Ein deutsches Requiem Helsingin Tuomikirkossa, 2.11.2018

Cantores Minores esitti perjantai-iltana Helsingin Tuomikirkossa Johannes Brahmsin Ein deutsches Requiemin. Solisteina esityksessä olivat sopraano Helena Juntunen ja baritoni Tommi Hakala. Lohjan kaupunginorkesteria johti Hannu Norjanen.

Requiemista muodostuikin oivallinen päätös työviikolle. Tuomiokirkon akustiikka kykenee usein tuhoamaan kauneimmankin musiikin, mutta tällä kertaa onnistuin istumaan paikalla, johon musiikki kiertyi kuulumaan todella onnistuneesti. Brahmsin teos on hieman poikkeava perus-requiemeista, jotka yleensä perustuvat katoliseen sielunmessuun. Brahms on valinnut teoksensa tekstit eri puolilta Raamattua ja teoksen pohjavire on varsin lohdullinen, jopa riemuisa. Jo ensimmäinen kappale ”Selig sind” sai väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Cantores Minores on ehdottomasti yksi lempikuorojani ja kiitos onnistuneen paikkani tällä kertaa kuulin todella hyvin eri äänialojen osuudet. Mahtava kokemus! Akustiikalla on oikeasti merkitystä musiikkia kuunneltaessa.

Solisteista baritonilla on tässä teoksessa selvästi enemmän laulettavaa kuin sopraanolla ja siksi nostankin illan suosikikseni Tommi Hakalan. Hänen äänensä ja esiintymisensä oli todella nappisuoritus. Äänen käyttö (matalat ja korkeat äänet, pianot ja fortet) olivat sykähdyttävän ihania. Olisin hyvin voinut kuunnella baritoniosuudet uusintana heti perään, jos se olisi ollut mahdollista. Hienosti Juntunenkin esiintyi, mutta hänellä oli vain yksi lyhyehkö soolo, joten ilta oli kyllä Hakalan. Ja mikäpä on parempi merkki onnistuneesta konsertista kuin kirkosta poispäin kävelevä virkistynyt kuuntelija! 

Ein deutsches Requiem in the Helsinki Cathedral, the 2nd of November, 2018

The boy choir Cantores Minores sang in the Helsinki Cathedral ”Ein deutsches Requiem” by Johannes Brahms. The soloists were Helena Juntunen (soprano) and Tommi Hakala (baritone). The Lohja City Orchestra was conducted by Hannu Norjanen.

This Requiem turned out to be an excellent end to a week at work. The acoustics in the Helsini Cathedral is often able to destroy the most beautiful music, but this time I managed to have a seat, to which the music circled beautifully. “Ein deutsches Requiem” is a bit unusual, since most of them are based on catholic requiems. Brahms, however, had chosen to his work texts from different parts of the Bible and the base tone of the piece is rather comforting, even joyful. The first song “Selig sind” already gives you goose bumps.  

Cantores Minores is definitely one of my favourite choirs and thanks to my good seat, this time I was really able to enjoy the combination of different voices. What an experience! Acoustics truly matters when you listen to music.

Out of the soloists the baritone has in this requiem clearly more to sing than the soprano and that is why I have to say that my evening’s favourite was Tommi Hakala. His voice and performance was a full score. The low and high notes and pianos and fortes were exhilarating. I could have listened to his performance again immediately after the concert, if it had been possible. Helena Juntunen was also very good, but she only had one short solo, so the evening was Hakala’s. And what is a better sign of a great concert than a member of the audience who walks away from the church feeling refreshed! 

Tähtiin kirjoitettu Alminsalissa 30.10.2018

Viime kesänä näin Iittalassa Toivon Kuulan elämästä kertoneen kamarioopperan Yllätä ikuinen virta (esitetään muuten uudelleen Hämeenlinnan Verkatehtaalla maaliskuussa!) ja nyt Kansallisoopperan Alminsalissa esitettiin Saaristo-oopperan tuotanto Tähtiin kirjoitettu, joka sisältää kohtauksia Alma ja Toivo Kuulan elämästä alkaen heidän tapaamisestaan ja päättyen Kuulan kuolemaan. 

Tähtiin kirjoitettu koostuu puheosuuksista ja joukosta Kuulan lauluja. Esityksen käsikirjoituksen on laatinut Juhani Koivisto, joka on kirjoittanut myös samannimisen kirjan Alma ja Toivo Kuulasta. Ohjauksesta vastasi Merja Larivaara.

Ennen esitystä mietin, että kuinka Kuulan lauluista voi työstää ehjän kokonaisuuden kertomaan pariskunnan elämästä, mutta konsepti toimi mainiosti. Lauluista oli onnistuttu valitsemaan aina sopivat Alman suuhun eri elämäntilanteissa. 

Ja Marjukka Tepponen Almana onnistui eläytymään lauluihin upeasti. En ole aiemmin kuullut noin hienoa kokonaisuutta Kuulan lauluja yhdessä esityksessä. Illan hehkua tosin vähän laimensi se, että vaikka Tepposen tulkinta siis oli erittäin hyvä, niin hänen äänenkäyttönsä ei ollut ihan parhaimmillaan esityksessä. Toivo Kuulana pianon ääressä esiintyi Jukka Nykänen ja hän oli – kuten tavallista – todella hyvä.

Written in the Stars in Alminsali, the 30th of October, 2018

Last summer I saw in Iittala the chamber opera ”Surprise Eternal River” (will be performed again in Hämeenlinna in March!) and now a Saaristo-ooppera production of “Written in the Stars” was performed in Finnish National Opera’s Alminsali stage.

It contains scenes of the life of Alma and Toivo Kuula starting from their first meeting and ending in his death. The performance consists of speech and songs of Toivo Kuula. The script of the piece is by Juhani Koivisto, who has also written a book of Alma and Toivo Kuula with the same name. The director was Merja Larivaara.

Before the performance I was thinking, how is it possible to make a balanced act about the life of the couple by using Kuula’s songs, but actually the concept worked beautifully. Somehow the chosen songs fit Alma’s mouth perfectly in different stages of their life. 

And Marjukka Tepponen as Alma managed to make superb interpretations of the songs. I have never before hear such a great collection of Kuula’s songs in one performance. Unfortunately the glow of the evening was dimmed a bit, because even though Tepponen’s interpretation was excellent, her singing was not at its best level in the performance. Toivo Kuula’s silent role at the piano was performed by pianist Jukka Nykänen – beautifully as usual. 

Don Carlos Aleksanterinteatterissa, 14.10.2018

Kukaan ei varmaankaan voi kieltää sitä, että Giuseppe Verdi oli erinomainen säveltäjä. Tämän todistaa myös Aleksanterinteatterissa esitettävä ooppera Don Carlos, jonka musiikin kauneus hakee vertaansa.

Oopperan tarina kertoo 1500-luvulla eläneestä Espanjan kuninkaasta Filip II:sta, hänen kolmannesta vaimostaan Elisabet de Valois’ta sekä hänen ensimmäisen avioliiton pojastaan Don Carloksesta. Elisabet oli alun perin kihlattu Don Carlokselle ja oopperassa he olivat rakastuneet toisiinsa ja tämä onneton rakkaus ja Filipin mustasukkaisuus on toinen oopperan teemoista. Toinen teema vuorostaan on Flanderin vapaustaistelu ja inkvisition toiminta Flanderissa ja Espanjassa. Oopperan henkilöt ovat historiallisia ja Elisabet oli oikeasti alun perin kihloissa Don Carloksen kanssa, mutta itse rakkaustarina ei perustu historiaan.

Don Carlos (oikeastaan italiankielisenä versiona oopperan nimen olisi pitänyt olla Don Carlo) on muhkea ooppera ja jännitin alussa, miten se on saatu toimimaan Aleksanterinteatterin pienissä puitteissa. Mutta yllättävän hyvin se oli onnistunut. Toki orkesteri oli pienehkö (Helsinki Sinfonietta), mutta esityksessä oli hienoja ratkaisuja (esim. trumpetit soittivat osan aikaa aitiosta), jotka kompensoivat asiaa. Ei kuorokaan ollut suuren suuri (Helsingin filharmoninen kuoro), mutta hyvin se tehtävästään selvisi. Toki joukkokohtaukset olisivat olleet varmasti vielä hienompia ison oopperakuoron kanssa, mutta ei niissä nytkään valittamista ollut. Verdihän on tunnettu kyvystään säveltää upeaa musiikkia myös kuorolle.

Ville Saukkosen ohjaus toimi. Aili Ojalon lavastus oli taattua Saukkosta eli laatikoita. Mutta hienosti niistä oli erittäin toimiva ympäristö rakennettu. Ja Joona Huotarin puvustus oli oivallinen: sekoitus epookkia ja nykyaikaa. Visuaalisesti teos oli siis erinomainen, vaikka Aleksanterinteatterissa on varmasti tilan asettamien rajoitteiden vuoksi vaikea revitellä.  

Solistien taso vaihteli teoksessa aika laidasta laitaan. Jaakko Ryhänen oli houkuteltu vielä kerran Suurinkvisiittorin rooliin ja ei voi kuin ihmetellä, miten hienoa hänen äänenkäyttönsä edelleen on. Ja lavakarismassa kukaan ei yltänyt lähellekään hänen säteilyään. Katsomossa istuessa kulki ihan kylmät väreet, kun Ryhänen jyrisi Jumalan tuomiota. Valitettavasti Filip II:n roolia esittänyt Timo Riihonen oli flunssassa ja roolin lauloi Rolf Broman näyttämön sivusta. Hienoa, että joku tuuraaja oli rooliin löydetty, mutta Bromanin esitys jätti kyllä paljon toivomisen varaa; en ole varma, kuuluiko se edes katsomon takaosiin kovin hyvin. Riihosen sairastuminen harmitti jo ihan siitäkin syystä, että hänen näyttelemisensä oli vaikuttavaa, vaikka ääntä ei tullutkaan. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen esiintyminen olisi ollut, jos molemmat osat olisivat olleet paikallaan. Pidin myös kovasti Niklas Spånbergin pienestä roolista munkkina. Marjukka Tepponen oli hieno Elisabetin roolissa – upeaa näyttelemistä – ja Jeni Packalén onnistui myös Prinsessa Ebolina. Don Carloksena roolin laulanut Heikki Halonen oli esityksen heikoin lenkki. Teoriassa olisi luullut olevan helppo uskoa Elisabetin rakastuneen nuoreen, komeaan Don Carlokseen, mutta uskottavuus rapisi, kun Riihosen Filipin karisma oli aivan toista luokkaa kuin Halisen Carloksen. Halisen ääni soi silloin tällöin ihan kauniistikin, jopa vaikeat ylä-äänet, mutta useimmiten teki vain mieli huokailla häntä kuunnellessaan. Kieltämättä Verdin upeat duetot ja ensemblet olisivat kuulostaneet paremmilta, jos kaikki laulajat olisivat olleet roolinsa tasolla.

Verdin musiikki on kuitenkin aina kuuntelemisen arvoista ja tämäkin Don Carlos on ehdottomasti teatterivierailun väärtti. Esityksiä on vielä kolme jäljellä: keskiviikkona 17.10., perjantaina 19.10. ja sunnuntaina 21.10. Toivottavasti Riihonenkin vielä toipuu laulukuntoon. Mutta mikäli ei toivu, niin Riihosta ja Ryhästä on mahdollista kuulla samalla lavalla tammikuussa (27.1.) Tapiolasalissa, liput on myynnissä https://www.lippu.fi/.

Don Carlos in the Alexander Theatre, the 14th of October, 2018

I think nobody can deny that Giuseppe Verdi was an excellent composer. One proof of it is his opera Don Carlos, whose divinely beautiful music can now be heard in the Alexander Theatre in Helsinki.

The story of the opera tells about the 16th century Spanish king Philip II, his third wife Elisabeth of Valois and his son from the first marriage Don Carlos. Elisabeth was originally engaged with Don Carlos – even in reality - and in the opera they are in love with each other and this unhappy love story and Philip’s jealousy is the first theme of the opera. The second theme is the Flemish fight for freedom and the role of inquisition both in Flanders and in Spain. The main characters in the opera are actual historical people, but the love story of Elisabeth and Don Carlos is pure fairy tale.

Don Carlos (actually since this is the Italian version of the opera, it should be Don Carlo) is a grand opera and I was a bit concerned in the beginning, how they would manage to make it work in the Alexander Theatre’s small venue. But they had managed surprisingly well. Sure, the orchestra was rather small (Helsinki Sinfonietta), but they used some nice tricks to compensate that (e.g. the trumpets were at one point situated in a loge next to the stage. The choir was not that big either (Helsinki Philharmonic Choir), but it also did well. Of course some of the choir sections would have been even grander with a massive operatic choir, but even now they were good. Verdi is, after all, known for his ability to compose great scenes also for choirs.

The opera was directed by Ville Saukkonen and with good results. Aili Ojalo’s set design was guaranteed Saukkonen, which means boxes. But she had built the set beautifully with the boxes. Joona Huotari’s costume design was also excellent: a blend of epoch and modern days. So visually the opera was a success, even though the task must have been challenging in the Alexander Theatre due to the limited space.   

The quality of the soloists varied a lot. Jaakko Ryhänen had been persuaded to sing the role of the Grand Inquisitor once more and one can only admire, how great his vocal abilities still are. And, of course, nobody beats him in stage charisma. You really got goose bumps in the audience, when Ryhänen let his voice thunder the judgement of God. Unfortunately Timo Riihonen (Philip II) had caught a flu and the role was sung from the side by Rolf Broman. It is great that the organizers were able to find someone to sign the role, but Broman’s performance was somewhat lacking; I am not even sure if the back rows were able to hear him properly. Riihonen’s illness was annoying also because his acting was impressive, even though it was voiceless. It would have been interesting to see, what kind of package acting would have made with full vocal abilities. I also liked a lot Niklas Spånberg in the small role of the monk. Marjukka Tepponen was an excellent Elisabeth – great acting  – and Jeni Packalén was a lovely Princess Eboli. Heikki Halonen, who sang the role of Don Carlos was the weakest link of the performance. In theory it should have been easy to believe that Elisabeth falls in love with the young, handsome Don Carlos, but the credibility suffered, when Riihonen’s charisma as Philip II was of totally different class compared to Halinen’s. Halinen’s voice rang quite nicely occasionally, even in the difficult high notes, but mostly you just wanted to deeply sigh when listening to him. Undoubtedly the glorious duets and ensembles created by Verdi would have sounded better, if all the singers had been up to the task

However, Verdi’s music is always worth listening to and this Don Carlos definitely deserves a visit to the theatre. There are still three performances left: on Wednesday the 17^th, Friday the 19^th and Sunday the 21^st of October. Let’s hope that Riihonen will also recover enough to sign in the later performances, but even if he does not there will be a possibility to hear him together with Jaakko Ryhänen on the same stage in January the 27^th in Tapiola Hall. Tickets are on sale in https://www.lippu.fi/.

Pikaparantola Alminsalissa, 28.9.2018

Jo etukäteen paljon mainostettu Iiro Rantasen Pikaparantola, jota esitetään nyt Kansallisoopperan Alminsalissa ja myöhemmin syksyllä myös kiertueella täysille saleille, on sekä oopperakomedia että komedia oopperasta. Libreton teokseen on tehnyt Minna Lindgren.

Pikaparantola kertoo ihmisistä, jotka ovat tulleet parannettavaksi pikaparantolaan kuka mistäkin addiktiosta hieman epätieteellisillä menetelmillä ja tietenkin mukana oli myös rakkausjuonia.

Musiikillisesti teos oli aikamoinen sekoitus. Viitteitä muihin oopperoihin oli runsaasti ja vielä runsaammin oli ihan suoria lainauksia eri lauluista. Myös libretto oli kevyehköä sanailua, muoti-ilmaisuja ja runsasta toistoa. Liiasta raskaudesta teosta ei tosiaankaan voinut syyttää. Ensimmäinen näytös oli varsin vauhdikas, mutta toisessa näytöksessä (varsin mainion alkusoiton jälkeen) vauhti selvästi nuupahti. Mutta kaiken kaikkiaan ihan kelpo lauantai-illan kevennys kyseessä oli, vaikka ei teoksesta mitään klassikkoa varmaan tule.

Esityksen tähti oli ehdottomasti Johanna Rusanen. Sopraanon rooli oli kirjoitettu sopivan vaihtelevaksi, jotta Rusasen hieno laulutekniikka pääsi oikeuksiinsa. Lisäksi lavaa hallitsi komedienne-Rusanen, jonka ilmeitä oli nautinto seurata.

Maanantain (1.10) ja tiistain (2.10.) näytöksiin Alminsalissa on Kansallisoopperan nettisivun mukaan vielä muutama lippu jäljellä, samoin kuin Turun Logomon esitykseen (9.10) sekä Kuopion Musiikkikeskuksen esitykseen (1.11), mutta Oulun molemmat näytökset ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä. Onneksi niille, jotka lippua eivät ole onnistuneet saamaan, ooppera näytetään suorana Yle Areenassa ja Stage24:llä 2.10.