Pilvien värit Estonia-teatterissa, Tallinnassa, 24.9.2017

Rasmus Puurin säveltämän uunituoreen virolaisoopperaan Pilvien värit ensi-ilta oli perjantaina ja matkustin Tallinnaan Estonia-teatteriin katsomaan sen toista esitystä. Ooppera perustuu samannimiseen Jaan Kruusvallin näytelmään ja sen libreton on kirjoittanut Laur Lomper.

Tarina sijoittuu Viron lähihistoriaan, vuosiin 1985-1991 Viron uudelleen itsenäistymisen ympärillä ja keskiössä on yhden perheen kohtalo. Ooppera kertoo vironmielisistä mutta vähän aroista vanhemmista (Rauno Elp ja Triin Ella), jopa hullunrohkeasta tyttärestä (Kristel Pärtna), joka hylkää kotimaansa ja opportunisti-pojasta (Mati Turi), joka joutuu bisneksiensä epäonnistuttua lähtemään maasta. Säveltäjän ajatuksena on ollut nostaa esiin kysymys siitä, miksi kallisarvoisen itsenäisyyden taas koitettua, niin moni oli kuitenkin valmis lähtemään ulkomaille, pysyvästikin. Varmaankin aiheesta johtuen ooppera on hyvin isänmaallinen ja normaalista poiketen en kuullut sanaakaan venäjää Estonia-teatterissa; yleisö näytti koostuvan täysin vironkielisistä ja meitä ulkomaalaisiakin näytti olevan paikalla vain kourallinen. Teos oli hyvin koskettava; kun katsoin ympärilleni katsomossa, huomasin kyynelten valuvan useista silmäpareista. Oli selvää, että oopperan tapahtumat toivat liikuttavia, jopa kipeitä muistoja ihmisten mieleen. Yleisössä oli runsaasti ihmisiä, jotka olivat itse eläneet tuon ajan ja monen perheenjäsen tai ystävä oli varmasti päätynyt töihin ulkomaille ja perhesiteet olivat heikentyneet. Aiheeseen pystyvät samaistumaan toki muutkin kuin virolaiset.

Puurin musiikki oli ajoittain jopa vähän musikaalinomaista ja esim. tyttären ”Olen vapaa” –aaria olisi sopinut hyvin mihin tahansa musikaaliin. Näiden musiikillisesti muhkeiden kohtien lisäksi mukana oli runsaasti myös pienieleistä musiikkia, joka toi tunteet ikään kuin yksilötasolle.

Oopperan hienointa antia olivat kuorokohtaukset. Estonia teatterin kuoro ja poikakuoro tekivät upean suorituksen Viron historian käännekohtien kuvaajina. Myös yksittäisissä rooleissa esiintyneet solistit elivät roolinsa komeasti läpi. Itse pidin erityisesti isää esittäneen Rauno Elpin suorituksesta. Se oli niin elämänmakuinen ja todentuntuinen, että paremmasta ei väliä. Tuntui kun hän olisi oikeasti ihan silmissä harmaantunut lavalla.

Estonia-teatteri esittää 24.11. tämän saman oopperan Helsingissä, Aleksanterin teatterissa vierailunäytöksenä. Vaikea sanoa, muuttuuko teoksen henki, kun se esitetään kuitenkin pääosin suomalaisyleisölle. Virolaisen yleisön keskellä kuultuna teos oli ainakin kerrassaan upea ja ehdottomasti Tallinnan matkan väärti.  

The Colours of Clouds in Estonia Theatre in Tallinn, the 24th of September, 2017

The first night of Rasmus Puur’s brand new Estonian opera ”The Colours of Clouds” took place on Friday and I travelled to Tallinn to Estonia Theatre to see its second performance. The opera is based on a play by Jaan Kruusvall with the same name and the libretto is by Laur Lomper.

The story happens in the near past of Estonia, in the years 1985-1991 around regaining of independence and it is a story of one family. The opera tells about Estonian minded, but a bit timid parents (Rauno Elp and Triin Ella), the crazy-courageous daughter (Kristel Pärtna), who abandons her native land and the opportunistic son (Mati Turi), who flees Estonia after failed business deals. The composer wants to stress the question, why after regaining the valuable independence, so many are ready to leave the country, even forever. Probably because of the theme the opera is kind of patriotic and contrary to other opera evenings in Estonia Theatre, I did not hear a word of Russian in the audience. The audience seemed to consist of Estonian speakers only and even us foreigners were very scarce. The opera is very touching; when I looked around in the audience, I saw several wet eyes. It was clear that what happened on the stage touched a lot of people and brought to mind even painful memories. Amongst the audience there were lots of people who had lived through these years and their family members or friends had ended up working abroad and families ties had got looser. The theme is close to heart, of course, to many other people, too, not just Estonians.

Puur’s music was from time to time a bit musical-like and e.g. the aria of the daughter ”I am free” could have been part of any musical. In addition to these musically megalomaniac moments, there were also lots of instances where more elementary music kind of brought emotions to individual level.

Among the most magnificent moments of the opera were the choir scenes. The choir and boy choir of Estonia Theatre did a great job in bringing to life the turning points of Estonia’s history. The soloists also lived through their roles splendidly. Personally I especially liked the work of Rauno Elp in the role of the father. It was so credible and realistic that he seemed to practically grow greyer on the stage.

Estonia Theatre will perform this opera in Helsinki, in Alexander Theatre on the 24th of November as a guest performance. It is difficult to say if the atmosphere of the opera will be different when performed to a mainly Finnish audience, but when heard in the middle of an Estonian audience, it was fabulous and definitely worth a trip to Tallinn.

Hin und zurück ja Sancta Susanna Kansallisteatterin Omapohjassa, 20.9.2017

Ville Saukkonen on ohjannut kaksi Paul Hindemithin oopperaa Hin und zurück ja Sancta Susanna Kansallisteatterin Omapohjaan. Molemmat oopperat ovat lyhyitä (noin vartti ja noin puoli tuntia) ja tiettävästi Sancta Susannaa ei ole Suomessa esitetty aiemmin. Eipä silti, ei Hindemithin oopperoita nyt muutenkaan Suomessa ihan joka päivä näe. Ennen oopperoita kuultiin vielä Paul Hindemithin Huilusonaatin ensimmäinen osa.

Hin und zurückissä aviopari on valmistautumassa aamiaiseen, kun paljastuu, että vaimolla on rakastaja. Mies surmaa ensin vaimon ja sitten katumuksen puuskassa itsensä. Tämän jälkeen korkeampi voima puuttuu peliin ja peruuttaa (kirjaimellisesti) tapahtumat.

Itse ooppera veti vähän sanattomaksi. Kun kolmatta kertaa kuuli samat repliikit ja näki samat tapahtumat (surma-peruutus-surma uudelleen), niin alkoi vähän jo kaivata muutakin lavalle, varsinkin kun Petri Bäckströmin (aviomies) ääni ei ainakaan kaunistunut laulukertojen lisääntyessä. En ylenmäärin ihastunut oopperan musiikkiin ja minun korvani ei oikein innostunut yhdenkään solistin esityksestä.

Lavastus (työryhmä) ja maskeeraus (Taru Haili) olivat kyllä metkoja. Lavasteina oli pelkkiä tuoleja, jotka toimivat milloin lahjapaketteina milloin tuliaseina. Toimi yllättävän hyvin. Ja maskeeraus oli todella yliampuvaa, mutta sopi kyllä sekopäiseen tarinaan. Jouni Bäckström korkeampana voimana oli varsinkin erityisen onnistunut.

Itse pidin Sancta Susannasta näistä kahdesta oopperasta enemmän. Juoni nyt oli mitä oli eli tarina kertoo nunnasta, joka kuulee nuorenparin lemmenleikit puutarhassa, herää omaan seksuaalisuuteensa ja anoo rangaistusta, mutta musiikki oli mielestäni laulettavampaa. Lavastuksena toimivat edelleen samaiset tuolit ja kynttiläjalka.

Laura Pyrrö lauloi hyvin Susannan roolissa, mutta itse pidin vielä enemmän Mari Hautaniemestä Sisar Klementiana. Margit Westerlundin vanha nunna oli myös hieno. Tanssijat (Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen) muodostivat oikein herttaisen nuoren lemmenparin.

Oopperoista on vielä kaksi näytöstä jäljellä (perjantaina ja lauantaina).

 

Margit Westerlund, Jouni Bäckström ja Mari Hautaniemi

Laura Pyrrö ja Mari Hautaniemi

Hin und zurück and Sancta Susanna on the Omapohja stage of the Finnish National Theatre, the 20th of September, 2017

Ville Saukkonen has directed two operas of Paul Hindemith (Hin und zurück and Sancta Susanna) to the Omapohja stage of Finnish National Theatre. Both operas are short (about 15 and about 30 minutes) and Sancta Susanna hasn’t been shown in Finland before. Well, none of Paul Hindemith’s operas are shown that often in Finland. Before the operas the orchestra played Hindemith’s Concerto for Flute (1st part).

In the ”Hin und zurück” a married couple is getting ready to eat breakfast, when the wife is forced to confess that she has a lover. The husband kills the wife and then, in remorse, himself, after which a higher force reverses all that has happened and everything returns to the beginning.

The opera made me rather speechless. When you hear the same lines and see the same things for the third time in a row (death-reverse-death), you start to yearn for something else to happen, especially since the singing of Petri Bäckström (the husband) did not get any better when repeated. I did not get overly enthusiastic about the music and my ear did not really fancy any of the singers’ performances.

The set (the group) and make-up (Taru Haili) were cool. The set consisted of wooden chairs that acted as presents and guns and whatever when necessary. Quite a successful solution. The make-up was really extravagant, but it suited the wacky story. Jouni Bäckströn as the higher force was especially good.  

Out of these two operas I personally liked Sancta Susanna more. The story was a bit stupid since it tells about a nun, who hears two young lovers making out in the garden, awakens sexually and begs for a cruel punishment. But the music was better suited for singing. The set was again built of the same chairs with an addition of a candle holder.

Laura Pyrrö sang well the role of Susanna, but I liked even better Mari Hautaniemi in the role of Sister Klementia. The old nun (Margit Westerlund) was also great. The two dancers (Tuulia Eloranta and Oskari Kymäläinen) were the charming young lovers.

There are two more performances left, on Friday and on Saturday.

Margit Westerlund, Jouni Bäckström and Mari Hautaniemi

Laura Pyrrö and Mari Hautaniemi

 

Höstsonaten - Syyssonaatti Kansallisoopperassa, 19.9.2017

Tämän uuden kotimaisen oopperan esitystä odotin todella innolla, sillä minulla oli muutama viikko sitten mahdollisuus osallistua teoksen valmistavaan pääharjoitukseen ja sen perusteella teos vaikutti tosi lupaavalta, vaikka säestys oli silloin vielä pelkkä piano (upea Hans-Otto Ehrstöm kosketinten ääressä!) ja osa laulajista säästeli vielä ääntään.

Oopperan tarina on tuttu niille, jotka ovat katsoneet Ingmar Bergmanin elokuvan (on muuten tällä hetkellä nähtävissä Yle Areenassa), johon teos pohjautuu. Se kertoo konserttipianistiäidistä ja hänen kahdesta tyttärestään. Äiti on keskittynyt pitkälti uraansa ja se on luonut ristiriitoja äidin ja tytärten välisiin suhteisiin, joita esityksessä käydään läpi.

Sebastian Fagerlundin musiikki olikin orkestroituna aivan eri kuuloista kuin pianosäestys, mikä ei tietenkään ole mikään yllätys. Todella voimakasta musiikkia ja kuvasti hyvin roolihenkilöiden tunnemyrskyjä. Ja värikkäiden/vahvojen jaksojen vastapainoina hiljaisia, vain muutaman instrumentin esittämiä pätkiä, jolloin laulajille annettiin tilaa. Vastakohdat musiikin kulussa olivat minusta kiehtovia ja olisi mukava kuulla ooppera uudelleenkin, sillä nyt varmasti kaikkia asioita ei edes ennättänyt tajuamaan.

Oopperan solistikunta on aivan loistavasti valittu. Äitinä oli mahtava Anne Sofie von Otter. Hän sekä lauloi hyvin että loi erittäin uskottavan taiteeseen keskittyneen äidin kuvan. Vammautuneena Helena-tyttärenä esiintyi Helena Juntunen. Vaikka hän oli suurimman osan aikaa vaiti ja paikallaan, niin Juntunen kykeni silti olemaan vahvasti läsnä. Yksi oopperan hienoimmista hetkistä oli, kun Evan puolisoa Viktoria esittänyt Tommi Hakala suri heidän poikansa kuolemaa. Todella koskettava hetki, jossa Hakalan laulu ja esiintyminen meni täysin nappiin. Mutta loistavista solisteista henkilökohtainen suosikkini oli kuitenkin Evan roolissa laulanut Erika Sunnegårdh. Ehkä se osittain johtuu siitä, että harjoituksissa hän vielä säästeli ääntään ja esiintymistään ja siksi jätti vielä varsin hailean kuvan itsestään. Mutta itse esityksessä hän oli äänellisesti huikea (eikä rooli ollut mikään helppo laulettava) ja Sunnegårdh osasi kaikin tavoin ilmaista traumatisoituneen tyttären tuskaa, vihaa ja surua. Sellaisen roolisuorituksen edessä jää lähes sanattomaksi.

Mikäli ette ole hankkineet lippua johonkin jäljellä olevista esityksistä (muutamia lippuja on vielä myynnissä), niin Ooppera esitetään myös Yle Areenassa suoratoistona lauantaina 23.9. Kannattaa katsoa!  

 

Autumn Sonata in the Finnish National Opera, the 19th of September, 2017

I was really looking forward to this new Finnish opera, since I had a chance to see the main technical rehearsal of it a few weeks ago and based on that, the opera seemed to be very promising indeed, even though the accompaniment was then only a piano (the fabulous Hans-Otto Ehström behind the keys) and some of the singers were saving their voices.  

The story of the opera is known to those, who have seen Ingmar Bergman’s film (can be seen in Finland in Yle Areena at the moment), on which the opera is based. It tells about a concert pianist mother and her two daughters. The mother has mainly concentrated on her career and that has created conflicts between mother and daughters and these conflicts are gone through in the performance.

Sebastian Fagerlund’s music definitely sounded different when played by a full orchestra, which is totally understandable. Extremely strong music that expressed the emotional storms of the family members incredibly well. Balancing the colourful/strong moments were the quiet spans, when only a few instruments played and the singers had room to do their thing. The contrasts in the music flow fascinated me and it would be nice to hear the opera again, because I am fairly certain that I had not have time to grasp all the nuances.

The soloists of the opera were really well chosen. The mother was the fantastic Anne Sofie von Otter. She both sang well and created a superly credible mother, concentrated on her art. Helena Juntunen sang the role of the handicapped daughter Helena. Even though she was silent most of the time and did not even move, she still was able to make her presence felt. One of the finest moments of the opera was when Eva’s husband Viktor (Tommi Hakala) grieved the death of their son. A truly touching moment, where Hakala’s singing and performance were a jackpot. But among these exquisite artists my favourite was Erika Sunnegårdh, who sang the role of the daughter Eva. Perhaps it is partly because in the rehearsal she was still saving her voice and acting, and thus left a bit bland a picture. In the performance itself she was vocally magnificent (and the role is not easy to sing) and additionally she really knew how to express the feelings of pain, hate and sorrow of a traumatized daughter. You are left almost speechless in front of such a performance!

If you haven’t got a ticket to one of the remaining performances (a few tickets are still on sale), in Finland you can see the opera as a live broadcast in Yle Areena on Saturday the 23rd of September. This opera is definitely worth seeing!

 

Missa solemnis Musiikkitalossa, 15.9.2017

 

Radion sinfoniaorkesteri, Savonlinnan Oopperajuhlakuoro ja solistit (Camilla Tilling, Michelle Breedt, Tuomas Katajala ja Nathan Berg) esittivät Musiikkitalossa Ludvig van Beethovenin Missa solemniksen. Edellisen kerran kuulin tämän teoksen vajaa vuosi sitten Kansallisoopperan kuoron esittämänä ja pakko on todeta, että tämä esitys kuulosti aivan erilaiselta, mikä tietysti oli odotettavissakin, kun paikka ja esiintyjät olivat toiset.

Savonlinnan Oopperajuhlakuoro suorastaan loisti Musiikkitalossa. Nuoret laulajat lauloivat tasapainoisesti ja monisävyisesti tämän supervaativan teoksen. Minulle kuoron tähtihetki oli Credo; siinä oli ihastuttavia sävelkuvioita, joissa koko kuoro pääsi laulamaan äänialoittain ja yhdessä, esittelemään osaamistaan ja se kuulosti todella upealta.

RSO:n esiintymistä ei myöskään voi kuin kehua. Kohdat, jossa alttoviulut ja sellot soittivat yhdessä ilman viuluja olivat korvaahiveleviä ja viulusoolo oli aivan huippua. Se oli niin herkkä ja sydämeenkäyvä, että paremmasta ei väliä. Esityksen lopussa olisi oikeasti tehnyt mieli huutaa vain Da capo!

Solisteista ehdoton suosikkini oli Tuomas Katajala, mikä ei varmaan ole mikään yllätys, jos on lukenut aiempia blogikirjoituksiani! Hänen äänensä sopi Missa solemnikseen aivan täydellisesti. Jo Kyrien crescendot saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja eipä se taso siitä laskenutkaan. Katajalan laulu oli mielettömän herkullista ja sitä olisi todella voinut kuunnella vaikka kuinka kauan. Kyllä muutkin solistit hyviä olivat, mutta Katajala rokkasi.   

Kaiken kaikkiaan ymmärrän oikein hyvin, miksi esitys oli jo hyvissä ajoin loppuunmyyty. Viikonloppu ei juuri voi paremmin alkaa kuin tällaista esitystä kuuntelemalla. Missa solemnis esitetään myös Teemalla 24.9. ja uusintana Yle 1:llä 30.9.

 

Solistit

Kapellimestari Hannu Lintu ja solistit