Valkyyria Suomen kansallisoopperassa, 6.9.2022

Kun Kansallisooppera aikoinaan ilmoitti esittävänsä Richard Wagnerin Ringin kaikki olettivat, että sen neljä oopperaa tullaan näkemään kahden vuoden sisään, mutta toisin kävi. Vain ensimmäinen osa Reininkulta ennätettiin näkemään ennen koronan iskemistä ja vasta nyt päästiin toisen osan eli Valkyyrian pariin.

Kuten tavallista Ringin oopperoille, juoni on varsinainen soppa ja sitä on vaikea selittää edes suurin piirtein ymmärrettävästi jos yrittää olla lyhyt, mutta koetetaan. Valkyyriassa Siegmund pakenee Hundingin taloon, jossa tämän vaimo Sieglinde tarjoaa hänelle juotavaa. Hunding palaa ja tunnistaa Siegmundin etsimäkseen mieheksi ja haastaa hänet aamulla taisteluun. Yön aikana Sieglinde ja Siegmund tunnistavat olevansa sisarukset ja rakastuvat toisiinsa: Sieglinde ryöstettiin vuosia aiemmin ja pakotettiin Hundingin vaimoksi. He pakenevat, kun Siegmund saa irroitettua puusta jumala Wotanin siihen iskemän miekan. Wotan haluaa suojella Siegmundia, mutta hänen vaimonsa Fricka haluaa rangaista tätä avioliiton rikkojana. Wotan alistuu ja kieltää myös tyttäriään valkyyrioita auttamasta Siegmundia. Brünnhilde ei kuitenkin pysty olemaan auttamatta velipuoltaan, mutta Hunding saa silti tapettua Siegmundin. Raskaana olevan Sieglinden Brünnhilde saa kuitenkin autettua pakoon. Rangaistukseksi Wotan vaivuttaa Brünnhilden uneen tulimeren keskelle.

Jos Anna Kelon ohjaama Reininkulta oli vähän tylsä ja sovinnainen, niin Valkyyria oli jonkin verran pirteämpi teos. Täytyy toivoa, että tämä lupaa entistä parempaa Ringin seuraaviin osiin. Valkyyria sijoittui viitteellisesti toisen maailmansodan aikaan ja Mikki Kuntun lavastus ja valot tekivät siitä varsin näyttävän teoksen, vaikka lavalla ei paljon lavasteita ollutkaan. Vaikuttavin kohtaus oli – kuten niin usein kolmannen näytöksen aloittava valkyyrioiden ratsastus, mutta kyllä loppukohtauksen tulikehrässäkin tiettyä vaikuttavuutta oli.

Illan tähdet olivat Siegmund (Joachim Bäckström) ja Sieglinde (Miina-Liisa Värelä). Molempien äänet soivat upeasti ja he olivat uskottavia rakastuvana sisarusparina. Tommi Hakalan Wotan jäi vähän kuivakaksi, joten siitä en erityisemmin pitänyt ja Johanna Rusanen ei henkilökohtaisesti minua sytyttänyt Brünnhildenä.