Cardillac Estonia-teatterissa Tallinnassa, 25.2.2018

Vähältä piti, että Estonia-teatterin esitys Paul Hindemithin oopperasta Cardillac ei jäänyt minulta näkemättä. Olin vihdoin löytänyt kalenteristani sille sopivan päivän viime keväänä, kun pääesiintyjä sairastui ja esitys peruttiin. Onneksi sain siirrettyä lippuni vuotta myöhemmäksi tähän Cardillacin viimeiseen esitykseen. Esityksen jälkeen olin vielä onnellisempi siitä, että en missannut sitä.

Cardillac kertoo tarinan kultasepästä, joka rakastuu omiin luomuksiinsa niin valtavasti, että ei voi enää luopua niistä. Kun joku asiakas ostaa jonkun korun, Cardillac surmaa ostajan ja ottaa korun takaisin itselleen. Tarina on aika nyrjähtänyt, mutta niinhän Hindemithillä yleensä on. Teoksen musiikki on myös hyvin tunnusomaista Hindemithiä. Itse pidin musiikin dramaattisuudesta.

Mielestäni Estonia-teatteri oli onnistunut kokoamaan teokseen erinomaisen työryhmän, joka oli onnistunut luomaan ehjän esityksen. Teoksen erittäin onnistuneesta ohjauksesta vastasi suomalainen Vilppu Kiljunen. Sen dramaattisuutta tuki myös lavastus ja puvustus (Kimmo Viskari). Lavastus oli pääosin punaista geometriaa ja puvustuksessa luotettiin perusväreihin (punainen, musta, valkoinen) sekä runsauteen. Viskari sai yhdessä valaistuksen suunnitelleen Anton Kulaginin kanssa luotua erittäin visuaalisen oopperan, jota oli nautinto seurata. Kaksi tuntia tuntui todella lyhyeltä ajalta tämän oopperan parissa. Isot aplodit Estonia-teatterille teoksen ottamisesta ohjelmistoon! Päätöstä on varmaan mietitty tovi, sillä teos ei kuulu takuuvarmoihin klassikoihin ja suurelle yleisölle vähän tuntemattomampien teosten esittäminen on kansallisoopperoillekin jo ihan taloudellinenkin riski. Mutta joskus riskin ottaminen kannattaa.

Estonia-teatterin kuoro oli jälleen kerran hyvässä iskussa sekä äänellisesti että liikekieleltään. Oopperan pääroolin lauloi kunniakkaasti Rauno Elp. Oma suosikkini esiintyjistä oli Ladyn roolin laulanut Heli Veskus. Hän oli suorastaan loistava roolissaan. Myös Cardillacin tyttären roolin laulanut Helen Lapalaan suoriutui oikein hyvin. Hän oli sopivan tyttömäinen ja hämmentynyt ja ääni soi oikein kauniisti.

Cardillac in the Estonia Theatre in Tallinn, the 25th of February, 2018

I almost missed Estonia Theatre’s performance of Paul Hindemith’s opera ”Cardillac”. I had finally managed to find a suitable date for it in my calendar last spring, when the main singer fell ill and the performance was cancelled. Fortunately they offered me a chance to change the date to the last performance of the opera that took place this weekend, a year later. After the performance I was even happier that I did not miss this opera.

“Cardillac” tells about a goldsmith, who falls in love with his own creations, so much so that he cannot give them up. When he has to sell them to clients, he murders the buyers to get the jewellery back. The story is rather weird, but Hindemith tends to have weird stories in his operas. The music was also typical Hindemith. I liked its dramatic nature very much.

I think Estonia Theatre did a great job in collecting an excellent group of professionals, who managed to create an impressive performance. The excellent director of the piece was Vilppu Kiljunen from Finland. The drama of the story was underlined by the stage and costume design (Kimmo Viskari, also from Finland). Stage design consisted mainly of red geometrical units and the abundant costumes used only three main colours (red, black and white). Viskari was able to create together with the light designer Anton Kulagin a truly visually interesting opera. It was enjoyable to follow it and two hours felt like a blink of an eye. Standing ovation to Estonia Theatre, who took this opera to its programme! It must have taken a bit of courage to do that, since the opera is not among the big classics and it is always a bit risky to perform less known operas. They can cause big economic losses even in national operas. But sometimes it is worth a risk, like it was this time.  

The choir of Estonia Theatre was once again in good shape both vocally and in its physical performance. The title role was sung with aplomb by Rauno Elp. My own favourite was Heli Veskus in the role of the Lady. She was absolute superb in her role. Also Helen Lapalaan in the role of Cardillac’s daughter did well. She was suitably girly and confused and her voice rang nicely.

 

Satu Sammosta Helsingin Musiikkitalossa, 24.2.2018

Satu Sammosta palkittiin vuoden 2017 parhaana oopperana ensimmäisessä ooppera-alan Aino-gaalassa alkuvuodesta. Valita tehtiin yleisöäänillä. Kanta-esitys oli Jalasjärvellä. Ooppera on kiertänyt sen jälkeen myös muilla paikkakunnilla ja saapui nyt lauantaina myös Helsinkiin, Musiikkitaloon. Kun esitys tuli näin omille huudeille, niin olihan se käytävä katsomassa. Teoksen päätarinana oli Kalevalasta tuttu kertomus Sammon takomisesta.

Jos aloitan positiivisista asioista, niin on aina hienoa, kun suuri joukko asianharrastajia innostuu tekemään yhdessä jotakin. Satua Sammosta oli tekemässä erittäin juuri joukko paikallisia voimia Jalasjärveltä ja sen ympäristöstä; esiintyjien innostuksen pystyi suorastaan aistimaan. Juuso Tammelinin musiikki oli erittäin vaihtelevaa: mukana oli jazzin tuulahduksia, modernia musiikkia, elokuvamusiikin tyylisiä pätkiä ja vähän klassisempia kohtia. Jalas Chamber suoriutui säestyksestä kiitettävästi, vaikka tehtävä ei varmasti ollut helpoimmasta päästä. Lavastus (Juuso Tammelin ja työryhmä) ja puvustus (Maarit Honkonen ja työryhmä) olivat luonnollisesti varsin kotikutoisia, mutta tällaiseen teokseen se sopii ja esim. piirretty hauki oli suorastaan hauska.

Suomen parhaana oopperana vuonna 2017 tätä oopperaa ei kyllä millään ilveellä voi pitää. Valitettavasti oopperan säveltäjä, libretisti ja ohjaaja Juuso Tammelin oli koettanut survoa kaiken mahdollisen yhteen teokseen aloittaen eri musiikin tyylilajeista (mikä voi olla ihan onnistunutkin ratkaisu joskus) ja jatkaen kaikkeen mahdolliseen tematiikkaan. Sammon taonnan lisäksi teoksessa kommentoitiin politiikkaa, suomalaisten urheiluhulluutta ja sitä sun tätä. Lavalla seikkaili hahmoja hiihtäjistä, SAK:hon ja shakkinappuloihin. Ikävä kyllä tämä ensiksikin teki teoksesta lievästi sanottuna sekavan ja toiseksikin venytti sen pituuden kolmeen tuntiin 40 minuuttiin, mikä oli aivan liian pitkä aika näin vähille villoille. Teoksessa oli kyllä ihan hyviä aineksia, mutta ne hukattiin tähän soppaan.  

Kun tämän lisäksi äänentoisto oli vähän sinnepäin eikä varsinkin kuoron repliikeistä välillä saanut mitään selvää ja ohjaus oli vielä varsin levotonta, niin esiintyjiä kävi välillä suorastaan sääliksi. Joukahaisen äitiä ja Pohjolan tytärtä esittänyt Jenni Liikaoja ja Seppä Ilmarista esittänyt Juha Pikkarainen olivat minun valopilkkujani. Heidän esitystään oli ihan kiva seurata.

 

Tale of Sampo in the Helsinki Music Centre, the 24th of February, 2018

“Tale about Sampo” was rewarded as the best Finnish opera in 2017 in the first ever Aino gala of the Finnish opera scene in the beginning of this year. The decision was made by public voting. The first performance took place in Jalasjärvi and the opera has been shown in various cities after that. Now it came also to Helsinki, to the Helsinki Music Centre. When the opera was shown in my home town, of course, I had to go and see it. The main story of the opera is from the Finnish National epic “Kalevala” about the making of Sampo (=mythic machine that creates all the riches of the world).

If I start with the positive things, I have to say that it is always great, when a huge group of people get together and do something. People of Jalasjärvi and its surroundings had combined their forces to make this opera come true and you really could sense their enthusiasm. Juuso Tammelin’s music was many-sided and there were tones of jazz, modern music, movie music and more classical pieces included. Jalas Chamber did well in playing the music, even though it cannot have been the easiest task ever. Stage setting (Juuso Tammelin and group) and costume design (Maarit Honkonen and group) were naturally rather homespun, but it kind of suits this type of work and e.g. the drawing of a pike was rather cute.  

But was this the best Finnish opera in 2017? No way! Unfortunately the composer, librettist and director of the opera - Juuso Tammelin – had tried to squeeze everything he could think of into one work beginning from all musical styles (which as such is not necessary always a bad decision) to all kinds of themes. In addition to making of Sampo, there were comments on politics, Finnish sports fans etc. The scene was filled with all possible characters: cross country skiers, a representative of Finnish biggest trade union and chess pieces just to name a few. First of all, this made the opera seem disorganised and secondly it stretched the length of the opera to three hours and 40 minutes, which was far too long for such a flimsy work. It is true that the opera had some good elements but unfortunately they were lost in the general clutter.

When, in addition to this, the sound system was second rate (sometimes you could hear the choir’s lines, sometimes not) and the directing was fluttery, you felt compassion for the performers.  My twinkling stars were Jenni Liikaoja as the mother of Joukahainen and the daughter of Pohjola and Juha Pikkarainen as the blacksmith Ilmarinen. It was nice to follow them.  

 

Madama Butterfly Suomen Kansallisoopperassa, 20.2.2018

Yoshi Oïdan ohjaamasta Madama Butterflysta Suomen Kansallisoopperassa on puhuttu paljon julkisuudessa, esityksen ovat olleet loppuunmyytyjä ja suosio on ollut sen verran suurta, että siitä on järjestetty jopa lisänäytös. Oopperan tarina on useille tuttu: amerikkalainen laivastoupseeri Pinkerton menee ikään kuin naimisiin japanilaisen nuoren naisen (Butterflyn) kanssa, palaa jonkun ajan kuluttua takaisin Amerikkaan ja rakastunut Butterfly odottaa häntä uskollisesti Japanissa. Lopulta mies palaa amerikkalaisen vaimonsa kanssa Japaniin. Butterfly, joka on tällä välin synnyttänyt heidän poikansa, luovuttaa lapsen Pinkertonin oikealle vaimolle kasvatettavaksi ja tekee sen jälkeen itsemurhan.

Kokonaisuutena voi sanoa, että visuaalisesti ooppera oli ihan mukava. Ei ehkä loistava, mutta ei huonokaan. Teoksen puvut (Thibault Vancraenenbroeck) ja lavastus (Tom Schenk) olivat japanilaishenkisiä; eivät puhdasta realismia, mutta sopivat hyvin tarinaan. Värien käyttö oli minusta suorastaan symbolista: joissakin kohtauksissa kirkkaita värejä oli käytetty runsaalla kädellä ja toisissa oli mukana vain maanläheisiä värejä.

Puccinin musiikista tässä oopperassa voi taas sanoa, että se on kaunista ja voimakasta. Pääsolistit olivat kaikki vahvaäänisiä ja kykenivät hyvin saamaan äänensä kuuluviin myös pauhaavan orkesterin ylitse. Markus Nykänen Pinkertonina teki mielenkiintoisen roolisuorituksen. Hän oli erinomainen oopperan alkupuolen röyhkeänä, rasistisena Pinkertonina, mutta ei ehkä ihan niin uskottava enää loppupuolella, jossa Pinkerton tunnustaa olevansa pelkuri. Jeni Packalen Suzukina oli upea; hänen vahva ja lämmin mezzonsa oli nautinnollista kuunneltavaa ja hän sai tulkittua Suzukin luonteenkin hienosti suhteellisen pienillä eleillä ja ilmeillä. Jaakko Kortekangas Sharplessina teki tuttua takuuvarmaa työtään.

Mutta Madama Butterfly joko kantaa tai kaatuu pääsolistinsa mukana. Tiistaina roolin lauloi korealainen Hyeseoung Kwon. Kwonilla on voimakas, hieno sopraano, jossa tosin oopperan alkupuolella oli varsinkin korkeissa äänissä aika voimakas metallinen sointi, johon en itse ihan varauksettomasti ollut ihastunut. Mutta kun ääni lämpeni, niin metallisuus katosi ja Butterflyn loppukohtauksen aaria on todella mieletön esitys. Siinä Puccinin musiikki soi parhaimmillaan ja kun siihen yhdistää upean laulajan ja nappiin menneen ohjauksen, niin siitä syntyi todella vaikuttava kohtaus. Ympärilläni kuului valojen sammuessa useampikin niiskaus ja se lienee paras todiste siitä, että ooppera on saavuttanut tarkoituksensa: upea musiikki on luonut tunne-elämyksen, joka liikuttaa.

Madama Butterfly in the Finnish National Opera, the 20th of February, 2018

A lot has been talked about the Finnish National Opera’s Madame Butterfly by director Yoshi Oïda. The performances have been sold out including the additional performance that was arranged when the popularity of this version was realized. Most people know the story of the opera: American navy officer Pinkerton sort of marries a young Japanese woman (Butterfly), returns after a while to America and Butterfly, who is in love with him, waits for him faithfully in Japan. Finally he returns with his American wife and Butterfly, who meanwhile has born him a son, gives their son to his wife to raise and commits suicide.

On the whole the opera was visually rather nice. Perhaps not superb, but not bad either. The costumes by Thibault Vancraenenbroeck and stage setting by Tom Schenk were not totally realistic but rather hinted towards Japan. Anyhow, they did suit the story. In my opinion the use of colours was even symbolic: in some scenes bright colours were used abundantly and in others only earthy colours were present.   

About Puccini’s music it is safe to say that it was beautiful and strong. All the main soloists had strong voices and they could be easily heard even over the roaring orchestra. Markus Nykänen as Pinkerton made an interesting performance. He was excellent in the beginning as the cocky, racist Pinkerton, but perhaps not quite as believable in the end, where Pinkerton confesses to be a coward. Jeni Packalen as Suzuki was superb: her strong and warm mezzo voice was a pleasure to listen to and she was able to interpret Suzuki’s character beautifully with small gestures and expressions. Jaakko Kortekangas as Sharpless did his usual solid performance.  

But as an opera, Madama Butterfly either falls or triumphs together with its main soloist. On Tuesday the role was sung by the Korean opera singer, Hyeseoung Kwon. Kwon has a strong, exquisite soprano voice, though, in the beginning of the opera there was (especially in the higher notes) a metallic clang in it, that I wasn’t super infatuated with. But when her voice warmed up, the metallic clang disappeared and Butterfly’s final aria was an awesome performance. Puccini’s music is at its best in it and when it is combined with a magnificent vocal performance and good directing, we have a truly impressive scene. When the lights went out, I heard more than one sniff around me and that, I think, is the best proof that an opera has reached its main target, which is through great music to create an emotional experience that touches the spectators.

 

Veljeni vartija Tampere-talossa 18.2.2018

Varmasti yksi tämän vuoden odotetuimpia oopperan kantaesityksiä on Olli Kortekankaan Veljeni vartija Tampereen oopperassa. Ooppera kertoo sadan vuoden takaisista tapahtumista Tampereella, sisaruksista, jotka joutuvat sisällissodassa eri puolille. Tarina ei ole tositarina, mutta voisi olla. Kukaan päähenkilöistä ei selviä ehjänä sisällissodasta: osa kuolee ja kaikki kärsivät. Näin vahvasta aiheesta kirjoitettaessa odotetaan tietenkin vahvaa tarinaa ja osittain tässä oli onnistuttukin. Sisarusten kohtaloiden myötä nousee hyvin esiin kansan jakautuminen kahtia, mutta itse en ollut erityisen ihastunut oopperan libreton on kirjoittaneen Tuomas Parkkisen työhön. Mitä lisäarvoa riimittelyn oikein ajateltiin tuovan tekstiin? Parkkinen vastasi myös teoksen ohjauksesta.

Yhdeksi oopperan hahmoista muodostui Tampere; oopperan tapahtumat sijoittuivat kivenheittojen päähän Tampere-talosta. Koska en itse ole kotoisin niiltä seuduilta, suurin osa viittauksista jäi minulta ymmärtämättä, mutta väliajalla keskustelin erään oopperaystäväni kanssa, jolla on siteitä seudulle ja hän hieman valaisi tapahtumapaikkoja minulle.

Teoksen lavastuksesta vastasi Kati Lukka, puvuista Tarja Simone ja valosuunnittelusta Ville Syrjä. He onnistuivat luomaan erittäin vaikuttavan taustan esitykselle; maailman, joka oli harmaa lukuun ottamatta punaisten käsivarsinauhoja.

Oopperan musiikki oli selkeästi sävelletty tukemaan tapahtumien kaarta. Mukana oli dramaattisia kohtia, mutta myös hiljaisia pätkiä, joiden aikana henkilöhahmot pohtivat elämää. Välillä säestys oli jopa kokonaan poissa. Tampereen filharmonian kapellimestarina toimi Santtu-Matias Rouvali ja kuoro-osuuksista vastasi Tampereen oopperan kuoro. Erityisesti kuoroa on kehuttava; Mustaa, mustaa –laulu oli yksi oopperan vaikuttavimmista hetkistä.

Tässäkin teoksessa pääosiin nousivat laulajat. Tuuli Takala lauloi Amanda Rossin roolin ilman pienintäkään virhettä. Tuomas Katajala hänen miehenään Iisakki Frimanina oli tasaisen varma, kuten aina, Erica Back Serafina Suomena teki erinomaisen roolityön, kuten myös Suvi Väyrynen Onni Kontiona. Mutta oopperan koskettavimmasta esityksestä vastasi ehdottomasti Juha Kotilainen Johannes Rossina. Kun hän lauloi Ken miekkaan tarttuu –aariansa, niin jopa influenssakauden yskinnät vaikenivat katsomossa. Kotilaisen eläytymistä rooliinsa ei voi kuin ihailla varauksetta!

My brother's keeper in Tampere Hall, the 18th of February, 2018

A hundred years ago Finland was at a civil war. The country had gained its independence the previous year and in the aftermath of the Russian revolution also in Finland the reds and the whites started fighting. The fighting was especially serious in the industrial city of Tampere. One of the most looked forward new operas of this year is “My brother’s keeper” opera by Olli Kortekangas in the Tampere Opera. It tells about the civil war in Tampere, about a sister and a brother who end up on different sides in the civil war. The story is not true, but it could be. None of the main characters survive the war without damages: some die and everybody suffers. When the background for the story is so impressive, one automatically expects also a strong narrative and partly it was that. The story of the sister and brother reflects the division of the nation, but to be quite honest I wasn’t impressed by Tuomas Parkkinen’s libretto. What added value was rhyming supposed to bring to the story? Parkkinen was also the director of the opera.

However, Tampere being one of the main characters of the opera did bring something extra to it. Many of the scenes had happened only some stone throws away from Tampere Hall, where the opera was performed. Since I am not from that area myself, big part of the hints were moot to me, but during the intermission I discussed with an opera friend of mine, who has ties to the area and she shed more light to the Tampere aspect.

The stage setting was designed by Kati Lukka, costume design was made by Tarja Simone and light design by Ville Syrjä. They managed to create a very impressive background to the performance; a grey world except the red arm bands of the reds. The music of the opera was clearly composed to support the story line. There were dramatic moments, but also more restrained parts when characters of the opera were pondering abour their life. Sometimes the orchestra was totally silent. The conductor of the Tampere Philharmonic Orchestra was Santtu-Matias Rouvali and choir parts were sung by Tampere Opera Choir. I have to give special credit to the choir; the song “Mustaa, mustaa” (Black, black) was one of the most formidable moments of the opera.

In this opera the main role was again played by the singers. Tuuli Takala sang the role of Amanda Rossi without a single mistake. Tuomas Katajala in the role of her husband, Iisakki Friman, did his usual steady performance. Erica Back in the role of Serafina Suomi did an excellent performance as well as Suvi Väyrynen in the role of Onni Kontio. But the most touching performance of the evening was Juha Kotilainen in the role of Johannes Rossi. When he sang the aria “Ken miekkaan tarttuu” (For all who draw the sword), even the constant coughing of the flu season in the audience ceased. How Kotilainen puts his soul in the performance can only be admired!

 

Gabriel, tule takaisin! Helsingin konservatoriossa, 16.2.2018

Suomen oopperaympyröissä on yhä enemmän erilaisia pienempiä yhteisöjä, jotka tekevät mielenkiintoisia produktioita. Yksi näistä on Opera Nova, joka tuottaa ooppera- ja musiikkiteatteriteoksia, joiden on tarkoitus soveltua myös kiertue-esityksiksi. Suomen juhlavuoden produktiona he tekivät Ilkka Kuusiston Gabriel, tule takaisin! –oopperan, joka nyt ehti myös Helsinkiin. Ooppera esitettiin kaksi kertaa Helsingin konservatorion suuressa salissa. Itse ostin lipun vasta esityspäivänä ja onnistuin saamaan yhden viimeisistä netissä myynnissä olevista lipuista. Perillä tosin osoittautui, että sali oli puolityhjä, sillä ilmeisesti enemmistö lipuista oli myynnissä vain paikan päällä. Sinänsä oli harmi, että katsojia ei ollut paikalla sen enempää, sillä esitys oli oikein hyvä ja se olisi ansainnut suuremmankin huomion.

Suurin osa suomalaisista tuntee varmaan oopperan juonen, sillä se perustuu Mika Waltarin teokseen ja siitä on tehty useita näytelmäsovituksia (nähty myös televisiossa useampaan otteeseen). Mutta jos joku on välttynyt teokselta aiemmin, niin lyhykäisyydessään tarina kertoo kahdesta varakkaasta kypsässä iässä olevasta sisaresta, joiden elämään astuu Gabriel – hieman nuorempi, naisilta rahaa huijaava mies. Erilaisten juonenkuvioiden jälkeen Gabriel poistuu siskosten elämästä, mutta kaikesta huolimatta siskot toivovat tämän hurmaavan miehen vielä palaavan – rahaakin kun on vielä jäljellä.

Olin nähnyt tämän oopperan kerran aikaisemmin Kansallisoopperan lavalla ja siksi päätös lähteä katsomaan tämä versio jäikin niin myöhäiseksi. Oopperan musiikki on varsin viihteellistä; mukana on erilaisia tanssirytmejä (valssi yms.), mutta tällaiseen kepeään humoristiseen teokseen se sopii oikein hyvin. Säestäjinä toimi Nova Ensemble –yhtiö (neljä soittajaa) onnistuneesti.

Taina Relanderin suunnittelema lavastus toimi konservatorion lavalla erittäin hyvin. Lavasteiden siirtely näytösten välillä suomalaisen vanhan iskelmän tahtiin oli myös oikein hauska ratkaisu.

Tämän oopperan kuitenkin tekivät laulajat. Marjatta Airas tiukkana vanhempana siskona Ulriikana ja Päivi Pylvänäinen romantiikkaan taipuvaisena nuorempana siskona Kristiinana tekivät fantastiset roolityöt. Molempien ääni sopi rooleihin loistavasti ja he tekivät sisarista elävät ja hengittävät (ja uskottavat!) hahmot. Eivät muissakaan rooleissa esiintyneet laulajat huonoja olleet, heidän roolihahmonsa menivät vain sen verran kliseisiksi, että niiden uskottavuus kärsi.

Gabriel, tule takaisin! oli kuitenkin hauska ja rentouttava alku viikonlopulle ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.

 

Gabriel, come back! in the Helsinki Conservatory, the 16th of February, 2018

There are more and more small societies in the Finnish opera scene that make interesting productions. One of them is Opera Nova, who produces opera and musical theatre pieces that are meant to be suitable for tours. As the Finnish centennial production they made Ilkka Kuusisto’s opera “Gabriel, come back!”, which was finally shown also in Helsinki. The opera was performed twice in the Helsinki Conservatory, at its main stage. I bought the ticket only on the day of the performance and I managed to get one of the last tickets on sale on the internet site. At the conservatory the main stage turned out to be half empty, since it seemed that the majority of the tickets were only on sale at the conservatory. A bit pity that there weren’t more spectators, since the performance was quite good and would have deserved a larger audience.

Most Finns know the story of the opera, since it is based on a story by a well-known Finnish author, Mika Waltari. The play has been staged tons of times and the TV-version is really well-known. The story is about two, slightly older, wealthy sisters, who meet a younger charming man Gabriel. Gabriel is after their money and after a lot of things happening on the stage, finally leaves them, but in the end the sisters still want him to come back – there is even some money left to tempt him.

I had seen this opera once before in the Finnish National Opera and therefore the decision to go and see it was born so late. Kuusisto’s music is rather light and entertaining; there are different dance tunes included (like waltz), but they actually suited this type of humoristic piece. The music was played by Nova Ensemble band (four musicians) with success.

Taina Relander’s stage setting suited the main stage really well and moving the settings between acts was smoothly done while listening to the tunes of old Finnish schlagers. Great idea!

However, this opera was made by the singers. Marjatta Airas in the sole of tight, older sister Ulriika and Päivi Pylvänäinen in the role of the more romantic, younger sister Kristiina did fantastic performances. Their voices suited their roles superbly and they created living and breathing (and believable!) sisters. The other singers weren’t bad either, but their characters were more cliché; so much so that they were less believable. But “Gabriel, come back!” made a funny and relaxing start for the weekend and was definitely worth seeing!  

Cyrano de Bergerac Estonia-teatterissa, 10.2.2018

Vihdoin viimein sain lähdettyä katsomaan Estonia-teatteriin Eino Tambergin oopperan Cyrano de Bergerac. Tamberg sävelsi teoksen Jaan Krossin librettoon jo vuonna 1975 ja siitä on Virossa tehty useita uudelleenohjauksia. Nykyinen versio on vuodelta 2005, jossa on käytetty osia vuoden 1995 version lavasteista ja puvustuksesta. Tambergin Cyrano on yksi Viron tunnetuimmista oopperoista.

Katsomossa oli helppo huomata, että teos on ollut jo melko kauan ohjelmistossa, sillä esitys ei ollut lähellekään loppuunmyyty ja ainakin koko minun lähiympäristössäni useamman metrin säteellä oli lähinnä suomalaisia katsojia. Aivan kuin olisi ollut kotona Helsingissä! Mutta paikalla ollut yleisö oli kyllä tyytyväistä näkemäänsä ja esitys sai lopussa lämpimät aplodit.

Cyrano de Bergeracin tarina on meille monille tuttu. Siitä on tehty lukuisia elokuvia ja useimmat ovat nähneet ainakin yhden elokuvan aiheesta. Ja onpa siitä tehty useampi oopperakin. Lyhyesti sanottuna, ooppera kertoo Cyranosta, joka on loistava sanankäyttäjä ja miekkailija. Hän on salaa rakastunut serkkuunsa Roxaneen, mutta ei usko saavansa vastarakkautta rumuutensa vuoksi. Roxane on ihastunut nuoren Christianin ulkonäköön ja luulee rakastuvansa myös hänen luonteeseensa, kun Cyrano kirjoittaa Christianin puolesta kirjeitä tälle. Kun Christian kuolee taistelussa, Roxane menee luostariin, jossa Cyrano vierailee häntä tapaamassa. Lopulta Roxanelle selviää oikea kirjeiden kirjoittaja ja hänen rakkautensa kohde - juuri kun Cyrano kuolee väijytyksessä saamiinsa vammoihin.

Teoksen lavastus oli todella niukka, mutta riitti hyvin teoksen taustaksi. Puvustus oli hieman karkkimaisesti toteutettua viitteellistä epookkia. Kaiken kaikkiaan molemmat sopivat hyvin teokseen ja parvekekohtaus, jossa Roxane lauloi aitiosta, oli suorastaan herttainen. Tätä oopperaa voi kuvata hyväksi viihteeksi. Musiikki oli reipasta ja esitys vauhdikas ja tunteisiin vetoava. Loppupuolen nunnien kuoro latinaksi laulettuine rukouksineen oli myös hyvin vaikuttava.

Esiintyjäkaarti oli myös hyvin onnistunut. Pidin sekä itse Cyranosta (Rauno Eip) että Roxanesta (Kadri Kipper), mutta ehkä suurin suosikkini oli Kreivi de Guichen roolissa laulanut Jassi Zahharov. Myös Christianin roolin laulanut Mehis Tiits oli positiivinen yllätys. Ihan virheettä esitys ei tosin sujunut, mutta yleisvaikutelma oli oikein positiivinen.

Esitystä voi hyvin suositella, jos haluaa kuulla viihdyttävää oopperaa. Vaikka loppu ei nyt varsinaisesti ole iloinen, niin kokonaisuutena ooppera on enemmän kevyt kuin synkkä.

 

Cyrano de Bergerac in Estonia Theatre in Tallinn, the 10th of February, 2018

At last I managed to go and see Eino Tamberg’s opera ”Cyrano de Bergerac” in the Estonia Theatre. Tamberg composed the opera to the libretto of Jaan Kross already in 1974. The opera has been staged in Estonia several times. The version that is running now is from year 2005 and parts of stage setting and costumes are from the 1995 version. Tamberg’s Cyrano is one of the best known Estonian operas.  

In the audience it was easy to see that the opera has been in the programme for quite a while. The performance was far from sold out and at least near me most of the audience was from Finland. It felt as if I had been home in Helsinki! But the audience present was happy with what they saw and heard and the performance got warm applause.

The story of Cyrano de Bergerac is well-known to many of us. There are several films made of it and also a few operas. In short the story is about Cyrano, who is a great poet and swordsman. He is secretly in love with his cousin Roxane, but does not think his love can be returned since his is so ugly. Roxane fancies young Christian’s good looks and thinks that she loves also his character, when Cyrano writes her letters on behalf of Christian. When Christian dies in the battle, Roxane enters a monastery, where Cyrano regularly visits her. In the end Roxane finds out who is the true writer of the letters and whom she thus actually loves – just when Cyrano dies by the wounds received in an ambush.

The stage setting of the opera is very sparse, but enough for the story. Costumes were a bit candy-like epoque, but all in all they both suited the opera. And the balcony scene, where Roxane sung out of a loge, was very sweet. This opera can truly be called good entertainment. Music was cheery, performance eventful and emotional. The scene in the end, where nuns were singing latin prayers was very impressive.

The group of singers was also well chosen. I liked both Cyrano himself (Rauno Eip) and Roxane (Kadri Kipper), but perhaps my favorite was count de Guiche (Jassi Zahharov). Mehis Tiits in the role of Christianin was also a positive surprise. He may not have sung totally mistake free, but the overall performance was positive.  

I can recommend the opera for anyone who is looking for an entertaining performance. Even though the end is not exactly happy, as a whole the opera is more light than dark.

 

Marcus Antonius ja Keopatra Turun ruotsalaisessa teatterissa, 9.2.2018

Åbo Svenska Teatern toi suurelle näyttämölleen Ville Saukkosen ohjaaman Johann Adolph Hassen säveltämän barokkioopperan Marc’Antonio e Cleopatra (Marcus Antonius ja Kleopatra). Ja siitä heille suuri kiitos! Hassen oopperat ovat loistaneet poissaolollaan Suomessa ja se on suunnaton sääli. Vaikka tätä oopperaa esitettiinkin vain kolme kertaa ja vieläpä nimestään huolimatta varsin pienellä näyttämöllä, niin aina voi toivoa, että se saisi toisen esityskierroksen vaikkapa Aleksanterin Teatterissa Helsingissä, minne se sopisi aivan loistavasti.

Hassen ooppera on niin sanottu serenata eli teos, jossa on 2-4 laulajaa ja pituus on täysmittaista barokkioopperaa lyhyempi. Tämänkin teoksen kesto oli väliaikoineen vain kaksi tuntia 15 minuuttia. Juoni kertoo Marcus Antoniuksen ja Kleopatran viimeisistä päivistä ennen heidän itsemurhiaan.

Teoksen olisi tunnistanut Ville Saukkosen ohjaukseksi ilman ennakkotietojakin, sillä lavastus oli yksinkertainen (vain muutamia laatikkoja) ja mukana oli – kuten aina – videoprojisointeja taustalla sekä tanssija. Projisointeihin en juuri kiinnittänyt huomiota, sillä laulu vei huomioni lähes täysin, mutta Sami Saikkosen tanssi (Anubis-jumalana) oli jännittävää. Ja loppukohtauksen kunnianosoituksessa ajankohdan hallitsijoille (tyypillisiä tuon ajan vastaaville teoksille) Saikkonen teki hulppeat roolihahmot kuninkaana ja hänen puolisonaan.

Musiikista vastasi Kuninkaantien muusikot konserttimestari Anthony Marinin johdolla. Kuninkaantien muusikot käyttävät periodisoittimia ja se antoi kyllä todella viehkeän soinnin teokselle. Ja kun esitys oli vielä ihastuttavan vanhanaikaisessa punaista samettia ja kultakoristeluja tursuavassa teatterissa, niin jo ympäristö viritti barokkimusiikkia kuuntelemaan.

Kleopatran roolin lauloi suvereenisti Tuuli Lindeberg, yksi sopraanosuosikeistani, joka jälleen lunasti kaikki häneen asetetut odotuksen. Roolia ei voi parhaalla tahdollakaan väittää helpoksi laulaa, mutta Lindebergin taipuisa, monisävyinen ja voimakas ääni suoriutui vaikeimmistakin kuvioista. Jo yksin Lindebergin ääni oli Turun matkan väärtti! Marcus Antoniuksen roolin lauloi kontratenori Teppo Lampela, joka myöskin suoriutui urakastaan oikein hyvin; ei ehkä ihan yhtä loistokkaasti kuin Lindeberg, mutta hienosti silti.

Upean laulun lisäksi päähenkilöt myös eläytyivät rooleihinsa koskettavasti. Henkilökohtaisesti itse pidin ensimmäisen näytöksen intensiteetistä vielä enemmän kuin toisen näytöksen itsemurhaan ajautumisesta. Päähenkilöiden välinen intohimo suorastaan hehkui heidän äänessään ja ilmeissään. Teatterisalin pienuus teki katsojasta kuin tirkistelijän esiintyjien luomiin tunteisiin. Esityksen kohokohtia olivat myös Lindebergin ja Lampelan duetot. Heidän äänensä soivat niin kauniisti yhteen, että siitä riitti herkuteltavaa vielä pitkälle bussimatkalle kotiinkin!  

Åbo Svenska Teatern

Teatterisali

Esiintyjät ja ohjaaja Ville Saukkonen

Marc Antony and Cleopatra in the Swedish Theatre in Turku, the 9th of February, 2018

The Swedish Theatre in Turku (Åbo Svenska Teatern) brought to its main scene Marc’Antonio e Cleopatra (Marc Antony and Cleopatra), a baroque opera composed by Johann Adoph Hasse and directed by Ville Saukkonen. A great thanks to them! It is a shame that Hasse’s operas have not been shown in Finland before. Even though this opera was only performed three times and despite its name on a rather small scene, we should all hope that it will get a second run e.g. in the Alexander Theatre in Helsinki, which would suit it perfectly.

Hasse’s opera is a so called serenata which means that it has 2-4 singers and the length is shorter than the one of full length baroque operas. This opera lasted (with the interval) only two hours and fifteen minutes. The story is about the last days of Marc Antony and Cleopatra before their suicides.  

One would have recognized the opera’s director as Ville Saukkonen even without pre-knowledge, because the setting was simple (only a few boxes) and there were video projections – as always – in the background and there was also a dancer. I have to admit that I did not pay a lot of attentions to the projections, since the singing took almost all my attention, but the dance of Sami Saikkonen (as the god Anubis) was intriguing. And in the tribute (the finale) to the rulers of the time (typical for such serenatas) Saikkonen did superb shows as the king and his wife.

The music of the opera was played by Kuninkaantien muusikot lead by their concert master Anthony Marini. Kuninkaantien muusikot uses periodic instruments which gave a truly graceful tune to the opera. And when this was all performed in a lovely old-fashioned theatre full of golden decorations and red velvet, the environment itself attuned you to baroque music.

The role of Cleopatra was sung with aplomb by Tuuli Lindeberg, one of my favorite sopranos, who once again lived up to all the expectations. The role cannot be called easy to sing, but Lindeberg’s agile, multifaceted and strong voice managed even the most difficult parts without a glitch. Her voice alone was worth a trip to Turku! The role of Marc Antony was sung by counter tenor Teppo Lampela, who also sung well. Perhaps he was not quite as glamorous as Lindeberg, but he did a great job anyway.

In addition to great singing, the main characters also acted their roles splendidly. Personally I liked the intensity of the first act more than the second act’s road to the suicides. The passion between the couple sparkled in their voices and facial expressions. The small size of the theatre gave the audience a ringside view to their feelings. One of the high points of the opera were also the duets of Lindeberg and Lampela. Their voices sounded so beautiful together that they filled my head even on the long ride home!

 

The Swedish Theatre in Turku

The scene

The performers and director Ville Saukkonen

La belle Hélène Süreyyan oopperatalossa Istanbulissa, 3.2.2018

Vietin erittäin mielenkiintoisen viikonlopun Istanbulissa tutustumalla sen historiallisiin nähtävyyksiin. Mutta eihän viikonloppu tietenkään olisi ollut täydellinen ilman vierailua paikallisessa oopperassa. Turkin Kansallisoopperalla (ja -baletilla) on kaksi näyttämöä Istanbulissa. Euroopan puolella Atatürk Kulttuurikeskus ja Aasian puolella Kadiköyssa sijaitseva pienempi talo Süreyya Oopperatalo. Minä vierailin Süreyyassa, joka on rakennettu vuonna 1927, mutta siirtyi Kansallisoopperan käyttöön restauroinnin jälkeen vasta vuonna 2007. Matka vanhassa kaupungissa (Sultanahmetissa) sijaitsevasta hotellistani tähän oopperaan oli hieman pitkähkö, mutta ehdottomasti sen arvoinen: ensin matka lauttasatamaan Eminönüün, sitten lautalla salmen poikki Kadiköyhyn ja sieltä vielä kevyt kävelylenkki oopperaan.

Itse oopperatalo muistuttaa varsin paljon eurooppalaisia esikuviaan. Sisustuksesta löytyy art decon piirteitä ja teatterisali on koristeltu frescoin. Vaikka tuolit ovat sisustukseen sopivasti punaista samettia, niin katsomo oli itse asiassa erittäin mukava ja tilava, joten kymmenen vuoden takainen restaurointi oli myös siinä mielessä onnistunut.

Süreyyassa näkemäni esitys oli Jacques Offenbachin La belle Hélène (Kaunis Helena) – opéra bouffe (tai operetti), joka kertoo Parisin ja Troijan Helenan tarinan ennen Troijan sotaa. Teos esitettiin turkiksi, turkinkielisellä tekstityksellä, mutta onneksi olin tutustunut librettoon ennen matkaani, joten pysyin suht hyvin kärryillä juonesta, vaikka en puheosuuksia ymmärtänytkään. Ohjaaja oli mahdollisesti tehnyt niihin hieman muutoksia, sillä alkuperäisessä teoksessa Paris ei ainakaan missään vaiheessa laula pätkää ”Are you lonesome tonight” –kappaleesta, kuten tässä esityksessä kävi.

Teoksen lavastus oli yksinkertainen: divaani ja muutama porrastus ja silloin tällöin lavalla käväisevät kolme tuolia ja pöytä. Puvustus oli värikäs ja osittain kimalteleva (Helenan asut olivat täynnä paljetteja). Mielestäni molemmat sopivat erittäin hyvin ohjaukseen.

Offenbachin musiikki on todella kaunista ja sitä olisi kyllä kuunnellut enemmänkin kuin mitä tässä teoksessa oli tarjolla. Sama pätee myös parhaiden solistien esityksiin. Pääosan eli Troijan Helenan esittäjä Hande Soner Ûrben oli henkeäsalpaavan hyvä laulaja ja hänelle olisi suonut paljon lisääkin laulettavaa. Myös Helenan miehen Menelaoksen esittäjä Cenk Biyik ja Agamemnonin esittäjä Alper Göceri tekivät minuun erinomaisen vaikutuksen. Turkissa näyttää olevan paljon hienoja oopperalaulajia. Voin siis täysin sydämin suositella kaikille Turkin kävijöille tutustumista myös paikallisiin oopperoihin (Turkin Kansallisoopperan näyttämöitä löytyy peräti kuudesta eri kaupungista).

Süreyya oopperatalo

Sali

Esiintyjät

La belle Hélène in the Süreyya Opera House in Istanbul, the 3rd of February, 2018

I spent an extremely interesting weekend in Istanbul by getting to know its historical sites. But a weekend in a foreign city would, of course, not have been complete without a visit to a local opera. Turkish National Opera (and Ballet) have two scenes in Istanbul: Atatürk Cultural Center in the European side and a smaller house Süreyya Opera House in the Asian side, in Kadiköy. I visited Süreyya, which was built in 1927, but was taken over by the National Opera only in 2007 after extensive restauration works. The trip from my hotel in the old town (in Sultanahmet) to the opera was longish, but absolute worth the effort: first a trip to the ferry terminal in Eminönü, then across the Bosphorus to Kadiköy and a nice walk to the opera.

The Opera House itself looks a lot like its European models. The interior has some art deco features and the main hall is decorated with frescos. Even though the seats are – fittingly – red velvet, they are actually very comfortable and there is plenty of legroom, so the restauration was really well done.

The performance I saw was Jacques Offenbach’s La belle Hélène (The Beautiful Helen), an opéra bouffe (or operetta), which tells the story of Paris and Helen of Troy before the Trojan wars. The opera was performed in Turkish with Turkish texts, but fortunately I had anticipated the possibility and got acquainted with the libretto before my trip, so that I grasped the story rather well, even if I did not understand the spoken parts. The director had possibly made some adaptations to the story, since the original score definitely did not contain “Are you lonesome tonight” that Paris was singing for a bit in this version.

The setting of the piece was simple: a divan and some steps together with occasional chairs and a table. The costumes were colourful and partly bling (Helen’s dresses were covered with sequins). I think they both suited the production very well.

Offenbach’s music is very beautiful and I would have loved to hear more of it than this piece had to offer. The same goes actually to the performance of the best singers. The singer of the main character, Helen of Troy (Hande Soner Ûrben) was breathtaking and I wish she had had more to sing. Also Cenk Biyik in the role of her husband Ménélas and Alper Göceri in the role of Agamemnon made a great impression on me. It seems that Turkey has plenty of great opera singers! I can honestly recommend anybody visiting Turkey to get tickets to the local operas, too (Turkish State Opera and Ballet has opera houses in six different cities).

 

Süreyya Opera House

The hall

The performers