Summernight Carmen in Kanneltalo, in Helsinki, the 18th of January, 2019

Georges Bizet’s ”Carmen” is not among my biggest favourites mostly due to the fact that is far too often performed in various opera houses. Even the people, who do not know opera at all, recognize at least the two most famous arias of this opera. But when Operarte informed that they will show an updated version ”Summer night Carmen” in one of the Helsinki suburbs, I decided that this I need to see.

This version of “Carmen” was a classic gone rogue – an operatic summer theatre performance: punk rocker Carmen wandering in the 1970’s Finnish summer night. And the idea actually worked!

Carmen has a crush on Juuso, who is in the army. Juuso runs away from his nice girlfriend Mikaela to join a group of punk rockers (incl. Carmen, of course). Unfortunately Carmen is a bit flexible in her affections and next she falls in love with rock singer Esko Millo. Joose is jealous and in this version the end of the opera is, despite being tragic as usual, also a bit surprising. (Though my opera friend, with whom I saw the performance, said to me that it probably wasn’t meant to be giggled at.)

This summer theatre opera had lots of funny (or at least partially funny) details and director Juha Pikkarainen’s work kept the audience interested. I was a bit surprised myself how well opera fits an all-female punk band. My opera friend, on the other hand, admired how a Vokswagen Kleinbus was built with only a few beer crates and the driver even had the correct hold on the steering wheel. Well, I cannot comment that myself, so I have to believe the specialist. I also chuckled at the light sabre of Esko Millo in the fight scene and the duel with darts wasn’t a bad idea either.

The production group was responsible for the costume and set design and despite the minimalistic set, Finland of 1970’s came alive on the stage (the photos projected on the wall were part of the set). Mirkka Saari’s great light design gave the final touch to the authentic look.

The opera was accompanied by a piano and Tiina Korhonen at the piano did an amazing job. The lovely prelude of the third act was beautifully played by Arttu Jauhiainen (flute) and Eetu Yrjänä (guitar).

From the point of view of singing the evening was varying. I liked the most Aapo Kilpelä as Sunila (Zuniga). Somehow both his voice and performance fit the role. Ronnie Karlsson as Esko Millo  (Escamillo) was at his best in his most famous aria “The Toreador Song”, though the rest went rather well, too. Viivi Tulkki as Merja (Mercedes) sounded quite good, too. Despite the varying quality of the singers, the opera is definately worth seeing and I hope there will be enough audience even for the future performances. There are still three performance left and tickets are available at www.lippu.fi.

Loreley Aleksanterinteatterissa, 11.1.2019

On vaikeaa keksiä riittävän kehuvia sanoa kiittääkseen Helsingin oopperayhdistystä ja ohjaaja Ville Saukkosta siitä, että Maamme-laulun säveltäjän Fredrik Paciuksen Loreley on vihdoin saanut uusintaensi-illan Aleksanterin teatterin lavalla. Kokonaiset 132 vuotta on kulunut siitä, kun sitä viimeksi esitettiin näyttämöllä – vieläpä tällä samalla lavalla. Paciuksen ensimmäistä – ja samalla ensimmäistä suomalaista – oopperaa Kung Karl’s jakt on esitetty aina silloin tällöin, mutta jostain mystisestä syystä Loreley on jäänyt täysin paitsioon. Kuultuani tämän oopperan syy vaikuttaa entistä mystisemmältä, sillä omassa lajissaan Loreley on ihan kelpo ooppera. Pientä ensi-iltajännitystä esityksessä saattoi olla, mutta kokonaisuutena esitys oli ihan kunnon oopperaa.

Kuten nimestä voi arvata, oopperan juoni liittyy saksalaiseen kansantarinaan Loreleysta.  Aatelinen Otto on törmännyt viinitilan omistajan tyttäreen Lenoreen ja nuoret ovat rakastuneet toisiinsa. Otto on kuitenkin menossa naimisiin aatelisneidon Berthan kanssa, minkä hän salaa Lenorelta. Kun Lenore saa asian selville, hän järkyttyy ja manaa Reinin (siis sen joen) voimat auttamaan kostossaan. Vastapalveluksena hän lupautuu Reinin morsiameksi, kun kosto on täytetty. Otto hylkää Berthan häiden jälkeen ja ajautuu rosvoksi. Hän vaatii Lenorea itselleen, mutta sekä Lenoren isä, että Lenore itse torjuvat hänet. Bertha on kuollut surusta ja Lenoresta tulee Reinin morsian Loreley.

Ville Saukkonen on tehnyt hienoa työtä ohjauksessa. Teosta ei ole tehty väkisin moderniksi, mutta ei se myöskään ole hämähäkinseittejä täynnä. Erityisen paljon pidin esityksen valoista (Janne Teivainen). Ne tekivät yksinkertaisesta lavastuksesta (Tinde Lappalainen) vaikuttavamman potenssiin kymmenen.

Koska Loreley on ollut esityspaitsiossa niin kauan, niin olin kuvitellut, että musiikki on täysin mitäänsanomatonta, mutta se olikin ihan hyvää keskitasoa. Toisen näytöksen aariat olivat suorastaan hyviä ja tunteisiin vetoavia. Kunnon kuoron kanssa myös kuorokohtaukset olisivat olleet varmaan aivan upeita, mutta valitettavasti esityksen kuoro oli hieman hintelä ja välillä yksittäiset äänet erottuivat turhan hyvin. Suurempi orkesterikin (Ylioppilaskunnan soittajat toimi orkesterina) olisi varmaan lisännyt esityksen tehoa, mutta ehdottomasti tärkeintä on, että ooppera vihdoin saatiin taas näyttämölle vaikkapa sitten pienemmällä miehityksellä.

Kun istuin Aleksanterin teatterin katsomossa katsomassa esitystä, niin en voinut välttyä ajattelemasta historian lehtien havinaa. Teatteri oli sama kuin ensiesityskierroksella ja esiintyjät eivät olleet valtakunnan ykkösjoukkoa tälläkään kertaa ja esiintyjän sairastuminenkin toistui. Lenoren roolin lauloi Saara Kiiveri, jolla on kieltämättä kaunis ääniaines, mutta niin vahvaa vibraattoa en ole kuullut vuosiin. Harmi, sillä ilman sitä Kiiveri olisi tehnyt aivan loistoesityksen. Oton roolin lauloi Tero Harjunniemi. Ensimmäinen näytös meni ääntä lämmitellessä ja ylä-äänet eivät olleet parhaimmillaan, mutta toisessa näytöksessä ääni alkoi soida jo oikein kauniisti. Lenore isän Hubertin roolin lauloi varman kauniisti Kristjan Mõisnik. Berthan pienessä roolissa esiintyi Kaisa Näreranta. Harmi, että hänellä oli sekä varsin vähän laulettavaa, että pieni flunssa päällä. Mutta sen vähän perusteella, mitä hän lauloi, ääni kuulosti erittäin lupaavalta.

Loreleyn esityksiä on vielä kolme jäljellä, joten kipin kapin lipun ostoon www.ticketmaster.fi.

Loreley in the Alexander Theatre, the 11th of January, 2019

It is extremely difficult to come up with high enough praise to the Helsinki Opera Society and director Ville Saukkonen for bringing finally on stage Fredrik Pacius’s opera ”Loreley” in the Alexander Theatre. It has taken 132 years to have it again on this same stage, where it was originally seen all those years ago. The first opera of this composer of the Finnish National Anthem “Kung Karl’s jakt” (King Charles’s Hunt) is more or less regularly brought on stage, but for some mystical reason “Loreley” has not been seen since its first performances. After I had heard the opera, the reason for this negligence seemed even more mystical, since in its own context group “Loreley” is quite a good opera. There may have been some first night jitters in the performance, but as a whole the opera was quite nice.  

As you can guess from the name, the story of the opera is linked to the German folk tale of Loreley. The nobleman – Otto – has bumped into Lenore, whose father makes wine and the youngsters have fallen in love. However, Otto is getting married with a noblewoman – Bertha, which he keeps a secret from Lenore. When Lenore finds out about it, she appels to the River Rhein to help her in her revenge and promises to become Rhein’s bride, if she gets this help. Otto abandons Bertha on the wedding day and becomes a bandit. He demands Lenore to become his, but both she and her father decline. Bertha has died of sorrow and Lenore becomes the bride of Rhein – Loreley.

Director Ville Saukkonen has done a superb job with the opera. He hasn’t tried to over-modernize it, but neither has he left any cobwebs in it. I especially enjoyed the light design (Janne Teivainen) of the opera. The lights made the relatively simple set design (Tinde Lappalainen) hundredfold more impressive.  

Since ”Loreley” has not been performed for such a long time, I had thought that the music must be mediocre at its best, but it was actually quite good. The arias in the second act were very nice and full of feeling. I also believe that the choir parts would have been magnificent with a bigger choir, but unfortunately the choir was rather small and the individual voices were sometimes too discernible. Even a bigger orchestra than the one that played (Helsinki University Symphony Orchestra) would without doubt also have added something to the performance, but all in all the most important thing is that we finally had a chance to see this opera on stage even with a smaller crew.

When I sat in the audience in the Alexander Theatre, I could not avoid thinking about the historical context. I was sitting in the same theatre, where the opera was performed 132 years ago and also this time the performers were not the best in the country and even the fact that one of the main characters was ill was repetition. The role of Lenore was sung by Saara Kiiveri, who has wonderful voice material, but who also has so strong a vibrato that even my teeth were clattering. That was a pity, because without the vibrato she would have done an excellent job. The role of Otto was sung by Tero Harjunniemi. In the first act he still had some difficulties with higher notes, but in the second act even those started to sound a lot better. The role of Hubert, Lenore’s father, was sung quite beautifully by Kristjan Mõisnik. The small role of Bertha was sung by Kaisa Näreranta. Unfortunately she had caught a cold, but based on the little that she sung, I would say that her voice sounded really promising.

There are three performance of “Loreley” left, so I strongly recommend you to buy a ticket to one of them www.ticketmaster.fi.

Teatterinjohtaja Pietarin Mariinski-teatterissa, 6.1.2019

Koska sunnuntaina jäi vielä sopivasti aikaa, kävin ennen Helsingin junalle lähtöä katsomassa Wolfgang Amadeus Mozartin pienoisoopperan Der Schauspieldirektor (Teatterinjohtaja) vanhassa Mariinskissa. Jotenkin olin välttynyt näkemästä oopperaa aiemmin, vaikka sitä esitetään suhteellisen usein pienenä välipalana eri oopperataloissa.

Oopperan tausta on aika hauska. Keisari Joosef II päätti järjestää oopperakilpailun Antonio Salierin ja Mozartin välillä Schönbrunnin linnassa Wienissä. Tavoitteena oli kirjoittaa ooppera, joka kertoo teatterista ja Salieri sävelsi kilpailuun italialaisen oopperan, jotka olivat tuolloin suuressa suosiossa, ja Mozart hävisi kilpailun tällä pienellä saksankielisellä oopperalla.

Teatterinjohtaja kertoo nimensä mukaisesti teatterinjohtajasta, joka saa kutsun esiintymään Rumburgin kaupungin festivaaleille. Koska hänellä on henkilökunnassaan vain yksi laulaja, niin hän järjestää koelaulut, johon osallistuu kolme laulajaa: Madame Herz (Olga Pudova), Mademoiselle Silberklang (Larina Judina) ja Monsieur Vogelsang (Dmitri Voropajev). Koelaulajat tavoittelevat kaikki mahdollisimman kovaa palkkiota ja ykköslaulajan asemaa, kunnes lopulta teatterinjohtajan epätoivoisesti kannustamana laulavat esiintymisestä taiteen vuoksi.

Mariinsky oli onnistunut löytämään kilpailevien laulajattarien rooleihin kaksi erittäin pätevää (sekä laulullisesti että näyttelijöinä) koloratuurisopraanoa. Olga Pudovan taskumatista nakkaileva Madame Herz oli suorastaan herkullinen hahmo ja Larisa Judinan domina-henkinen Mademoiselle Silberklang lauloi tiensä ainakin minun sydämeeni (minkä lisäksi hänen saksan ääntämyksensä aarioissa oli oikein hyvää).

Suurin osa oopperasta on itse asiassa puhetta, joten Mariinskyn versiota ei kannata mennä katsomaan ilman venäjän taitoa, koska puheosuuden olivat venäjäksi eikä niitä ollut tekstitetty. Laulamisen vuoro on vasta silloin kuin esiintyjät ryhtyvät varsinaiseen koelauluun. Tähän versioon ohjaaja (Gleb Cherepanov) oli myös lisännyt kaksi lisäaariaa (yksi molemmille primadonnille) eli Io non chiedo, eterni Dei –aarian, jonka Mozart sävelsi Christoph Willibad Gluck oopperan Alceste alkuun ja joka sisältää korkeimman koskaan ihmisäänelle kirjoitetun nuotin. Siksi aarian esittäjiä ei nyt ihan joka oksalla kasvakaan, mutta Larisa Judina selvisi urakasta loistavasti. Toinen lisätty aaria oli Mozartin säveltämä Vorrei spiegarvi, oh Dio! Pasquale Anfossin oopperaan Il curioso indiscreto ja sen lauloi - myös erittäin onnistuneesti - Olga Pudova.

Esitys nyt ei ehkä ollut oopperavuoteni kohokohta, mutta se sopi hyvin pieneksi välipalaksi junan lähtöä odotellessa. Hauska yksityiskohta oli, että tämäkin ooppera oli lavastettu ja puvustettu lähes kokonaan linjalla musta, valkoinen ja punainen.

The Impresario in Mariinsky Theatre in St. Petersburg, the 6th of January, 2019

Since I had some extra time before the train to Helsinki left, I decided to go and see Wolfgang Amadeus Mozart’s mini-opera “Der Schauspieldirektor” (The Impresario) in the old Mariinsky. Somehow I had managed to not see this opera earlier even though it is performed relatively regularly in various opera houses in Europe.  

The background of the opera is rather funny. The Emperor Joseph II decided to organize an opera competition between Antonio Salieri and Mozart in the Schönbrunn castle in Vienna. The theme of the opera was to be theatre. Salieri composed to the competition an Italian opera that were hugely popular at that time and this small German-language opera of Mozart lost the competition. 

The opera is a story about an impresario, who receives an invitation to perform at the festival of Rumburg. Since he only has one performer in his theatre, he decides to organize an audition. Three singers take part in the audition: Madame Herz (Olga Pudova), Mademoiselle Silberklang (Larisa Yudina) and Monsieur Vogelsang (Dmitry Voropayev). All the singers try to get as high a salary as possible and the position of the first singer till the Impresario in desperation manages to get them sing about performing for the sake of art.  

Mariinsky had managed to find to the roles of the competing prima donnas two extremely talented (both as singers than actors) coloratura sopranos. Olga Pudova’s Madame Herz, who constantly sipped from her flask, was absolutely hilarious and Larisa Yudina’s dominatrix styled Mademoiselle Silberklang sang her way to at least my heart (in addition to which her German pronunciation in the arias was good).  

Most of the opera was spoken text, so this version is only worth seeing if you understand Russian, since the spoken parts were in Russian and without texting. The singing started only when the auditions started. To this version the director Gleb Cherepanov had added a couple of extra arias (one for both ladies): “Io non chiedo, eterni Dei”, which Mozart composed the opera “Alceste” of  Christoph Willibad Gluck and which contains the highest note ever composed for human voice. That is why there aren’t really that many singers who can sing the aria, but Larisa Yudina did beautifully.  The second extra aria was also from Mozart “Vorrei spiegarvi, oh Dio!” and he composed it for Pasquale Anfossi’s opera “Il curioso indiscreto”. This aria was successfully sung by Olga Pudova.

The opera may not have been the highlight of my opera year, but it suited well as a little snack while waiting for the train to leave. A funny detail: also this opera’s set design and costume design was based mostly in black, red and white colours.  

Lumoajatar Mariinski-2;ssa Pietarissa, 5.1.2019

Pjotr Tsaikovskin oopperoista eniten esitetään Jevgeni Oneginia ja Patarouvaa. Mazeppa ja Iolantakin vilahtavat silloin tällöin ohjelmistossa, mutta muita hänen oopperoitaan nähdään verrattain harvoin edes Venäjälla puhumattakaan nyt sitten muista maista. Kun siis Mariinski-2:ssa oli esitysvuorossa vuonna 2003 ensi-iltansa saanut David Pountneyn ohjaama Lumoajatar, niin sain siitä hyvän syyn piipahtaa viikonlopuksi Pietariin.

Olin alun perin ostanut lipun esitykseen puhtaasti oopperan itsensä vuoksi, mutta kun miehitys lopulta julkaistiin, olin entistä onnellisempi lipustani, sillä Nastasjan roolin lauloi Elena Stikhina, joka teki lähtemättömän vaikutuksen minuun Kansallisoopperan Trubaduurissa viime vuonna. Hieman iloani himmensi se, että samalla ilmoitettiin kapellimestariksi vaihtuneen Valeri Gergijevin, jonka ikuinen myöhästely nyrppii minua aina. Tällä kertaa hän oli yllätyksekseni vain 20 minuuttia myöhässä aloituksesta, mikä Gergijevin kyseessä ollessa on oikeastaan aikataulussa olemista ja hänen normaalistaan poiketen edes väliaika ei venynyt, joten olin todella tyytyväinen.

Lumoajatar kertoo tarinan ruhtinaasta, hänen vaimostaan, pojastaan ja lumoavasta naisesta - Nastasjasta. Ruhtinas rakastuu Nastasjaan, joka rakastaakin poikaa. Vaimo on mustasukkainen miehestään ja poika lupaa ensin kostaa Nastasjalle, mutta rakastuukin sitten tähän. Vaimo myrkyttää Nastasjan ja ruhtinas tappaa poikansa mustasukkaisuudessaan ja menettää järkensä. Ooppera perustuu Ippolit Shpazhinskyn näytelmään ja hän muokkasi siitä myös oopperalibreton Tsaikovskin pyynnöstä. 

Musiikillisesti teos on hyvin Tsaikovskin kuuloista. Eniten nautin Nastasjan aariasta ensimmäisessä näytöksessä sekä äidin ja pojan duetosta. Vaikka Elena Stikhina oli tälläkin kertaa näytöksen tähti, niin myös ruhtinaan roolin laulanut Vladislav Sulimsky ja ruhtinattaren roolin laulanut Olga Savova tekivät hienot esitykset. Gergijevin johtama orkesteri hoiti teoksen varsin rutiininomaisesti; mitään huikeita huippuja ei ollut, mutta ei myöskään mitään virheitä.

Teoksen ohjauksesta pidin kovasti. Pountney oli koonnut hienon maailman, jossa muutamia elementtejä vaihdellen siirryttiin öisestä metsästä ruhtinaan palatsiin. Lavastuksessa (Robert Innes-Hopkins) ja puvustuksessa (Tatiana Noginova) oli käytetty vain kolmea väriä: valkoista, punaista ja mustaa, mikä loi upeita kontrasteja henkilöiden välille ja teki muutenkin visuaalisesta ilmeestä todella vaikuttavan.

  

The Enchantress in Mariinsky-2 in St. Petersburg, the 5th of January, 2019

Out of Pyotr Tchaikovsky’s operas “Eugene Onegin” and “The Queen of Spades” are the most frequently performed ones. You sometimes see also “Mazepa” and “Iolanta”, but the rest of his operas are seldom seen even in Russia, let alone in other countries. So when I saw that “The Enchantress”, that had its opening night in Mariinsky in 2003, would be shown again in Mariinsky-2, I got a good reason to make a weekend trip to St. Petersburg.  

I originally bought the ticket just because the opera is so seldom in the programme, but when Mariinsky finally announced the performers, I got an extra bonus, since the role of Nastasya was sung by Elene Stikhina, who made an indelible impression on me in the Finnish National Opera’s “The Troubadour” last year. My joy was dimmed a bit by simultaneous announcement that the conductor would be Valery Gergiev, whose constant lateness really bugs me. This time he was – to my surprise – only 20 minutes late, which in his case is actually on time. And contrary to his usual behaviour he also returned from the interval on time, so I was really happy.

“The Enchantress” tells a story about a prince, his wife, son and an enchanting woman – Nastasya. The prince falls in love with Nastasya, who is in her turn in love with the son. The wife is jealous of her husband and the son promises first to kill Nastasya to get revenge, but then falls in love with her. The wife poisons Nastasya and the prince kills the son out of jealousy and loses his mind afterwards. The opera is based on Ippolit Shpazhinsky’s play, which he turned into an opera libretto at the request of Tchaikovsky.    

The music of the opera sounds very much like Tchaikovsky’s music does. My favourite parts were Nastasya’s arioso in the first act and the duet between the mother and the son. Even though Elena Stikhina was this time also the star of the performance, Vladislav Sulimsky as the prince and Olga Savova as the princess did really well. The Mariinsky Theatre Orchestra conducted by Gergiev made a routine performance with no great peaks, but also without any mistakes.  

I loved the work of director David Pountney. He had created an imaginative world where just by changing some parts, you could imagine being in the dark, oppressive forest or grandiose prince’s palace.  Set designer Robert Innes-Hopkins and costume designer Tatiana Noginova had used only three colours (white, red and black), which created magnificent contrasts between the characters and made the visual image as such very impressive.