Satu Sammosta palkittiin vuoden 2017 parhaana oopperana ensimmäisessä
ooppera-alan Aino-gaalassa alkuvuodesta. Valita tehtiin yleisöäänillä.
Kanta-esitys oli Jalasjärvellä. Ooppera on kiertänyt sen jälkeen myös muilla
paikkakunnilla ja saapui nyt lauantaina myös Helsinkiin, Musiikkitaloon. Kun
esitys tuli näin omille huudeille, niin olihan se käytävä katsomassa. Teoksen
päätarinana oli Kalevalasta tuttu kertomus Sammon takomisesta.
Jos aloitan positiivisista asioista, niin on aina hienoa,
kun suuri joukko asianharrastajia innostuu tekemään yhdessä jotakin. Satua
Sammosta oli tekemässä erittäin juuri joukko paikallisia voimia Jalasjärveltä
ja sen ympäristöstä; esiintyjien innostuksen pystyi suorastaan aistimaan. Juuso
Tammelinin musiikki oli erittäin vaihtelevaa: mukana oli jazzin tuulahduksia,
modernia musiikkia, elokuvamusiikin tyylisiä pätkiä ja vähän klassisempia
kohtia. Jalas Chamber suoriutui säestyksestä kiitettävästi, vaikka tehtävä ei
varmasti ollut helpoimmasta päästä. Lavastus (Juuso Tammelin ja työryhmä) ja
puvustus (Maarit Honkonen ja työryhmä) olivat luonnollisesti varsin
kotikutoisia, mutta tällaiseen teokseen se sopii ja esim. piirretty hauki oli
suorastaan hauska.
Suomen parhaana oopperana vuonna 2017 tätä oopperaa ei kyllä
millään ilveellä voi pitää. Valitettavasti oopperan säveltäjä, libretisti ja
ohjaaja Juuso Tammelin oli koettanut survoa kaiken mahdollisen yhteen teokseen
aloittaen eri musiikin tyylilajeista (mikä voi olla ihan onnistunutkin ratkaisu
joskus) ja jatkaen kaikkeen mahdolliseen tematiikkaan. Sammon taonnan lisäksi
teoksessa kommentoitiin politiikkaa, suomalaisten urheiluhulluutta ja sitä sun
tätä. Lavalla seikkaili hahmoja hiihtäjistä, SAK:hon ja shakkinappuloihin. Ikävä
kyllä tämä ensiksikin teki teoksesta lievästi sanottuna sekavan ja toiseksikin
venytti sen pituuden kolmeen tuntiin 40 minuuttiin, mikä oli aivan liian pitkä
aika näin vähille villoille. Teoksessa oli kyllä ihan hyviä aineksia, mutta ne
hukattiin tähän soppaan.
Kun tämän lisäksi äänentoisto oli vähän sinnepäin eikä varsinkin
kuoron repliikeistä välillä saanut mitään selvää ja ohjaus oli vielä varsin
levotonta, niin esiintyjiä kävi välillä suorastaan sääliksi. Joukahaisen äitiä
ja Pohjolan tytärtä esittänyt Jenni Liikaoja ja Seppä Ilmarista esittänyt Juha
Pikkarainen olivat minun valopilkkujani. Heidän esitystään oli ihan kiva
seurata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti