Kultainen kukko Pietarin Mariinski-2:ssa, 15.12.2019

Pitäähän Rimski-Korsakovin juhlavuosi päättää hänen osaltaan tietenkin pamauksella eli hänen kaikkein tunnetuimmalla oopperallaan Kultainen kukko, varsinkin kuin se sattui näin joulukuussa somasti sunnuntain päivänäytökseen Pietarin Mariinsky-2 -teatterissa.

Kultainen kukko kertoo tarinan tsaari Dodonista ja hänen kahdesta pojastaan. Dodon on huolissaan hyökkääjistä ja hänen poikansa antavat asiasta erilaisia neuvoja. Astrologi lahjoittaa Dodonille kultaisen kukon, jonka kertoo varoittavan vaaroista. Palkkioksi hän haluaa avoimen lupauksen myöhemmän pyynnön täyttämisestä ja Dodon lupaa hänelle tämän. Aluksi kukko on rauhallinen, mutta sitten se varoittaa vaarasta. Tsaarin molemmat pojat lähtevät taisteluun ja tappavat toinen toisensa. Dodon seuraa ja kohtaa suorastaan lumoavan Šemahan kuningattaren. Tämä houkuttelee Dodonin puolisokseen ja sota vältetään. Astrologi saapuu uudelleen paikalle ja haluaa palkkiokseen Šemahan kuningattaren. Dodon suuttuu ja surmaa astrologin, jonka jälkeen kultainen kukko kostaa tappamalla tsaarin nokallaan. Kuningatar ja kukko katoavat. Astrologi ilmaantuu jälleen näyttämölle ja sanoo, että vain hän ja kuningatar ovat todellisia, muut ovat vain mielikuvituksen tuotteita.

Rimski-Korsakov kirjoitti tämän viimekseksi jääneen oopperansa aikoinaan tsaarinvallan kritiikiksi. 

Teos esitettiin ensimmäistä kertaa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Musiikilliseti se ei juuri poikkea hänen muiden teostensa joukosta, mutta ehkä teemansa vuoksi Kultainen kukko on Rimski-Korsakovin oopperoista tunnetuin – ainakin lännessä.

Esityksen ehdoton kuningatar oli Šemahan kuningattaren roolin esittänyt Antonina Vesenina. Kuningattarelle Rimski-Korsakov sävelsi ehdottomasti oopperan kauneinta musiikka, hieman itämaalaistyylistä laulua ja Veseninan kirkas, notkea ja korkea sopraano selvisi vaikeimmistakin kiemuroista suorastaan upeasti. Ei mikään ihme, että yleisö palkitsi hänen esityksensä bravo-huudoilla. 

The Golden Cockerel at Mariinsky-2 in St. Petersburg, the 15th of December, 2019

It was a must to end the Nikolai Rimsky-Korsakov anniversary year with a bang, which means, of course, his best-known opera “The Golden Cockerel”, especially since there happened to be now in December a Sunday matinée performance of it in Mariinsky-2 theatre in St. Petersburg.

“The Golden Cockerel” tells about tsar Dodon and his two sons. Donon is worried about enemy attacks and his sons give different pieces of advice on the matter. The astrologer gives Dodon a golden cockerel, who will warn about any dangers. As a reward the astrologer wants a promise to fulfill his request and Dodon promises this. In the beginning the cockerel is calm, but then it warns the tsar. Both sons leave for battle and kill each other. Dodon follows them and meets the enchanting tsaritsa of Shemakha. Dodon falls in love with her and proposes, thus avoiding also the war. The astrologer arrives again and requests the tsaritsa for himself. Dodon gets angry and kills the astrologer, after which the golden cockerel as a revenge kills him with its beak. The tsaritsa and the bird disappear. The astrologer reappears stating that only he and the tsaritsa are real people and the others just illusions.

Rimsky-Korsakov composed this last opera of his originally as a critique against the tsar and it was first performed only after his death. From the music’s point of view it is not so different from his other works, but perhaps because of its theme, the Golden Cockerel is perhaps his best-known opera – at least in the west.

The absolute queen of the evening was Antonina Vesenina in the role of tsaritsa. Rimsky-Korsakov had composed to her the most beautiful music of the opera with its Near Eastern tones and Versina’s bright, agile and high soprano voice mastered even the toughest bits with ease. No wonder the audience yelled bravo in the end for her.

Fork Savoy-teatterissa, 13.12.2019

Jouluperinteistäni poiketen en tänä vuonna mennytkään kuuntelemaan Cantores Minoresia, vaan sain ystävältäni kutsun Forkin joulukonserttiin. Fork laulaa a capellana ja on lopettamassa uraansa, joten ajattelin, että täytyyhän se nyt toki käydä näin hieman viime tingassa katsastamassa. Tosin kun takana oli työviikko, jonka työpäivät olivat lähempänä 16:a kuin 8:aa tuntia, niin saatoin olla hieman väsähtänyt konserttivieras.

En ehkä ole aivan Forkin suurinta kohderyhmää, mutta yhtye on kyllä hyvin ammattitaitoinen ryhmä (Anna Asunta, Mia Hafrén, Kasper Ramström ja Jonte Ramsten). Äänet soivat hyvin yhteen ja joukko oli myös muuten hyviä esiintyjiä. Yhtyeen kiintiösuomenkielinen Asunta jäi ehkä kaikkein värittömimmäksi hahmoksi ja ainakin yksi sovitus oli vähän turhan kunnianhimoinen hänen äänelleen. Mutta kokonaisuuteena ilta oli oikein viihdyttävä ja jos yhtye jatkaisi esiintymistään, voisin kuvitella käyväni joskus toistekin heitä katsomassa.

Itse pidin eniten Mia Hafrénin sooloista. Hänen metalliversionsa Tonttujen jouluyöstä oli aivan hulvaton. Eikä Marilyn Monroe -tyylinen versio Petteri Punakuonosta jäänyt paljon jälkeen. Jonte Ramstenin Helga natt oli oikein kiva esitys (hävisi toki reippaasti Jussi Björlingille, mutta Björlingille nyt häviävät kaikki). Ja Kasper Ramströmin Last Christmas oli myös oikein viihdyttävä; taitava esiintyjä saa jopa niin kuluneeseen pop-biisiin sopivaa ironiaa mukaan. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli erittäin hiottu viihdepläjäys, joka sopi oikein mukavasti joulun odotukseen.

Fork at the Savoy Theatre, the 13th of December, 2019

Contrary to my normal traditions this year I did not get to hear Cantores Minores, but a friend of mine invited me to the Fork Christmas concert. Fork is an a capella band and they are ending their career, so I thought that now is the time to go and finally see them. Though, when I had had a week at work when the working days had been closer to 16 than 8 hours, I was perhaps a bit tired concert guest.

I may not be the exact target group of Fork, but it is definitely a very professional group of singers (Anna Asunta, Mia Hafrén, Kasper Ramström and Jonte Ramsten). Their voices fit together nicely and they were also good performers. The only native Finnish speaking member Asunta was perhaps the most colourless figure and at least one song was a bit too ambitious for her voice. But as a whole, the evening was very entertaining and if the band were to continue its career, I could imagine going to their concert another time.

I liked the best Mia Hafréns solos. Her metal version of “Tonttujen jouluyö” was absolutely hilarious. And the Marilyn Monroe style version of “Rudolf the Red-Nosed Reindeer” was a good second. Jonte Ramsten’s “Helga Natt” was also good (not nearly as good as Jussi Björling’s version, but none are). And Kasper Ramström’s “Last Christmas” was also very entertaining; a good performer manages to make even such an old and tired song a bit ironic. All in all, the evening was a very well done package, that fit the Christmassy feeling.

I väntan på en jordbävning ja Oikeusjuttu Espoon Kulttuurikeskuksen Louhisalissa, 5.12.2019

Suomalainen kamariooppera on ottanut tehtäväkseen tuoda näyttämölle nimenomaan suomalaisia uusia kamarioopperoita, mikä me voimme olla vain iloisia. Tämän syksyn ohjelmistossa oli 30-vuotisjuhlien kunniaksi peräti kaksi uutta teosta: Uljas Pulkkiksen I väntan på en jorbävning (Ennen maanjäristystä), joka perustuu Zinaida Lindénin samannimiseen romaaniin ja Paavo Korpijaakon Oikeusjuttu, joka puolestaa perustuu Franz Kafkan romaaniin. Molemmissa esityksissä oli sama työryhmä ja samat solisit.

I väntan på en jordbävning kertoo venäläisestä miehestä, joka on muuttanut Japaniin ja valmistautuu elämänsä ensimmäiseen sumo-painiotteluun. Hän käy mielessään läpi kohtaamisiaan eri ihmisten kanssa, myös kiehtovan Taekon.

Pidin aikoinaan kovasti Lindénin kirjasta, mutta ooppera ei mielestäni aivan tavoittanut teoksen henkeä. Kirja ja ooppera ovat tietenkin sen verran erilaisia ilmailumuotoja, että ei ole mitenkään ihme, jos teokset ovat erilaisen tuntuisia. Teoksen musiikki kuitenkin sopi tarinaan. Pääosan esittäjä Gabriel Suovanen Ivan Demidovina tuntui laulavan suorastaan varovasti ja ehkä silläkin oli vaikutusta siihen, että ooppera ei tehnyt samanlaista vaikutusta kuin kirja. Tosin pakko todeta, että Suovanen on fyysisesti tosi hyvässä kunnossa; sen verran pitkään hän teki laulujaksojen välissä punnerruksia, että siihen ei moni oopperalaulaja kykene. Annami Hylkilä Taekona oli todella hyvä ja häntä olisin kuullut mielelläni vaikka enemmänkin.

Kafkan Oikeusjuttukin on monelle tuttu teos. Sehän kertoo miehestä (Josef K.), joka pidätetään ja häntä syytetään rikoksesta, jota ei kuitenkaan koskaan määritetä hänelle sen tarkemmin. Teos on siis kuvaus miehestä, joka pyristelee sokkona absurdissa tilanteessa.

Oikeusjutun musiikki sopi teokseen todella hyvin. Jos elämä on omituista, niin musiikkikaan ei ole aivan suoraviivaista. Myös esiintyjät vaihtoivat roolista toiseen vaihtamalla hieman asujaan ja koko näyttämö oli kuin värikäs kaleidoskooppi todellisuudesta. Tanssija Janne Marja-Aho toimi tarinan kertojana ja hän oli suorastaan huikean hyvä. Ohjaaja Vilppu Kiljunen otti kaiken irti hänen hienosta liikekielestään ja vivahteikkaasta esiintymisestään.

Oikeusjutussa myös Gabriel Suovanen päästi äänensä irti ja lavalla oli aivan eri ihminen kuin ennen väliaikaa nähdyssä toisessa oopperassa. Esitys oli vauhdikas ja myös muut solistit laittoivat parastaan (osa luonnolliseti paremmin kuin toiset). Kaiken kaikkiaan pidin Oikeusjutusta esityksenä enemmän ja se oli hyvä päätös illalle.

I väntan på en jordbävning

Oikeusjuttu

Waiting for Earthquake and The Trial in Louhisali in Espoo, the 5th of December, 2019

The Finnish Chamber Opera has taken as its task to produce new Finnish chamber operas, which se as the audience can only be happy about. In this autumn’s programme they have, in honour of their 30th anniversary, actually two new operas: ”I väntan på en jorbävning” (Waiting for Earthquake) by Uljas Pulkkis is based on Zinaida Lindén’s novel and “The Trial” by Paavo Korpijaakko is based on Franz Kafka’s novel. Both had the same working group and soloists. 

”I väntan på en jordbävning” tells a story about a Russian man, who has moved to Japan and is preparing for his first ever sumo wrestling match. He relives in his mind meetings with different people including the charming Taeko.

When I read Lindén’s book, I liked it a lot and in my opinion the opera did not quite reach the atmosphere of the book. Sure, a novel and an opera are very different things, so it is no wonder, that the works felt different. However, the music of the opera suited the theme. The main character – Gabriel Suovanen as Ivan Demidov – seemed to sing with caution and perhaps that also made me think that the opera did not made equally strong impression on me as the book. But I do have to say that Suovanen is in great physical shape; few opera singers would have been able to make as many push-ups as he did in between songs! Annami Hylkilä as Taeko was really good and I could have listened more of her singing.

Kafka’s ”The Trial” is also known to many. It tells about a man (Josef K.), who is accused of a crime that is never disclosed – even to him. So it is a story of a man, who is blindly facing an absurd situation.

The music of ”The Trial” suited the opera exceedingly well. If life is strange, the music cannot be straightforward either. The performers changed their characters by adjusting their clothes and the whole stage was a colourful kaleidoscope of reality. The dancer Janne Marja-Aho acted as the narrator of the story and he was superb. The director Vilppu Kiljunen gave him a chance to express the story with fascinating movements and versatile way of performing.

In ”The Trial” also Gabriel Suovanen let his voice loose and the person on stage was totally different from the singer that we saw before the intermission. The performance was racy and also the other soloists did their best (some better than others). All in all, I liked ”The Trial” better than the first opera and it was a nice end to the evening.

Waiting for Earthquake

The Trial 

Carmen Valkovenäjän Kansallisoopperassa Minskissä, 5.11.2019

Yllätyksekseni aikatauluni sallikin työmatkani yhteydessä nähdä lyhyellä varoitusajalla Valkovenäjän Kansallisoopperassa Georges Bizet’n oopperan Carmen. En ole suunnattomin Carmenin ihailija, mutta ihan mukava oli pitkästä aikaa nähdä aivan traditionaalinen ohjaus (Galina Galkovskaya) tästä maailmankuulusta tarinasta.

Carmenhan kertoo Don Josésta, joka on pestautunut armeijaan ja ihastuu tulisesti tupakkatehtaan työntekijään Carmeniin ja unohtaa kotikylän tytön Micaëlan. Carmen kuitenkin kyllästyy pian Don Joséen ja rakastuu toreadori Escamilloon. Huonostihan siinä käy ja Don José surmaa lopussa mustasukkaisuudessaan Carmenin.

Ooppera on täynnä tuttuakin tutumpia säveliä, joka on sekä sen vahvuus että heikkous minun silmissäni. Toisaalta on mukava kuulla mukaansatempaavia sävelmiä, mutta toisaalta pidän kovasti teoksista, joita ei kuule ihan joka kulmalla.

Minskin versiossa oli mukana myös suomalaisväriä, sillä puvustuksen oli suunnitellut Anna Kontek. Kun ohjaus oli traditionaalinen, niin siltä oli turha odottaa mitään yllätyksiä, joten esityksen visuaalisuus painoikin kaavassa sitä enemmän. Kontekin puvustus oli traditionaalisen ja vapaamman tulkinnan rajalla ja värikkäitä asuja oli kiva seurata.

Laulullisesti ilta ei ollut ihan paras mahdollinen. Olen kerran esim. nähnyt Minskissä aivan loistavalla miehityksellä Verdin Macbethin, mutta tämä Carmen ei kyllä vetänyt sille vertoja. Valitettavasti pääosan laulaneella Oksana Yakushevichilla oli teknisiä ongelmia ala- ja keskialueen kanssa. Ylä-äänet soivat kyllä kauniisti, mutta ei se ihan riittänyt. Don José (Aleksey Mikutel) lämpeni vasta toisessa ja kolmannessa näytöksessä parhaaseen vireeseensä. Vain Micaëlan roolin laulanut Tatiana Gavrilova oli koko esityksen ajan tasaisen hyvä. Hänen aariansa Je dis que rien ne m’épouvante oli suorastaan erinomainen.

Miksikään vuosisadan kokemukseksi Carmenia ei siis voi kehua, mutta ihan viihdyttävä esitys pienistä puutteista huolimatta oli, joten olin Minskin iltaani ihan tyytyväinen.

Carmen at the National Opera of Belarus in Minsk, the 5th of November, 2019

To my great surprise my business trip schedule allowed me to see at short notice Georges Bizet’s “Carmen” at the National Opera of Belarus. I am not the biggest fan of “Carmen”, but it was ok to see a traditional direction (Galina Galkovskaya) of this world-famous opera.

Carmen tells a story of Don José, who enlists and falls madly in love with a girl from the tobacco factory – Carmen - and forgets the home village girl – Micaëla. Carmen soon grows tired of Don José and falls in love with the toreador Escamillo. The end is not rosy and Don José kills Carmen out of jealousy.

This opera is full of familiar songs, which in my eyes is both its strength and its weakness. On the other hand, it is nice to hear familiar, compelling tunes, but I also really like operas, that you cannot see regularly in every opera house of the world.

This Minsk version had some Finnish flavour in it, since Anna Kontek was responsible for the costume design. When the direction is traditional, you cannot expect any surprises from it, so the visual side of the performance played a big role. Kontek’s costumes were on the fine line between traditional and imaginative and it was nice to look at them.

From the point of view of singing the evening was not a bullseye. I have e.g. once seen in Minsk Verdi’s “Macbeth” that had stunning singers, but this “Carmen” did not reach its level. Unfortunately, Oksana Yakushevich, who sang the main role, had clear difficulties with the lower and middle register. High register sounded great, but it was not quite enough. Don José (Aleksey Mikutel) got his voice warmed up only in the second and third acts. Only Tatiana Gavrilova, who sang the role of Micaëla, was consistently good during the whole opera. Her aria ”Je dis que rien ne m’épouvante” was excellent.  

So, I cannot say that this opera was the highlight of my operatic year, but despite its small flaws, it was quite entertaining, so I was happy with my evening in Minsk.

Camilla Nylund Suomen Kansallisoopperassa 3.11.2019

Tämän vuoden PianoEspoo-festivaalin yksi konsertti oli sopraano Camilla Nylundin lied-konsertti Suomen Kansallisoopperassa. En osaa sanoa, mikä yhdistelmässä ei kiinnostanut, mutta Kansallisoopperan sali ei ollut edes puolillaan, mikä oli todellinen sääli.

Konsertin ohjelma ei toki koostui varsin turvallisista valinnoista, jotka olivat vähänkin liedejä seuranneille lähes järjestään tuttuja, mutta toisaalta eri laulajilla on erilaisia tulkintoja tutuistakin kappaleista. Camilla Nylundin ääni on vaikuttava ja parhaimmillaan hän kykenee todella hienoihin tulkintoihin. Säestäjänä hänellä oli Marita Viitasalo, jonka ammattitaitoon voi aina luottaa.

Nylund aloitti konsertin Jean Sibeliuksen lauluilla, jatkoi Richard Wagnerin Wesendonck-lauluilla ja väliajan jälkeen vuorossa oli ensin Claude Debussyn Ariettes oubliées ja sitten Richard Straussin lauluja. Kuten sanoin, tuttua ja turvallista. Yleisön innokkaat aplodit palkittiin kahdella ylimääräisellä kappaleella, joista ensimmäinen (Willian Waltonin Old Sir Faulk) poikkesi muusta ohjelmistosta aika reippaasti – ja luonnollisesti myös siitä tutusta ja turvallisesta linjasta. Toinen ylimääräinen eli Armas Järnefeltin Toivoni olikin sitten tutumpaa ohjelmistoa ja sai vieläkin suuremmat aplodit aikaiseksi.  

Pidän itse kovasti Debussyn lauluista, joten ei siis ole ihme, että kaikkein eniten lauluista minua kosketti L’ombre des arbres (Puiden varjo). Näin suorastaan silmissä laulun kuvaaman sumuisen joen Nylundin äänen saattelemana. Ja vaikka olen kuullutkin Straussin Morgenin viime vuosina lukuisia kertoja, niin siinä todellakin on kappale, josta jokainen tekee oman tulkintansa eikä Nylundin tulkinta ollut ollenkaan huonoimmasta päästä. Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että oli helppo kuulla Nylundin kokemus saksalaisen ohjelmiston laulamisesta; niissä hän oli selvästi vahvoilla. Konsertti oli siis virkistävä tapaus sunnuntai-iltapäivän iloksi.

Camilla Nylund in the Finnish National Opera, the 3rd of November, 2019

One of the concerts of PianoEspoo Festival this year was soprano Camilla Nylund’s lied concert in the Finnish National Opera. I cannot say what was it in this combination that didn’t seem to interest wider audiences, but the National Opera was half empty, which was a shame.

Sure, the concert programme consisted of rather safe choices, that were mostly known to anyone who follows lieds even some, but on the other hand different singers have their own interpretations of even the best-known songs. Besides, Camilla Nylund’s voice is impressive and at her best she is capable of really fine interpretations. She was accompanied by pianist Marita Viitasalo, whose professionalism one can always rely on.

Nylund started the concert with songs by Jean Sibelius, continued with Richard Wagner’s Wesendonck-songs and after the intermission first came Claude Debussy’s “Ariettes oubliées” and then Richard Strauss’s songs. As I said well-known and safe. After enthusiastic applause the audience got two encores. The first of them was far from a safe choice – William Walton’s “Old Sir Faulk”), but the second encore got back on a safer path – Armas Järnefelt’s “Toivoni” (My Hope) that got even stronger applause.

I like Debussy’s songs a lot, so it is no wonder, that my biggest favourite of the songs was “L’ombre des arbres” (Shadow of the Trees). I could downright see in front of my eyes the foggy river described in the song by the voice of Nylund. And even though I have in the past couple of years heard Strauss’s “Morgen” several times, it definitely is a song that changes with the interpretations and Nylund’s interpretations was by far not the worst. All in all, it was easy to notice the experience Nylund has of the German songs; she was clearly on her home turf. The concert was a refreshing experience on a grey Sunday afternoon. 

Luominen Helsingin Tuomiokirkossa, 1.11.2019

Tänä vuonna Pyhäinpäivän aaton oratorioni olikin uusi tuttavuus eli Joseph Haydnin Luominen, jonka Cantores Minores -kuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri (FiBO) solisteinaan Helena Juntunen, Tuomas Katajala ja Tommi Hakala esittivät Helsingin Tuomiokirkossa.

Nimensä mukaisesti Luominen kertoo tarinan maailman luomisesta, jonka kulun kertovat kolme enkeliä: Gabriel (Juntunen), Uriel (Katajala) ja Rafael (Hakala). Oratorion viimeisessä osassa pääosissa ovat Aatami (Hakala) ja Eeva (Juntunen). En muista aiemmin kuulleeni luomiskertomukseen pohjautuvaa oratoriota, joten siitäkin syystä aihe oli kiinnostava. Oratorion teksti mukailee Raamatun luomiskertomuksen, psalmien ja John Miltonin Kadotetun paratiisin tekstejä.

Jo oratorion alkusoitto eli hetki ennen maailman luomista kuulosti poikkeuksellisesta vaihdellessaan kevyen hiljaisen soinnin ja jyrähtelevän forten välillä. Kun yleensä olen kuullut oratoriota soittavan modernien orkesterien, niin FiBOn sointi kuulosti todellakin erilaiselta, mutta hetken tottuttelun jälkeen, ihastuin siihen todella. En osaa sanoa, mikä oli kapellimestari Hannu Norjasen osuus lopputuloksessa, mutta jälki ainakin oli hyvää.

Cantores Minores -kuorolla oli tässä teoksessa jonkin verran vähemmän laulettavaa kuin monissa muissa oratorioissa, mutta kuoro ei pettänyt tälläkään kertaa.

Olin myös todella tyytyväinen illan solisteihin. Tuomas Katajala esitti vakaan Urielin osan tutun varmasti. Tommi Hakalan Rafael ei myöskään pettänyt, jos nyt ei yllättänytkään. Helena Juntusen esitys Gabrielina oli ehkä eloisin heistä. Tämä trio lauloi kauniisti yhteen, kukaan ei jäänyt jalkoihin ja kaikilla riitti äänivaroja myös nostaa oma roolihahmonsa esiin, silloin kun se oli tarpeen. Erittäin tasapainoinen esitys.

Mutta oratorion viimeinen osa vasta todella räjäytti pankin. En ole aiemmin kuullutkaan rakkasduettoa oratoriossa, mutta sellainen Luomisesta siis löytyy, kun Aatami ja Eeva laulavat rakkaudesta toisiinsa. Mit dir geniess ich doppelt sie (sinun kanssasi nautin kaikesta kaksin verroin) – voiko rakkautta sen paremmin enää kuvatakaan. Juntusen ja Hakalan duetto oli huikean upea. Kun kaksi kollegaa, jotka ovat useasti tehneet töitä yhdessä ja kaikesta päätellen nauttivat yhdessä laulamisesta katsovat toisiaan, hymyilevät ja laulavat kauniisti rakkaudesta, niin vaikutus on järisyttävä. Itse huomasin hymyileväni leveästi esityksen päätyttyä ja suurin piirtein leijailin metrin korkeudella maasta kotimatkani, mikä on varma merkki hyvästä konsertista.

The Creation in the Helsinki Cathedral, the 1st of November, 2019

This year my All Saints’ Day’s Eve’s oratorio was a new acquaintance i.e. Joseph Haydn’s ”The Creation”, which was performed by Cantores Minores boy choir, Finnish Baroque Orchestra (FiBO) and the soloists Helena Juntunen, Tuomas Katajala and Tommi Hakala in the Helsinki Cathedral. As the name says, ”The Creation” describes the creation of the world as told by three angels: Gabriel (Juntunen), Uriel (Katajala) and Raphael (Hakala). In the last part of the oratorio the main characters are Adam (Hakala) and Eve (Juntunen). I can’t remember if I have ever heard an oratorio based on the creation of the world, so even that made the performance interesting. The text of the oratorio is based on the Book of Genesis, psalms and John Milton’s ”Paradise Lost”.

Already the overture of the oratorio i.e. the moment before the creation of the world sounded unusual when it fluctuated between quiet sounds and thundering fortes. I have usually heard oratorios played by modern orchestras, so FiBO’s sound was really different, but after a moment of adjusting my ears, I definitely liked it. I cannot say what was the role of conductor Hannu Norjanen in the final sound, but it did sound good.

Cantores Minores choir had in this work a bit less to sing than in many other oratorios, but their work was in no way disappointing

I was also very satisfied with the soloists. Tuomas Katajala performed the role of stable Uriel with his usually certainty. Tommi Hakala’s Raphael was also no disappointment, even though it contained no surprises either. Helena Juntunen’s performance as Gabriel was perhaps the liveliest of them. This trio sang beautifully together, nobody was left in the shadow and all had strong enough voices to lift their character on the top when required. Very balanced performance.

But the real highlight of the oratorio was the final part. I have never before heard a love duet in an oratorio, but this is what you have in “The Creation”, when Adam and Eve sing about their mutual love. “Mit dir geniess ich doppelt sie” (with you I enjoy everything double) – can one describe love any better. Juntunen’s and Hakala’s duet was stunningly beautiful. When two colleagues, who have often sung together and seemingly enjoy singing together look at each other, smile and sing beautifully about love, the effect is shattering. I noticed that I was smiling widely at the end of the concert and I practically floated two feet above the ground on my way home. And that is the sing of a truly great concert! 

Orfeus ja Eurydike Musiikkitalossa, 31.10.2019

Christoph Willibald Gluck on yksi tunnetuimpia barokkioopperan säveltäjiä. Hän oli säveltänyt kolmisenkymmentä oopperaa, kun hän teki ensimmäisen ns. reformioopperansa Orfeuksen ja Eurydiken, jossa hän puhdisti sävelkielen ylenmääräisistä ”livertelyistä” ja jätti käytöstä myös yhden barokkioopperalle tyypillisimmistä piirteistä, jossa paria riviä tekstiä toistetaan pitkähkön aarian verran. Nyt tämä ooppera esitettiin Musiikkitalossa Magnus Lindberg -festivaalin viimeisenä konserttina.

Lukuisat oopperasäveltäjät ovat käsitelleet teoksissaan Orfeuksen ja Eurydiken tarinaa, joten juoni on tuttu. Orfeuksen puoliso Eurydike kuolee ja Orfeus menee noutamaan häntä Manalasta. Ehtona Eyrudiken eloon heräämiselle on, että Orfeus ei katso häneen ennen maan päälle paluuta. Tietenkin Orfeus vilkaisee ja Eurydike kuolee uudelleen. Tässä versiossa Amor herättää hänet kuitenkin uudelleen henkiin ja Orfeus ja Eurydike pääsevät kuin pääsevätkin jälleen nauttimaan yhteisestä elämästä.

Gluckin perinteinen barokkiooppera oli minulle tuttua, mutta oli hienoa kuulla häneltä näin erityyppinen ooppera. Vaikka henkeäsalpaavat kuvioinnit teoksesta puuttuivatkin, niin pidin oopperan sävelkielestä todella paljon. Radion Sinfoniaorkesteri (RSO) ei ollut lavalla suurimmalla miehityksellään, mikä olikin oikein, kun kyseessä oli barokkiooppera. Kun olen viimeaikoina kuullut useammankin kyseisen tyypin oopperan barokkiorkesterien säestämänä, niin oli mielenkiintoista kuulla, miten erilainen sointi nykysoittimilla teoksiin saadaan. RSO suoriutui tehtävästään kunnialla; kapellimestari Fabio Biondi loi soittajien kanssa pehmeän lämpimän soinnin, joka ei toki ollut tyypillinen barokkisointi, mutta sopi tähän oopperaan silti mielestäni oikein hyvin. Erikoisen ilahtunut olin Orfeuksen aariaa säestäneestä harpusta (harpisti Sivan Magen); oli hienoa kerrankin nähdä ja kuulla harppu keskiössä (ihan fyysisestikin, sillä soitin oli sijoitettu orkesterin keskelle, kun se yleensä lymyilee jossain laitamilla).

Illan solistit olivat huippuluokkaa. Amorin pienehkössä roolissa esiintyi normaalilla varmuudellaan Tuuli Lindeberg. Pääroolin Orfeuksena lauloi mezzosopraano Caitlin Hulcup, jonka äänen sävy ja laadun tasaisuus oli hämmentävän hieno. Olisipa joskus mukava kuulla häntä muutenkin kuin konserttiversiossa. Komeasti hän lauloi nytkin ja erityisesti hittiaaria Che faró senza Euridice? hiveli korviani. Mutta illan kuningatar oli kyllä Helena Juntunen Eurydikenä. Alan entistä enemmän olla sitä mieltä, että hän voisi laulaa vaikka huonekalun kokoamisohjetta ja hän saisi se elämään silmiemme edessä. Huikeaa äänenkäyttöä ja eläytymistä, joka sai yleisön haltioitumaan.

Orpheus and Eurydice in the Helsinki Music Centre, the 30th of October, 2019

Christoph Willibald Gluck is one of the best known composers of baroque opera. He had already composed about 30 operas before he made his first so called reform opera “Orpheus and Eurydice”, where he left out the superfluous vocal virtuosity and the continuous repetition of a couple of lines for a longish aria, which are typical for baroque operas. Now this opera was performed in the Helsinki Music Centre as the last concert of the Magnus Lindberg Festival.  

Several opera composers have used the story of Orpheus and Eurydice in their works, so the story is well known. Eurydice, the wife of Orpheus, dies and he goes to fetch her from the Underworld. To do that he must promise that he will not look at her until they are back on Earth. Of course, he has a look and Eurydice dies again. However, in Gluck’s version Amore brings her back to life and the couple can continue enjoying their married bliss.

I was familiar with Gluck’s traditional baroque opera, but it was great to hear from him such a different type of opera. Even though the stunning vocal decorations were missing, I liked the tones of the opera tremendously. The Finnish Radio Symphony Orchestra (RSO) was playing in a smaller composition than usually, which was the correct way to do it, when we are talking about a baroque opera. When I have in the past few months heard some baroque operas accompanied by a baroque orchestra, it was interesting to hear how different a sound the modern instruments bring to the opera. RSO did well and conductor Fabio Biondi created with the musicians a soft and warm sound that, of course, was not a typical baroque sound, but in my opinion suited this opera quite well. I was especially happy about the big role of the harp (harpist Sivan Magen), that accompanied the aria of Orpheus; it was great to see a harp literally on the front stage (in this case it was physically in the middle of the orchestra instead of lurking around in the fringes as it usually does).

The soloists of the evening were world class. The smallish role of Amore was sung with her normal certainty by Tuuli Lindeberg. The main role of Orpheus was sung by mezzo-soprano Caitlin Hulcup, whose tone and consistent quality of her voice was stunningly beautiful. It would be nice to hear her in something else than a concert version, too. She was superb and I especially enjoyed the hit aria ”Che faró senza Euridice?”. But the absolute queen of the evening was Helena Juntunen as Eurydice. I am beginning to think more and more that she could sing furniture assembly instructions and still it would come alive in front of our eyes. Stellar singing and acting that stunned the audience.

Kaukainen sointi Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa, 26.10.2019

En ollut aiemmin kuullut yhtään säveltäjä Frank Schrekerin oopperaa, joten kun huomasin, että Ruotsin Kuninkaallinen ooppera oli ottanut ohjelmistoonsa hänen oopperans Kaukainen sointi (Der ferne Klang), päätin, että se on nähtävä. Schreker oli omana aikanaan jonkin aikaa hyvin suosittu, mutta hänen oopperansa vaipuivat pian unholaan ja ovat vasta viime vuosina saavuttaneet jonkinlaisen uussuosion ja hyvästä syystä.

Schreker kirjoitti melkein kaikkiin oopperoihinsa itse myös libreton. Kaukainen sointi on kertomus rakkaudesta, kunnianhimosta ja petoksesta. Grete ja Fritz ovat nuoret rakastavaiset. Fritz on kuitenkin kunnianhimoinen säveltäjä ja hän jättää Greten etsiäkseen kaukaista sointia, joka tekisi hänestä kuuluisan. Greten juoppo isä yrittää naittaa tytön velkojensa maksuksi, mutta Grete pakenee. Hän turvautuu hyväntahtoiseen vanhaan naiseen, joka osoittautuu kuitenkin vain etsivän nuoria naisia bordelliin. Kymmenen vuotta myöhemmin Grete on juhlittu kurtisaani ja Fritz tapaa hänet uudelleen ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin. Kun Greten ammatti paljastuu, mies jättää hänet jälleen. Muutamaa vuotta myöhemmin, Grete, joka on päätynyt kadulle, menee kuuntelemaan Fritzin viimeisintä konserttia. Konsertin alku on menestys, mutta loppu on pettymys yleisölle. Fritz on kuolemansairas ja viimein hän tapaa Greten uudelleen. He rakastavat vieläkin toisiaan, kaikki annetaan anteeksi, Fritz kuulee taas kaukaisen soinnin ja kuolee Greten käsivarsille.  

Pidin tästä oopperasta kokonaisuutena ts. Christof Loyn ohjauksesta, Raimund Orfeo Voigtin lavastuksesta ja Barbara Drosihnin puvustuksesta. Lavastus oli varsin yksinkertainen ja muutaman kerran taustalla oli esim. vanhanaikainen pahvikuva metsästä (jonka takaa tosin paljastui oikea metsä puineen). Puvut olivat erittäin osuvia tähän oopperaan. Ihailin erityisesti Greten pukujen symboliikkaa: punaista alussa ja kimaltelevaa punaista keskellä ja surumielisessä lopussa harmaata ja mustaa.

En voi olla muuten kehumatta koko esiintyjäjoukon selkeää saksaa, jota olisi voinut hyvin seurata ilman tekstitystäkin. Ja tajusin itse asiassa vasta puolessa välissä oopperaa, että tekstitys oli vain ruotsiksi, mitä sitten hieman hämmästelin, koska useimmissa maissa tekstitykset ovat nykyisin maan oman kielen lisäksi myös englanniksi.

Mutta jälleen kerran musiikki kruunasi illan. En tiennyt mitä odottaa, kun Schreker tosiaankin oli minulle tuntematon säveltäjä, mutta musiikki osoittautui kiehtovaksi. Ajoittain se kuulosti erittäin modernilta ja välillä se kimmelsi kuin vanhojen mestarien kuuluisimmat teokset. Kapellimestari Stefan Blunier loi Ruotsin Kuninkaallisen oopperan orkesterin kanssa upeaa musiikkia.  

Mutta tässä oopperassa nimenomaan pääpari (ja varsinkin Grete) esittää niin suurta osaa, että laulajien valinta on ratkaisevaa. Agneta Eichenholz oli loistava Greten roolissa. Mitä pitemmälle ooppera eteni, sitä enemmän hän piti yleisöä otteessaan. Pakkomielteinen Fritz oli hieman yksioikoisempi tapaus. Daniel Johanssonilla oli ensimmäisessä näytössä hankaluuksia korkeimpien äänten kanssa, mutta hän sai äänensä soimaan seuraaviin näytöksiin. Loppukohtaus oli niin intensiivinen ja tunnekylläinen, että jouduin nieleskelemään kyyneliä. Mikä upea ooppera! Näytöksiä on vielä pari jäljellä ja lippuja voi ostaa oopperan omien sivujen https://www.operan.se/ kautta.

The Distant Sound in the Swedish Royal Opera in Stockholm, the 26th of October, 2019

I hadn’t earlier heard any operas by composer Franz Schreker, so when the Swedish Royal Opera took to their programme his opera “The Distant Sound” (Der ferne Klang), I decided that I have to see it. Schreker was a very popular composer at his time, but his operas soon fell into oblivion for decades. Now they have experienced a smallish revival and for good reason.

Schreker wrote himself also the libretto for almost all his operas. “The Distant Sound” is a story of love, ambition and betrayal. Grete and Fritz are young lovers. However, Fritz is an ambitious composer and leaves Grete to seek for the distant sound that would make him famous. Grete’s father tries to marry her off to pay his drinking debts. Grete runs away to a compassionate older woman, who, however, turns out just to search girls to a brothel. Ten years later, when Grete is a celebrated courtesan, Fritz meets her again and wants to marry her until he finds out about her occupation and then he leaves her again. A few years later, Grete, now a simple street prostitute, goes to hear Fritz’s latest concert. The beginning of the concert is a success, the end a disappointment to the audience. Fritz is dying, but at the last moment he is united with Grete. They still love each other, all is forgiven and Fritz dies on Grete’s arms.

I really liked the whole package of this opera, that is Christof Loy’s direction, Raimund Orfeo Voigt’s set design and Barbara Drosihn’s costume design. The set was simple and at times on the background they even used old-fashioned cardboard curtain that represented forest (behind which an actual forest with trees was revealed!). The costumes were super suitable for the opera. I especially admired the symbolism of Grete’s costumes. Red in the beginning and glittering red in the middle, grey and black in the bleak end.

I cannot but praise the excellent German pronunciation of all the singers, which would have allowed following the opera even without texting. I actually realized only mid opera that the texting was only in Swedish, which was a bit surprising, since nowadays most opera houses have the texting both in the local language and in English.

But – once again – the music crowned the evening. I didn’t know that to expect, since – as I said – Schreker was an unknown composer to me, but the music was fascinating. At times it sounded very modern, at times glittering like the old masters’ masterpieces. The conductor Stefan Blunier created beautiful music with the Orchestra of the Royal Opera House.

However, this is an opera, where the leading pair (and especially Grete) play such an important role that the choice of singers is vital. Agneta Eichenholz was magnificent in the role of Grete. The further the opera got, the more facets Grete got and the more spellbound the audience became. The obsessive Fritz was a bit more straightforward a character. Daniel Johansson had some problems with the highest notes in the first act, but he got his voice running in the next acts. The end scene was so intense and emotional that I was close to tears. What an end to a beautiful opera! There are still a few performances left and tickets are available at https://www.operan.se/.

Baby Jane Aleksanterinteatterissa 25.10.2019

Ooppera Skaala on viime vuosina tuottanut säännöllisesti uusia, hieman erikoisempia oopperoita, joissa on käytetty jopa konemusiikkia. Heidän viimeisin tuotantonsa – Baby Jane – perustuu Sofi Oksasen samannimiseen romaaniin. Essi Luttinen ja Janne Lehmusvuo ovat kirjoittaneet romaanin pohjalta libreton ja oopperan on säveltänyt Markus Kärki.

Tarina kertoo Tytöstä (Essi Luttinen), joka tapaa Pikin (Tuuli Lindeberg) Helsingin yöelämässä. He tuntevat vetoa toisiinsa ja aloittavat suhteen, joka kauniista alusta huolimatta on tuhoon tuomittu. Suhdetta hankaloittaa Pikin ex-tyttöystävä Bossa, mustasukkaisuus, masennusjaksot, viina ja rahanpuute. Lopussa Tyttö ei näe muuta ratkaisua kuin tappaa Piki.

Pidin oopperan musiikista. Se tuli nauhalta, joten paikalla ei ollut soittajia. Yleensä pidän elävästä musiikista, mutta tähän oopperaan soittajien puuttuminen sopi. Myös laulajien ääneet oli elektronisesti vahvistettu, mistä en yleensä pidä, mutta jälleen tässä oopperassa e toimi. Oopperan kritiikeissä on valitettu liiallista musiikin voimakkuutta, mutta en tiedä satuinko istumaan salissa jonkinlaisella äänen katvepaikalla vai olivatko korvani muuten tukossa, koska minä en ääntä kokenut yhtään liian kovana.  

Ohjaaja Janne Lehmusvuo oli onnistunut luomaan teatterin lavalle oopperan, joka hengitti intohimoa ja oli täynnä elämää ja joka oli pakko katsoa katkeraan loppuun asti. Tyra Thermanin puvustus oli upea ja kuvasi hienosti tarinan henkilöitä. Luttisen Tyttö oli puettu tyttömäisiin kukkakoristeisiin mekkoihin, Lindebergin Piki oli miesmäisemmissä vaatteissa ja Heinosen Bossa oli pukeutunut mustiin kuin koston enkeli.   

Kaikki laulajat (Luttinen, Lindeberg ja Heinonen) tekivät yksinkertaisesti huikeat roolisuoritukset. He eivät pelkästään laulaneet upeasti, vaan loivat myös uskottavat elämänmakuiset henkilöt. Luttinen oli nuori, rakastunut, mustasukkainen, pakkomielteinen Tyttö. Lindebergin Piki oli ”kaupungin coolein lesbo”, joka taisteli omia demonejaan vastaan ja taustalla, odottamassa mahdollisuutta Pikin takaisin valoittamiseen oli Heinosen Bossa. Oli sekä raskasta että hienoa seurata Tytön ja Pikin tarinaa ruusunpunaisen rakkauden alusta kohti traagista loppua. Valitettavasti teatteri oli puolityhjä – ainakin minun näytöksessäni, sillä tämä ooppera ehdottomasti ansaitsisi myös laajemman yleisön huomion.

Baby Jane in the Alexander Theatre, the 25th of October, 2019

The opera group Skaala has in the last few years produced regularly new, non-traditional operas, that have been even using machine music. Their latest production Baby Jane is based on Sofi Oksanen’s novel by the same name. Libretto is by Essi Luttinen and Janne Lehmusvuo, music by compositor Markus Kärki.

The opera tells about the Girl (Essi Luttinen) who meets Piki (Tuuli Lindeberg) in the Helsinki nightlife. They are drawn to each other and start a relationship, which despite the beautiful beginning is doomed. The relationship is complicated by Piki’s ex-girlfriend Bossa, jealousy, bouts of depression, alcohol, lack of money. In the end the Girl sees no other escape but to kill Piki.

I liked the music of the opera. It came from a tape, so there were no musicians in the theatre. I usually like to hear live musicians, but to this opera the absence of musicians fitted. Even the voices of the singers were electronically enhanced, which I normally don’t like at all. But again, in this opera it was ok. In the critiques there have been complaints about too loud music. I am not sure if I sat in some kind of a blind spot when it came to sound or if my ears just were blocked, but I did not feel that the music was too loud.

The director Janne Lehmusvuo managed to create on stage an opera that breathed passion, was full of life and that you simply had to see to the bitter end. Tyra Therman’s costumes were absolutely perfect and expressed the characters beautifully: Luttinen’s Girl was dressed in girlie flowered dresses, Lindeberg’s Piki was wearing more masculine garments and Heinonen’s Bossa was wearing black like an avenging angel.  

All the singers (Luttinen, Lindeberg and Heinonen) made absolutely stunning performances. Not only did they sing well, but they also created believable, living characters. Luttinen was a young girl in love, jealous, obsessed. Lindeberg’s Piki was “the coolest lesbian in town”, who battled her own demons and in the wings, looking for her opportunity to win back Piki, was Heinonen’s Bossa. To follow the story of the Girl and Piki, who were so much in love in the beginning to the tragic end, was both tough and wonderful. Unfortunately, the theatre was half empty at least in the performance that I saw. This opera would definitely deserve a wider audience.

Oedipus Rex Suomen Kansallisoopperassa, 23.10.2019

Kansalliooppera esitti kolme vuotta sitten huippumiehityksellä Richard Straussin oopperaa Elektra. Nyt he esittivät Sofokleen soivat tragediat otsikon alla Manfred Honeckin ja Tomáš Illen laatiman Elektra-sarjan eli kyseisen oopperan musiikkia ilman laulajia. Oli varsin mielenkiintoista kuulla oopperan musiikkia ilman laulajia ja täytyy todeta, että musiikista sai irti ihan erilaisia viboja vain orkesterin esittämänä. Illan kapellimestarina toimi Eivind Gullberg Jensen.  

Minulle illan kohokohta oli kuitenkin Igor Stravinskyn Oedipus Rex (Kuningas Oidipus) oopperaoratorio, jota esitetään kovin harvoin. Harmittelin nytkin sitä, että siitä esitettiin puhdas konserttiversio, sillä olisi ollut kiinnostava nähdä säveltäjän tarkoin säätelemä näyttämöversio, jossa tosin siinäkään ei ole kovin runsaasti vipinää, koska laulajien on tarkoituskin esiintyjä jähmeästi, mutta kiinnostava se varmasti olisi ollut. Nyt laulajat pääosin esiintyivät orkesterin päämassan takana sivustoilla ja etualalla esiintyi lähinnä Kertoja.

Oedipus Rex kertoo antiikin ehkä kuuluisimman tragedian tarinan, jossa Kuningas Oidipus saa tehtäväkseen selvittää edellisen kuninkaan murhan. Osoittautuu, että hän itse on surmannut tämän tietämättä, että kyseessä oli kuningas ja että hän itse asiassa oli itse kuninkaan biologinen poika. Kaiken huipuksi Oidipus oli mennyt naimisiin kuninkaan lesken, oman äitinsä kanssa. Asian paljastuttua, kuningatar Iokaste surmaa itsensä ja Oidipus puhkaisee silmänsä.

Stravinsky kirjoitti Oedipus Rexin latinankieliseen librettoon, josta ohjelmalehtisessä oli suomenkielinen käännös. Olisin rinnalle kaivannut myös latinankielistä tekstiä, koska se olisi avannut musiikkia lisää, varsinkin kuin kuoron laulu – jyrähtelystään huolimatta – oli tekstillisesti aikamoista puuroa välillä. Sinänsä oopperan juonen olisi voinut seurata ilman librettoakin, sillä Kertoja (Timo Torikka) kertoo toistuvasti tapahtumat yleisön kielellä. Kansallisoopperan versiossa Torikka tepasteli näyttämön laidasta toiseen kannellen Sofokleen kipsipäätä. Noh.  

Stravinskyn musiikki Oedipus Rexissä on ajoittain suorastaan mahtipontista, mutta pidin siitä kovasti. Laulajista ehdoton suosikkini oli Iokasten roolin laulanut Ekaterina Gubanova. Herkullinen tummat alaääneet ja voimakkaan kirkkaat ylä-äänet. Välillä tosin ääni meni vähän turhankin nasaaliksi, mutta sitä kuulee aina silloin tällöin venäläisillä mezzoilla. Mutta kun hän vielä jo lavalle astuessaan suorastaan huokui ylvään kuningattaren halveksuntaa itseään alempiarvoisia kohtaan, niin kokonaisvaikutelma oli suorastaan tyrmäävä.

Oedipus Rex in the Finnish National Opera, the 23rd of October, 2019

The Finnish National Opera performed with stunning singers three years ago Richard Strauss’s opera “Elektra”. Now they played under the heading “Sophocles’s tragedies set to music” an orchestral version (made by Manfred Honeck and Tomáš Ille) of the same opera, so music from the opera without singers. It was truly interesting to hear the music without singers, since I got totally different type of vibes when the music was 100 % instrumental. The conductor of the evening was Eivind Gullberg Jensen.

The highlight of the evening for me was, however, “Oedipus Rex” a relatively seldom performed opera-oratorio by Igor Stravinsky.  I was a bit disappointed that we saw a concert version instead of the staged version, which as such doesn’t contain a lot of movement either, since the characters are supposed to be rather stiff, but it would have surely been interesting to see. Now most of the time the singers stood behind the main mass of the orchestra and the front stage was mainly left to the Narrator.

“Oedipus Rex” is perhaps the most famous tragedy by Sophocles. King Oedipus is given the task to find out who murdered the former king. It turns out, that Oedipus himself killed the king, not knowing he was the king and not knowing that the king was actually his biological father. In addition to the killing, Oedipus marries the window, his own mother. When this is found out, queen Jocasta commits suicide and Oedipus puts out his own eyes.

Stravinsky composed “Oedipus Rex” to a libretto in Latin. The programme leaflet contained the libretto in Finnish, but I actually would have liked to have also the Latin text included, since it would have given depth to the experience, especially since the singing of the choir – despite its fierceness – was quite often not really decipherable. As such, it was possible to follow the story even without the libretto, because the Narrator (Timo Torikka) recounts the story piece by piece in the language of the audience. In the version of the Finnish National Opera Timo Torikka pranced from one end of the stage to the other carrying a plaster head of Sophocles. Well.

From time to time the music of “Oedipus Rex” was almost pompous, but I liked it a lot. My absolute favourite singer was Ekaterina Gubanova in the role of Jocasta. Deliciously dark lower notes and strong and bright high notes. Sometimes her voice was a bit too nasal, but you do hear that regularly with Russian mezzo-sopranos. Though, when she literally oozed contempt towards the lower classes when entering the stage like a true queen, the overall picture was stunning.

  

Vera Sheloga ja Kaštšei Kuolematon Nukketeatteri Sammossa, 18.10.2019

Säveltäjä Nikolai Rimski-Korsakovin syntymästä on tänä vuonna kulunut 175 vuotta ja ennätin jo ajattelemaan, että juhlavuosi sujahtaa Suomessa ohi ilman minkäänlaista huomiota, mutta onneksi Rimski-Korsakov 175 työryhmä ja Fantasiaooppera ry pelastivat vuoden esittämällä kaksi Rimski-Korsakovin pienoisoopperaa (Vera Sheloga ja Kaštšei Kuolematon), joita ei ilmeisesti ole aiemmin Suomessa esitettykään. Näin itse Kaštšei Kuolemattoman toukokuussa Pietarissa, mutta Vera Sheloga oli minullekin uusi tuttavuus.

Ilta alkoi Vera Shelogalla, jossa nimihenkilön mies on sodan jäljiltä vielä poissa kotoa. Tällä välin Vera on synnyttänyt lapsen, jonka isä on toinen mies, joka kuitenkin jätti hänet. Vera paljastaa uskottomuutensa sisarelleen ja kun hänen aviomiehensä palaa kotiin ja tiedustelee, kuka lapsi on, sisar tunnustaa tämän omakseen.

Teos oli intensiivinen tarina, jossa jännite säilyi alusta loppuun. Onnettoman Veran tarina eli musiikissa ja aluksi huolettoman sisaren maailma särkyy katsojan silmien edessä. Tuuli Elinä Kilpelä teki hienon roolityön ahdistuneena Verana.

Laulajien venäjän ääntämystä ei parhaalla tahdollakaan voi kehua, joten olin erittäin tyytyväinen siihen, että ooppera oli tekstitetty suomeksi. Toki venäjä on haastava kieli laulaa, varsinkin kun venäläisistä oopperoista ei länsimaissa esitetä kuin muutamia, joten harjoitusta ei kovin paljoa tule, mutta kieltämättä harmitti, kun iso osa tekstistä ei oikein edes muistuttanut venäjää.  

Väliajan jälkeen vuorossa oli Kaštšei Kuolematon, jonka juonen voi lukea toukokuisesta blogistani https://oopperadonna.blogspot.com/2019/05/. Oli todella mielenkiintoista nähdä kaksi niin erityyppistä versiota samasta oopperasta näinkin lyhyen ajan sisällä. Ville Saukkosen ohjaus oli mielestäni molemmissa illan oopperoissa erittäin onnistunut. Kaštšei Kuolemattomassa Saukkonen oli etäännyttänyt oopperaa kansantarinasta ja hänen versionsa oli mielestäni ehdottomasti verevämpi kuin Mariinskin ja pidin siitä kovasti.

Sankariparin asu toi mieleeni Ruotsi-Suomi maaottelun tuulipuvut muutaman vuosikymmenen takaa, mutta herttaisen parin he (Emmi Kaijansinkko ja Olli-Tapio Tikkanen) muodostivat. Illan ehdoton kuningatar oli kylläkin Kashejevna (translitterointi on tässä vähän epälooginen, sillä venäjässä molemmissa nimissä on sama s) roolin laulanut Karoliina Laurila-McLoud. Missä ihmeessä tämä upea laulaja on oikein ollut piilossa?! Hänen Venäjän ääntämyksensäkin oli hyvää ja ääni suorastaan hiveli korvia. Upeaa! Ja ylitsepursuavan korea pukukin sopi täydellisesti Kashejevna rooliin.  

Oopperoiden visualisoinnista vastasi Hanna Hakkarainen. Lavasteilla teokset eivät koreilleet, mutta molemmat ratkaisut olivat toimivia. Vera Shelogan neuvostoliittolaiset asut särähtivät hieman silmiini, mutta tarina oli toisaalta kyllä aika ajaton. Kaštšein puvustus oli ehdottoman onnistunut. Vähän kreisi, mutta tarinaan ja henkilöihinkin sopiva.

Molempien oopperojen säestäjä oli pianisti Tuure Juutilainen. Uskomattoman hyvin Rimski-Korsakovin musiikki sopikin pelkällä pianolla soitettavaksi. Juutilaisen työskentelyä oli nautinto seurata ja olin illan jälkeen aivan liekeissä. Suuri kiitos kaikille työryhmäläisille ja esiintyjille tästä harvinaisesta nautinnosta!

Vera Sheloga

Kaštšei Kuolematon 

The Noblewoman Vera Sheloga and Kashchei the Immortal in Puppet Theatre Sampo, the 18th of October, 2019

This year celebrates 175 years since the birth of composer Nikolai Rimsky-Korsakov and I thought already that the anniversary is going to pass without any remark in Finland, but fortunately the Rimsky-Korsakov 175 workgroup and Society “Fantasiaooppera” saved the day and produced two of his short operas (The Noblewoman Vera Sheloga and Kashchei the Immortal), which hadn’t been performed in Finland before. I saw myself “Kashchei the Immortal” in May in St. Petersburg, but “The Noblewoman Vera Sheloga” was new to me, too.

The evening began with ”The Noblewoman Vera Sheloga”, where Vera’s husband was still away after the war. In between Vera had given birth to a child, whose father was another man, who had abandoned Vera. She reveals her infidelity to her sister and when her husband returns home and asks who the child is, the sister claims she is hers.

The opera is an intense story, where tension is kept up till the end. The story of the unhappy Vera lives and breathes in the music and the carefree life of the sister is broken in front of the eyes of the audience. Tuuli-Elinä Kilpelä did a great role as the distressed Vera.

Unfortunately, I cannot praise the Russian pronunciation of the singers, so I was quite happy that the opera had Finnish texting. Sure, Russian is a challenging language to sing, especially since so few Russian operas are actually performed in Western Europe, so you cannot get a lot of practice, but I still felt disappointed when most of the text didn’t much resemble Russian.  

After the intermission it was time for ”Kashchei the Immortal”, whose story you can read in my blog from May https://oopperadonna.blogspot.com/2019/05/. It was really interesting to see two so different versions of the same opera within such a short time frame. Ville Saukkonen’s direction was in my opinion a success in both the operas. Saukkonen had distanced ”Kashchei the Immortal” from the folk tale and his version was to me stronger than the Mariinsky version and I liked it a lot.

The costumes of the hero and the heroine brought to mind sport suits worn in the annual sport contest between Finland and Sweden a few decades ago, but the couple (Emmi Kaijansinkko and Olli-Tapio Tikkanen) was quite sweet. The absolute queen of the evening was Karoliina Laurila-McLoud who sang the role of Kashcheyevna. Where has this stunning voice been hiding?! Even her Russian pronunciation was good and her voice was pure velvet. Fantastic! And even the abundant dress fit the role perfectly.   

The visualisation of the two operas was by Hanna Hakkarainen. Set design was rather simple, but it  worked. The Soviet style dresses of ”The Noblewoman Vera Sheloga” were a bit off to me, but on the other hand the story was timeless. The costumes of “Kashchei the Immortal” were really good. A bit crazy, but they did suit the story and the people.  

The pianist Tuure Juutilainen accompanied both the operas. Rimsky-Korsakov’s music sounded wonderful when played by a solo piano. It was enjoyable to follow Juutilainen’s work and after the operas I was flying. Huge thanks to the work group and all performers for this rare treat!  

The Noblewoman Vera Sheloga

Kashchei the Immortal

Vickan & Väinö Aleksanterinteatterissa, 17.10.2019

Olen suuri lastenoopperoiden kannattaja, sillä minusta lapsillakin on oikeus löytää oopperamaailman kauneus ja lasten ei ehkä ihan kannata aloittaa oopperaharrastusta viisituntisesta Wagner-oopperasta. Siispä ilahduin kovasti, kun sain kuulla, että Aleksanterin teatterissa esitetään uusi kaksikielinen lastenooppera nimeltään Vickan & Väinö.

Oopperan tapahtumat sijoittuvat 1840-luvun Helsinkiin ja se kertoo ruotsalaisesta hiirestä (Vickan) ja suomalaisesta hiirestä (Väinö), jotka sattuvat paikalle, kun kilpailija varastaa arkkitehti Carl Ludwig Engelin piirustukset. Nokkelat hiiret tietenkin saavat pihistettyä piirustukset takaisin ja palautettua ne Engelille.

Ooppera esitettiin siis pääosin kaksikielisenä eli suurin osa repliikeistä toistettiin toisellakin kielellä. Joskus ”käännös” tuli vähän myöhässä, mutta voi sitä riemua, kun pieni suomenkielinen katsoja keksi itse, mitä Vickan ruotsiksi sanoi! Itse asiassa ooppera oli melkein kolmikielinen, sillä Engel puhui/lauloi välillä hieman myös saksaksi!

Säveltäjä Cecilia Damström oli kirjoittanut oopperaan mukaansatempaavia säveliä ja Marina Motaleff-Kellyn käsikirjoitus ja ohjaus olivat lapsiystävällisiä. Ainakin vieressäni istunut nuorempi katsoja näytti elävän tapahtumissa innolla mukana.

Tarmo Tanttu oli onnistunut lavastuksessa ja puvustuksessa aivan nappiin. Näyttämölle saatiin luotua hämmästyttävän hyvin 1840-luvun Helsingin tunnelmaa ja varsinkin hiiri-neito Vickanin hattu/korvat-yhdistelmä oli suorastaan veikeä. Ja Helsingin lokit olivat suorastaan hurmaavia rääkyjiä.

Oopperan säestyksestä harmonikalla vastasi Janne Valkeakoski. Oli mahtavaa saada muistutus siitä, miten monipuolinen instrumentti harmonikka oikein onkaan. Valkekoski loihti instrumentistaan aina uusia tunnelmia. Melkein aikuistakin alkoi jännittää näyttämön tapahtumat, kun harmonikka huokaili hieman uhkaavasti.

Vickanin roolin lauloi sopraano Hedvig Paulig, Väinön baritoni Ville Salonen ja arkkitehti Englinä esiintyi tenori Aku Rantama (jokaisella oli jokin muukin pienempi rooli). Mielestäni kaikki laulajat sopivat hyvin genreen, mutta ehkä Ville Salonen oli kuitenkin vähän suosikkini.

Helsingissä oopperaa esitettiin kolmena päivänä, mutta se on lähdössä kiertueelle, joten sen voi ehkä pongata vielä jossain muualla.