Yoshi Oïdan
ohjaamasta Madama Butterflysta Suomen Kansallisoopperassa on puhuttu paljon
julkisuudessa, esityksen ovat olleet loppuunmyytyjä ja suosio on ollut sen
verran suurta, että siitä on järjestetty jopa lisänäytös. Oopperan tarina on useille
tuttu: amerikkalainen laivastoupseeri Pinkerton menee ikään kuin naimisiin
japanilaisen nuoren naisen (Butterflyn) kanssa, palaa jonkun ajan kuluttua takaisin
Amerikkaan ja rakastunut Butterfly odottaa häntä uskollisesti Japanissa.
Lopulta mies palaa amerikkalaisen vaimonsa kanssa Japaniin. Butterfly, joka on
tällä välin synnyttänyt heidän poikansa, luovuttaa lapsen Pinkertonin oikealle vaimolle
kasvatettavaksi ja tekee sen jälkeen itsemurhan.
Kokonaisuutena
voi sanoa, että visuaalisesti ooppera oli ihan mukava. Ei ehkä loistava, mutta
ei huonokaan. Teoksen puvut (Thibault Vancraenenbroeck) ja lavastus (Tom
Schenk) olivat japanilaishenkisiä; eivät puhdasta realismia, mutta sopivat hyvin
tarinaan. Värien käyttö oli minusta suorastaan symbolista: joissakin
kohtauksissa kirkkaita värejä oli käytetty runsaalla kädellä ja toisissa oli
mukana vain maanläheisiä värejä.
Puccinin musiikista
tässä oopperassa voi taas sanoa, että se on kaunista ja voimakasta. Pääsolistit
olivat kaikki vahvaäänisiä ja kykenivät hyvin saamaan äänensä kuuluviin myös
pauhaavan orkesterin ylitse. Markus Nykänen Pinkertonina teki mielenkiintoisen
roolisuorituksen. Hän oli erinomainen oopperan alkupuolen röyhkeänä,
rasistisena Pinkertonina, mutta ei ehkä ihan niin uskottava enää loppupuolella,
jossa Pinkerton tunnustaa olevansa pelkuri. Jeni Packalen Suzukina oli upea;
hänen vahva ja lämmin mezzonsa oli nautinnollista kuunneltavaa ja hän sai
tulkittua Suzukin luonteenkin hienosti suhteellisen pienillä eleillä ja
ilmeillä. Jaakko Kortekangas Sharplessina teki tuttua takuuvarmaa työtään.
Mutta Madama
Butterfly joko kantaa tai kaatuu pääsolistinsa mukana. Tiistaina roolin lauloi
korealainen Hyeseoung Kwon. Kwonilla on voimakas, hieno sopraano, jossa tosin
oopperan alkupuolella oli varsinkin korkeissa äänissä aika voimakas metallinen
sointi, johon en itse ihan varauksettomasti ollut ihastunut. Mutta kun ääni
lämpeni, niin metallisuus katosi ja Butterflyn loppukohtauksen aaria on todella
mieletön esitys. Siinä Puccinin musiikki soi parhaimmillaan ja kun siihen
yhdistää upean laulajan ja nappiin menneen ohjauksen, niin siitä syntyi todella
vaikuttava kohtaus. Ympärilläni kuului valojen sammuessa useampikin niiskaus ja
se lienee paras todiste siitä, että ooppera on saavuttanut tarkoituksensa: upea
musiikki on luonut tunne-elämyksen, joka liikuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti