Life” and “Graal Théȃtre”). The two other fragments were “… through its darkness” by Matias Vestergård and “Peach” by Sebastian Hill. The director was  Saariaho’s son Aleksi Barrière.

I had assumed already based on the critique in the biggest Finnish newspaper (Helsingin Sanomat) that I probably would not understand anything about the work and I was right. The theme of the opera was being between some eras in life, but I did not actually understand what was between what in the performance; it was a bit too high flung for me.  

I liked best the fragment ”Study for Life”, but that may well be because it was the only fragment that contained a singer – soprano Tuuli Lindeberg. Even though the libretto of her singing made the theme no clearer to me, her beautiful voice made it pleasant to listen to. The actor, who was seen during the whole production, Thomas Kellner, was also good, but his acting was even more incomprehensible to me.

Three Sisters who were not Sisters ja Bertha Musiikkitalon Sonoressa, 2.9.2022

Sibelius Akatemian opiskelijat päättivät ilahduttaa musiikin ystäviä kahdella Suomessa aiemmin esittämättömällä Ned Roremin pienoisoopperalla. Katsomoon olisi mahtunut enemmänkin väkeä, mutta esityksen markkinointi oli niin minimaalista, että kaikki eivät varmaan edes olleet kuulleet koko projektista. Mukana produktiossa olivat sopraano Yolanda Harding, sopraano Emma Hartikainen, mezzosopraano Lotta Pylkäs, tenori Niilo Erkkilä, baritoni Sakari Topi ja pianisti Reetta Järä.

Ensin he esittivät oopperan nimeltä Three sisters who were not sisters. Se kertoi viidestä lapsesta, jotka päättivät leikkiä murhaleikkiä, jossa vuoron perään jokainen kuoli ja välilä heräili henkiin ja murhaajakin jäi vähän mysteeriksi. Hieman absurdi teos, hyvä musiikki sekä innostuneet esiintyjät tekivät ainakin minuun positiivisen vaikutuksen.

Toinen Roremin ooppera oli Bertha, jonka Rorem sävelsi Metropolitan oopperalle lastenoopperaksi. Kun teos valmistui, niin Metropolitan ei huolinutkaan sitä, mitä en ehkä hirveästi ihmelle, sillä lastenoopperaksi teos oli aika persoonallinen. Se kertoo Norjan kuningattaresta Berthasta, joka on aika kajahtanut ja rakastaa sotimista. Hän tekee kaikenlaisia mielettömiä temppuja voidakseen jatkaa sotimista ja jälleen näyttämöllä syntyy ruumiita jatkuvalla syötöllä. Bertha oli vielä absurdimpi kuin ensin esitetty ooppera, mutta yleisöllä oli varsin hauskaa sitä katsoessaan. Lotta Pylkäs oli suorastaan hulvaton Berthana. Ja Martina Roosin ohjaus oli kyllä muutenkin todella onnistunut. En ollut aiemmin kuullut yhtään Roremin oopperaa, mutta näiden kahden teoksen jälkeen voisin hyvin mennä kuuntelemaan hänen täyspitkiä oopperoitaankin.

Three Sisters who were not Sisters and Bertha in Sonera stage of the Helsinki Music Centre, the 2nd of September, 2022

 A group of students from the Sibelius Academy had decided to brighten the life of the  friends of opera with two earlier in Finland unseen short operas by Ned Rorem. There was room for even more music lovers in the audience, but the marketing of the operas was so minimalistic that I am not at all surprised if most people had not even heard of the project. The production included soprano Yolanda Harding, soprano Emma Hartikainen, mezzosoprano Lotta Pylkäs, tenor Niilo Erkkilä, baritone Sakari Topi and pianist Reetta Järä.

At first, they performed an opera called “Three sisters who were not sisters”. It told about five children, who decided to play a murder game, where one after another they died (and resurrected) and the murderer remained a bit of a mystery, too. Slightly absurd work, great music and enthusiastic performers made at least on me a positive impression.

The second opera by Rorem was ”Bertha”, which Rorem composed for the Metropolitan Opera as a children’s opera. When the opera became ready, Met rejected it, which does not surprise me really, since the opera was a bit unusual to be a children’s opera. It tells about the queen of Norway, Bertha, who is rather crazy and loves war. She does all kinds of insane things to be able to continue fighting wars and again the stage is continuously full of corpses. “Bertha” was even more absurd than the first opera of the evening, but the audience had fun watching it. Lotta Pylkäs was hilarious as Bertha and the direction of Martina Roos was stellar. I had never before seen any operas by Rorem, but based on these two works, I could definitely go and see one of his full-length operas, too.

Konsertti rauhan puolesta Musiikkitalossa, 31.8.2022

Helsingin juhlaviikkojen klassisen musiikin konsertit eivät ole myyneet takavuosien malliin ja syyksi epäillään muutosta kuluttajakäyttäymisessä: ihmiset ostavat liput aivan viime hetkellä. Ainut etukäteen loppuunmyyty konsertti oli Radion Sinfoniaorkesterin (kapellimestarina Hannu Lintu) Konsertti rauhan puolesta, jossa solisteina olivat sopraano Helena Juntunen, mezzosopraano Tuija Knihtilä, tenori Tuomas Katajala sekä baritoni Arttu Kataja. Ja tietenkin mukana oli myös Musiikkitalon kuoro. Konsertin tuotto meni lyhentämättömänä Punaisen Ristin kautta Ukrainan auttamiseen.

Ohjelmistoon oli koottu sikermä jollain lailla teemaan liittyviä teoksia. Konsertin aloitti Krzysztof Pendereckin Threnody Hiroshiman uhrien muistolle. Vaikka en ole suunnaton modernin musiikin ystävä, sillä en yksinkertaisesti ymmärrä siitä kovin paljoa, niin tämä teos oli kyllä todella jännittävä. Sitä soitti pelkästään jousisoittimet ja ajoittain jokaisella soittajalla oli oma melodia (jos sitä nyt voi sanoa melodiaksi) seurattavana. Ja kun jokainen sinfoniaorkesterin jousisoitin soittaa omaa teemaansa, niin se kuulosti aika hurjalta, mutta pidin siitä kovasti. Myös Hannu Linnun johtamista oli mielenkiintoista seurata, sillä se poikkesi selkeästi muista illan teoksista liikekieleltään.

Kolmannen kerran vajaan viikon sisään kuulin Gustav Mahlerin lauluja, mutta kaikeksi onneksi ne ovat joka konsertissa olleet eri lauluja. Solisteina Mahlerin lauluissa olivat Kataja ja Knihtilä. Molemmat ovat hyviä laulajia, mutta tälläkin kertaa varsinkin Katajan lied-laulajan kyvyt tekivät vaikutukseen.

Tällä solistikunnalla lauluosuuksilta oli lupa odottaa paljon, joten vähän voi vain harmitella, että konsertin toisen osuuden eli Wolfgang Amadeus Mozartin Requiem sisältää suhteellisen vähän laulettavaa solisteille. Kuorolla on sen sijaan upeita numeroita ja Musiikkitalon kuoro soikin komeasti.  

 

Concert for Peace in the Helsinki Music Centre, the 31st of August, 2022

The classical music concerts of the Helsinki Festival have not sold as well as before and it is assumed that at least partly the reason behind this is that people are nowadays buying tickets at the last minute. The only sold-out concert was the Concert for Peace of the Finnish Radio Symphonic Orchestra (conductor Hannu Lintu). In addition to the Helsinki Music Centre Choir the concert had four soloists: soprano Helena Juntunen, mezzosoprano Tuija Knihtilä, tenor Tuomas Katajala and baritone Arttu Kataja. The ticket revenues were sent via the Red Cross to Ukraine.

The programme consisted of works somehow related to the theme of the concert. The first piece was Krzysztof Penderecki’s “Threnody to the Victims of Hiroshima”. Even though I am not a huge friend of modern music, since I do not really understand it that well, this piece was exciting. Only strings played it and at times each string was playing its own melody (if it can be called melody?). And when every single string instrument in a symphony orchestra plays a different theme, it sounds quite wild, but I liked it a lot. It was also super interesting to follow Hannu Lintu during this piece, since his movements were totally different from other pieces in the concert.

For a third time in less that a week I also got to hear songs by Gustav Mahler. Fortunately they were in each concert different songs. The Mahler song soloists were Kataja and Knihtilä. Both are great singers, but this time especially Kataja’s recital skills made an impression.  

When you look at the list of soloists, you can surely expect high quality and you can only be a bit sorry that in the second half of the concert, which consisted of Wolfgang Amadeus Mozart’s “Requiem”, there was not so much to sing for them. The choir, however, has great numbers and the Helsinki Music Centre Choir certainly made them justice.