Kuusi ja kataja Helsingin saksalaisessa kirkossa, 27.4.2019

Veli Pekka Bäckmanin kamariooppera Kuusi ja kataja ei ole ihan upouusi ooppera, mutta sillä on mielenkiintoinen tie nykyiseen muotoonsa. Alun perin ooppera laulettiin pianosäestyksellä, sitten suuremman orkesterin kanssa, kunnes lopulta päädyttiin tämänhetkiseen muotoon, jossa säestyksestä vastaa jousikvartetto. Teos piti esittää Helsingissä jo viime vuoden lokakuussa Aleksanterin teatterissa, mutta esitys peruuntui huonon lipunmyynnin vuoksi. Nyt sitä esitettiin kahtena peräkkäisenä iltana Saksalaisessa kirkossa. Ainakaan lauantain esitys ei ollut löytänyt katsojiaan, sillä yleisöä oli paikalla kirjaimellisesti vain kourallinen, mikä oli suunnaton sääli, koska esitys oli oikeasti hyvä.

Ooppera pohjautuu kahteen Edvin Piiran runoon, joten ilta myös alkoi noin puoli tuntia kestäneellä laulelmakonsertilla Piiran runoihin (Oodi vuodenajalle), jossa Markus Bäckman lauloi V-P. Bäckmanin pianosäestyksellä. Pidin lauluista kovasti; jo runot olivat kiinnostavia, mutta ennen kaikkea Bäckmanin tulkinta nosti ne vielä tasoa ylemmäksi. Hienoja tunnelmakuvia vaihtuvista vuodenajoista.

Itse illan oopperan eli Kuusen ja Katajan juoni käsittelee luomisen tuskaa. Toivon muusa Lempi on kuollut ja Toivon sävellystyö ei ota sujuakseen. Usko tulee avuksi ja tueksi ja luova työ käynnistyykin. Tuloksena on valtava riitasointu ja tilanne näyttää toivottomalta. Rakkaus kuitenkin pelastaa tilanteen.

Bäckmanin musiikki oli mukaansatempaavaa, ajoittain suorastaan musikaalinomaista. Teoksessa oli draamaa, tuskaa, mutta myös huumoria, joka kuului musiikissa. Pidin Camerata Amoroso -jousikvarteton soitosta ja myös solistit selviytyivät urakastaan kiitettävästi. Pekka Haahtin Toivo oli lihaa ja verta oleva tuskainen mies ja taiteilija. Janne Hautsalon Usko taas ajoittain suorastaan mahtipontinen järjen mies ja Tia Svanberg eteerinen Lempi. 

Kaiken kaikkiaan tämä kamariooppera osoittautui oikeaksi pieneksi oopperahelmeksi, jota voin lämpimästi suositella muillekin. Kannattaa seurata Veli Pekka Bäckmanin nettisivua www.virtamies.fi mahdollisten tulevien esitysten varalta.

Lisävinkkinä voi sanoa, että Bäckman valmistaa myös limonadia ja pakkohan sitä oli pari pulloa maistiaisiksi ostaa!

Markus ja Veli Pekka Bäckman

Kuusen ja katajan laulajat

Spruce and Juniper in the German Church in Helsinki, the 27th of April, 2019

Veli Pekka Bäckman’s chamber opera Kuusi ja kataja (Spruce and Juniper) is not a brand new opera, but it has an interesting history. Originally it was composed for a piano; the next version was with a bigger orchestra and the present version is with a string quartet accompaniment. The opera was supposed to be performed in Helsinki already last October in the Alexander Theatre, but it was cancelled due to poor sales of the tickets. Now it was performed on two consecutive nights in the German Church of Helsinki. At least Saturday’s performance was not overcrowded, there were literally a handful of people in the audience, which really was a pity, because the opera was very good.

The opera is based on two poems by Edvin Piira, so the evening started with a half-an-hour concert of songs to Piira’s poems (Ode to a season), where Markus Bäckman sang and V-P. Bäckman played the piano. I liked the songs a lot; the poems alone were interesting, but especially Bäckman’s interpretation of them, raised them above average. Excellent fragments of the changing seasons.

The opera itself is about the pain of creating. Toivo’s (Toivo is hope in English) muse Lempi (Lempi is an old-fashioned word for love in Finnish) has died and Toivo struggles with his composing. Usko (Usko is faith in English) comes to help and the creative work gets started. However, the result is a huge discord and the situation looks hopeless. But love saves the situation.

Bäckman’s music was riveting, occasionally like from a musical. The work has drama, pain but also humour, which can be heard in the music. I liked Camerata Amoroso’s (the string quartet) playing and the soloists also succeeded in their task. Pekka Haahti as Toivo was truly a suffering man and artist. Janne Hautsalo as Usko was from time to time exceedingly pompous man of reason and Tia Svanberg was ethereal Lempi. 

All in all, this chamber opera turned out to be a small gemstone, that I can warmly recommend to others, too. Those who can understand Finnish, I advise to follow Veli Pekka Bäckman’s web site www.virtamies.fi for any info on next possible performances. I can also tip that he produces lemonade, so of course, I had to buy a couple of bottles of strawberry lemonade!

Markus and Veli Pekka Bäckman

Spruce and Juniper soloists

Avain uniin ja Ihmisääni Göteborgin oopperassa 13.4.2019

Kauniin aurinkoisen sukulointiviikonlopun Ruotsissa kruunasi Göteborgin oopperassa esitetyt kaksi minioopperaa. Oopperoiden yhteisenä teemana kerrotiin etukäteen olevan rakkaus ja illuusio. 

Ensimmäinen niistä oli Bohuslav Martinůn Nyckeln till drömmarna (Avain uniin). Martinů sävelsi vuonna 1957 Julietta nimisen tsekinkielisen oopperan, jonka alaotsikko oli Avain uniin. Säveltäjä itse kirjoitti teoksen libreton Georges Neveux’n näytelmän pohjalta. Martinů oli kuitenkin alunalkaen halunnut oopperasta ranskankielisen, joten hän kirjoitti myöhemmin Juliettan pohjalta lyhyemmän ranskankielisen oopperan Trois fragments de Juliette ja tämä teos esitettiin nyt Göteborgissa. Teos sisältää joitakin kohtauksia Juliettasta, mutta eri järjestyksessä.  

Tarina kertoo Michelistä, joka tulee kaupunkiin etsien Juliettea, jonka äänen hän on kuullut ja rakastunut. Osoittautuu, että Juliette ja kaupungin asukkaat elävät unessa ja heillä ei ole muistoja. Michel torjuu muistojen myyjän yritykset myydä Juliettelle (vääriä) muistoja menneisyydestä ja yrittää kertoa Juliettelle totuuden. Lopuksi Juliettesta lumoutunut Michel kieltäytyy palaamasta todellisuuteen ja liittyy unessa elävien joukkoon.

Illan ohjaaja David Radok oli yhdistänyt illan molemmat oopperat niin, että molemmat esitettiin samoissa puvuissa ja lavastuksessa. Pidin ohjauksesta äärettömästi; mestarillista työtä. Ensimmäisen oopperan tunnelma oli todellakin unenomainen ja lavastuksen (Radok) hämyisyys sekä Dalibor Fenclin luomat videot vain lisäsivät univaikutelmaa.

Musiikillisestikin teos oli vaikuttava. Martinůn musiikki antoi tilaa tunnelmille ja Claire Levacherin johtama Göteborgin oopperan orkesteri teki minuun todella hyvän vaikutuksen. Kerstin Avemo Juliettena ja Joachim Bäcström Michelinä pääparina olivat erittäin hyviä.

Illan toinen ooppera oli Francis Poulencin Vox humana (Ihmisääni). Oopperan libreton on kirjoittanut Jean Cocteau (alun perin tämäkin teos oli näytelmä). 

Tarinassa nainen puhuu hänet jättäneen miehen kanssa puhelimessa. He käyvät läpi suhdettaan ja puhelu katkeaakin useampaan otteeseen. Nainen tunnustaa edelleen rakastavansa miestä ja puhelun lopussa hän puhuu jo itsemurhasta.

Vox humana on ooppera tunteista ja rakkauden illuusiosta; naisesta, joka joutuu lopulta kohtaamaan yksipuolisen rakkauden todellisuuden. Naisen roolin laulanut Kerstin Avemo teki upean roolisuorituksen Poulencin musiikin tukemana. Jännitteen saattoi tuntea katsomossa asti. Sama hämyinen lavastus sopi myös Vox humanaan todella hyvin. Naisen tunteiden voimakkuus nousi esiin hämystä terävänä ja riipaisevana. Esityksen päätyttyä tunsin oloni suorastaan epätodelliseksi, kuten parhaiden oopperoiden jälkeen pitääkin olla. Ehdottomasti yksinäänkin jo Göteborgin matkan arvoinen oopperakokemus!

Trois fragments de Juliette and La voix humaine in the Gothenburg Opera in Sweden, the 13th of April, 2019

The crown jewel of my trip to see relatives in Sweden was the evening spent in the Gothenburg Opera to see two short operas. The joint theme of the operas was announced to be illusion and love.

The first opera was Bohuslav Martinů’s “The Key to Dreams”. Martinů composed in 1957 an opera in Czech called ”Julietta”, whose subtitle was ”The Key to Dreams”. The composer himself wrote the libretto based on a play by Georges Neveux. Martinů had originally wanted to make the opera in French, so he later wrote a shorter French opera “Trois fragments de Juliette” based on “Julietta” and this opera was now performed in Gothenburg. It contains some scenes from Julietta, but in different order.   

The story tells about Michel, who comes to a town looking for Juliette, whose voice he has heard and fallen in love. He finds out that Juliette and the townspeople live in the dreams and they have no memories of the past. Michel rejects the attempts of the seller of memories to sell (false) memories to Juliette and tries to tell her the truth. In the end Michel, who is bewitched by Juliette, refuses to return to the real word and joins the people living in their dreams.   

The director of both the operas - David Radok – had combined the operas so, that both were played in the same sets with the same costumes. I absolutely loved the direction; a masterpiece! The atmosphere of the first opera was truly dreamlike and the misty set design (Radok) and the video projections by Dalibor Fencl just increased the illusion.  

From the point of music the opera was also impressive. Martinů’s music gave room for ambiance and the Gothenburg Opera’s Orchestra conducted by Claire Levacher made a huge impression on me. Kerstin Avemo as Juliette and Joachim Bäcström as Michel were superb in their main roles.  

The second opera of the evening was “La voix humaine” (The Human Voice) by Francis Poulenc. The libretto was written by Jean Cocteau (originally this was also a play). 

In the story a woman speaks on the phone with a man, who has left her. They go through their relationship and the call is cut several times. The woman confesses that she still loves the man and in the end she talks about committing suicide.

”La voix humaine” is an opera about feelings and the illusion of love; about a woman, who is forced in the end to face the reality of one-sided love. Kerstin Avemo, who sang the role of the woman, did a stellar performance supported by Poulenc’s wonderful music. You could feel the tension even in the audience. The same misty set suited also this opera perfectly. The strength of her feelings rose clear and touching from the mist. After the performance I felt absolutely surreal as you should after the best operas. This opera experience alone would have definitely been worth a trip to Gothenburg!  

Wozzeck Kansallisoopperassa, 9.4.2019

Alban Bergin Wozzeck ei nyt varsinaisesti ole tunnettu hilpeästä juonestaan. Nyt Kansallisoopperassa esitettävä ooppera perustuu Georg Büchnerin näytelmään, jonka tarina perustuu tositapahtumiin. Alban Berg kirjoitti itse oopperan libreton Büchnerin näytelmän pohjalta.

Wozzeckilla on suhde naiseen nimeltä Marie ja heillä on yhteinen poika. Elämä on köyhää ja Wozzeckin mielenterveys horjuu. Marie pettää häntä toisen miehen kanssa ja Wozzeck tappaa Marien mustasukkaisuudessaan. Lopussa harhainen Wozzeck hukuttautuu.

Olen melko varma siitä, että Bergin moderni musiikki ei ihan kaikkien ihmisten makuun ole, mutta kapellimestari Hannu Lintu ja Kansallisoopperan orkesteri olivat varmasti paras mahdollinen yhdistelmä esittämään tätä hieman haasteellisempaa musiikkia. Komea lopputulos! Solisteista jälleen kerran ihailin kaikkein eniten Helena Juntusta Marien roolissa. Tässä roolissa Juntunen pääsi esittämään laajaa äänialaansa oikein kunnolla: en suoraan sanottuna muista, olenko koskaan kuullut hänen laulavan myös näin matalia ääniä. Tarkkaavaisuuteni kohosi ihan omiin sfääreihinsä aina Juntusen laulaessa.

Teos oli Chicago Lyric Operan tuotanto ja alkuperäinen ohjaaja oli Sir David McVicar, mutta Helsingin uusintaohjauksesta vastasi Daniel Ellis. Kun ooppera koostuu lyhyehköistä kohtauksista on hyvin helppo sortua tekemän rikkonainen tarina, mutta tässä ohjauksessa se sudenkuoppa oli vältetty. Pidin valtavasti ratkaisusta erottaa kohtaukset juoksuttamalla (kirjaimellisesti!) matala verho kohtauksen peitoksi ja juoksuttamalla se taas auki seuraavaan kohtaukseen. Vicki Mortimerin lavastus ja puvut sopivat muutenkin tähän teokseen erinomaisesti ja Paule Constable valaistus täydensi esitystä hienosti.

Perinteisen italialaisen oopperan ystävälle tämä teos ei varmasti ole paras mahdollinen, mutta kaikille muille voinkin tätä sitten suositella. Rankka aihe, synkkä tarina, mutta mielenkiintoinen esitys.

Wozzeck in the Finnish National Opera, the 9th of April, 2019

Alban Berg’s opera ”Wozzeck” is not exactly known for its fun factor. This opera – now seen in the Finnish National Opera – is based on a play by Georg Büchner and the play is based on a true story. Alban Berg himself wrote the libretto based on Büchner’s play.

Wozzeck has an affair with a woman – Marie – and they have a son. Life is poor and hard and Wozzeck’s mental health is crumbling. Marie cheats on him with another man and Wozzeck kills Marie in jealous rage. In the end insane Wozzeck drowns himself.

I am pretty sure that Berg’s modern music is not to everybody’s taste, but conductor Hannu Lintu and the orchestra of the Finnish National Opera were probably the best possible combination to perform this challenging music. Great result! Out of the soloists I – once again – admired the most Helena Juntunen in the role of Marie. In this role she had a chance to show her whole vocal range: to be quite honest I do not know if I have ever heard her sing such low notes. My attention span rose to upper spheres whenever Juntunen was singing.

This opera is a Chicago Lyric Opera production and the original director was Sir David McVicar, but the director of the Helsinki re-production was Daniel Ellis. When an opera consists of short scenes, it is very easy to make a fragmented opera, but in this production that was not the case. I really liked the solution to separate the scenes by literally running a low curtain to cover of the stage and running it open for the next scene. Set and costume design by Vicki Mortimer fitted the production beautifully and light design by Paule Constable was an inseparable part of the opera.

This opera may no be the best possible one for a friend of traditional Italian opera, but for everybody else I can recommend it. The theme is dark and tough, but the performance is interesting.

Kung Karls jakt Helsingin konservatorion konserttisalissa, 7.4.2019

Tämä oli kolmas kerta kuin näin Suomen ensimmäiseksi oopperaksi kutsutun Fredrik Paciuksen Kung Karls jakt -oopperan (Kaarle-kuninkaan metsästys) vuodelta 1852 oopperalavalla. Edellisestä kerrasta on tosin jo hieman aikaa, joten ihan mukava oli verestää vanhoja muistoja. Metropolia esittää teosta Helsingin konservatorion konserttisalissa Ruoholahdessa, ihan metroaseman vieressä. 

Teoksen ruotsinkielinen  libretto on Sakari Topeliuksen käsialaa. Teos ei nyt ehkä ole ihan maailman huippua, mutta saavutti aikoinaan suuren suosion ja ns. ensimmäisenä suomalaisena oopperana sillä on tietty ikoninen asema edelleeen.

Oopperan juoni kertoo kuningas Kaarle XI:n 16-vuotiaana tekemästä metsästysretkestä Ahvenanmaalle vuonna 1672. Itse metsästysretki on tositapahtuma, mutta muut oopperan tapahtumat ovat Topeliuksen mielikuvituksen tuotetta. Oopperassa nuori ahvenanmaalainen Jonathan surmaa hirven, jota kuningas on väijynyt. Kuninkaan hirven surmaaminen on merkittävä rikos ja Jonathan tuomitaan teosta kuolemaan. Samanaikaisesti Jonathanin rakastettu Leonora saa selville aatelismiesjoukon suunnitelman vallankaapauksesta. Leonora paljastaa juonen ja kuningas armahtaa kiitokseksi Jonathanin.  

Ville Sandqvistin ohjaus oli melko pelkistetty. Lavastus oli lähes olematonta ja enemmän huomiota oli kiinnitetty pukuihin (Riina Nieminen). En ole koskaan kuullut laulajien äänien kaikuvan niin voimalla Konservatorion konserttisalin lavalla kuin tässä oopperassa. Osasyynä lienee ollut se, että näyttämö oli niin tyhjä lavasteista. Sandqvist oli tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun, jossa Helsingin filharmonin kuoro mustissa kuoroasuissaan lauloi näyttämön nurkassa. Alussa se näytti hieman hassulta, mutta ei se loppujen lopuksi ollut huono ratkaisu. Myös kaksi ns. agenttia hieman täyttivät juonen tyhjiä kohtia ihan mukavan viihdyttävästi. Jakoivatpa he yhdessä välissä myös markkinakarkkeja yleisölle!  

Solistien taso vaihteli, mutta kaksi heistä oli mielestäni ylitse muiden. Leonoran roolissa laulanut Laura Juvonen teki todella vaikutuksen äänellään ja esiintymisellään. Myös Samuli Takkula onnistui Gustaf Gyllenstjernan roolissa erinomaisesti. Oopperan musiikki on varsin vaihtelevaa, joten se vaatii myös orkesterilta paljon. Kapellimestari Sasha Mäkinen johti Helsinki Metropolitan orchestraa ja ainakin minusta soitto kuulosti oikein hyvältä.

The Hunt of King Charles in the Helsinki Conservatory Concert Hall, the 7th of April, 2019

This is the third production of the first Finnish opera “Kung Karls jakt” (The Hunt of King Charles) by Fredrik Pacius from 1852 that I have seen. The last time was already some time ago, so it was nice to refresh my memory by Metropolia’s (University of Applied Sciences) version that is now shown in the Helsinki Conservatory’s Concert Hall in Ruoholahti, a stone throw away from the metro station. 

The libretto (in Swedish) was written by Zacharias Topelius (an iconic Finnish writer). The opera may not be the best in the world, but it was at its time immensely popular and it still has a certain iconic position as the first Finnish opera.

The story of the opera is about a hunting trip that the Swedish King (at those days Finland was part of the Swedish kingdom) Charles XI did to Aland (a big island between Finnish and Swedish mainlands) in 1672 at the age of 16. The hunting trip really took place but the rest of the story is pure fiction. In the opera a young man from Aland – Jonathan – shoots the elk that the king is hunting. Killing the king’s elk is a huge crime and Jonathan is sentenced to death. At the same time Jonathan’s girlfriend Leonora stumbles to a coup d’état plot by a group of noblemen. She reveals the plot to the king and as a reward the grateful king reprieves Jonathan.

Ville Sandqvist’s direction was quite simple. Set design was almost non-existent and more attention was paid to costumes by Riitta Nieminen. I have never heard such powerful echo of the singing voices at the stage of the conservatory as in this opera. Partly the reason may have been that the stage was almost empty of sets. Sandqvist has made an interesting decision to place the Helsinki Philharmonic Choir dressed in their black choir garb in one corner of the stage. In the beginning it looked a bit funny, but in the end – I think – it was a good solution. The two so called agents also filled the less dramatic moments of the plot rather entertainingly. At one time they even distributed some summer fair candies to the audience.

The level of the soloists varied, but two of them were in my opinion above others. Laura Juvonen in the role of Leonora made a great impression both with her voice and with her acting. Samuli Takkula in the role of Gustaf Gyllenstjerna also succeeded in his role very well. The music of the opera was rather versatile, so it required also a lot from the orchestra. Conductor Sasha Mäkinen lead the Helsinki Metropolitan orchestra and at least in my ears their work sounded good.

Alcina Helsingin Musiikkitalon Sonoressa, 6.4.2019

Sibelius-Akatemian opiskelijoiden tämään kevään oopperaproduktio on barokkiooppera, tällä kertaa Georg Friedrich Händelin Alcina. Näin tämän oopperan viimeksi puolitoista vuotta sitten Vaasassa, missä solistit tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olisin mielelläni siis kuullut oopperaluokalta jonkun muun Händelin teoksen (hänellähän riittää oopperoita, joita Suomessa ei ole koskaan esitetty), mutta parempi Alcinakin kuin ei mitään.

Kertauksena vielä oopperan juoni. Bradamanten rakastettu Ruggiero on kadonnut ja löytyy Alcinan hallitsemalta saarelta. Alcina on taikonut useita ihmisiä valtaansa ja lumonnut täysin Ruggieron.  Bradamante pukeutuu mieheksi lähtiessään pelastamaan rakastettuaan Melisson kanssa ja tietysti Alcinan sisar Morgana, joka on naimisissa Oronten kanssa, rakastuu häneen. Bradamante saa suurella vaivalla ja Melisson avulla murettua taian ja Ruggiero vapauttaa muut lumotut. Alcina menettää taikavoimansa ja Morgana ja Orente palaavat yhteen. Höperö juoni siis, mutta onneksi se ei vaikuta musiikkiin.

Ihan kaikki laulajat eivät selvästikään olleet täysin kotonaan barokkioopperan parissa, mutta eihän se mikään ihme olekaan, sillä barokkiooppera on tavattoman vaativa laji. Se vaatii laulutekniikkaa, joka ei ole kaikille laulajille luontaista.

Illan tähti oli Morganan roolin laulanut Minna-Leena Lahti. Ihailin häntä jo luokan edellisessä produktiossa (Lucretian raiskaus) ja Alcinassa hän oli aivan omaa luokkaansa. Jos tämä laulaja ei tee hyvää kansainvälistä uraa, niin olen ihmeissäni. Myös Alcinan roolissa esiintynyt Réka Bata oli alkukankeuden jälkeen vakuuttava ja sai luotua hienoa tunnelatausta Alcinan aarioihin. Pidin myös Melisson roolissa laulaneesta Jussi Vänttisestä. Oikein lupaavan kuuloinen ääni, jota kuulisin mielelläni lisää jatkossa.

Orkesterimontussa soitti Sibelius-Akatemian barokkiorkesteri kapellimestarinaan taiwanilainen I-Han Fu. Oopperan ensimmäiset minuutit orkesteri soitti täysin epäbalanssissa ja teosta ei edes Händeliksi tunnistanut. Sitten orkesteri onneksi sai soitosta kiinni ja loppu menikin ihan kiitettävästi.

Oopperan ohjauksesta vastasi Vilppu Kiljunen. Yleisesti ottaen pidin ohjauksesta, mutta lopun muoviorgiota en ihan tajunnut. Jos kyseessä oli kannanotto kiertotalouden puolesta, niin ei se kyllä ihan silti minun silmissäni vaikuttanut. Lavastuksesta vastasi Sirje Ruohtula ja työryhmä.Teos ei turhilla lavasteilla koreillut: käytännössä mukana oli muovia ja parit portaat ja siinäpä lavasteet sitten olivatkin. Ratkaisu oli oikeastaan aika toimiva, vaikka olikin hieman karu. Oopperan puvustus (Aalto-yliopiston työryhmä: Riikka Mäntymaa, Elina Ström ja Csilla Szlovák) oli mielestäni onnistunut: ajaton mutta moderni.

Sibelius-Akatemian opiskelijoiden oopperaproduktioita on aina mielenkiintoista käydä katsomassa. Joskus tulokset ovat iskevämpiä kuin toisinaan, mutta opiskelijoiden kehitystä on aina kiinnostavaa seurata. Suosittelen lämpimästi tätäkin oopperaa pienistä kauneusvirheistä huolimatta. Esitys varmaan hioutuu vielä varmempaan kuntoon ajan kanssa ja esityksiä on vielä pari jäljellä (toinen niistä Järvenpäässä).

Alcina in the Helsinki Music Centre (Sonore stage), the 6th of April, 2019

This spring’s opera production of the Sibelius Academy students is a baroque opera, this time Georg Friedrich Handel’s “Alcina”. I saw this opera last about 18 months ago in Vaasa, where the soloists made a lasting impression on me. I would, therefore, have liked to see some other Handel opera instead (Handel has a huge amount of operas that have never been shown in Finland), but better “Alcina” than nothing.

So, as a recap the story of the opera. Bradamante’s lover Ruggiero has disappeared and is found on an island governed by Alcina. Alcina has bewitched several people and Ruggiero is completely under her spell. Bradamante dresses as a man when he leaves to rescue her lover together with Melisso and of course Alcina’s sister Morgana, who is married to Oronte, falls in love with her. Bradamante manages with great effort and the help of Melisso to break the spell and Ruggiero releases the rest of the people bewitched by Alcina. Alcina loses her magical powers and Morgana and Orente get back together. Quite silly a plot, but fortunately it does not affect the music.  

Not quite all the singers were at home with baroque opera, but that is hardly surprising since baroque opera is very difficult to sing. It requires technical abilities that not everybody naturally has.

The star of the opera was Minna-Leena Lahti, who sang the role of Morgana. I admired her already in the previous Sibelius Academy production of ”The Rape of Lucretia” and in “Alcina” she was of her own class. If this singer will not have a good international career, I will be very surprised. Also Réka  Bata in the role of Alcina was very convincing after a bit stiff beginning. She created very good emotional tension in her arias. I also liked Jussi Vänttinen in the role of Melisso. Very promising voice and I would definitely like to hear his singing in the future, too.

In the pit the Sibelius Academy baroque orchestra was playing conducted by Taiwanese I-Han Fu. The first minutes of the opera the orchestra was severely out of balance and you could not even recognize that they were playing Handel. Then, fortunately, they managed to get a grip of the music and the rest went well.

The director of the opera was Vilppu Kiljunen. On general level I liked his work, though I did not quite understand the plastic orgy in the end. If it was a statement supporting circular economy, it did not look like one in my eyes. Set design was made by Sirje Ruohtula and work group. The set design was not very abundant: basically some plastic sheets and a couple of stairs. It kind of worked even though it was a bit severe. Costume design (Aalto University work group: Riikka Mäntymaa, Elina Ström and Csilla Szlovák) was a success: timeless but modern.  

It is always interesting to see student projects of Sibelius Academy. Sometimes the results are more intriguing than other times, but it is always exciting to follow the development of the students. I can warmly recommend this opera, too, despite some blips. I am sure that with time the performances will become more confident and there are still a couple of performances left (one in Järvenpää).

Tapiola Sinfonietta ja Tuuli Takala Tapiolasalissa, 5.4.2019

Tapiola Sinfoniettan konsertti solistina Tuuli Takala oli mitä mahtavin aloitus viikonlopulle! Konsertti alkoi Darius Milhaudin pienoisbaletilla Maailman luominen vuodelta 1924. Teoksessa oli jännittäviä jazz-vaikutteita ja pidin siitä kovasti.

Konsertin ehdoton helmi oli kuitenkin Tuuli Takala, joka esitti Claude Debussyn Ariettes oubliées -laulut kokoelmasta C’est l’extase sekä La mer est plus belle -laulun kokoelmasta Trois mélodies. Laulut on sävelletty Paul Verlainen runoihin ja orkestroinnin on tehnyt Robin Holloway.

Innostuin Tuuli Takalasta muutamia vuosia sitten, kun hän esittin Yön kuningatarta Kansallisoopperan Taikahuilussa. Debussyn laulut olivat aivan erityyppisiä kuin Yön kuningattaren rooli, mutta Takalan taituruus niissä oli suorastaan käsittämätöntä. Takalan äänen kauneus ja hänen laulutekniikkansa tekisivät jo yksinäänkin vaikutuksen, mutta äärettömän hieno tulkinta nostaa hänet tähtiluokkaan. Vaikka ei olisi lukenut runoja etukäteen käsiohjelmasta tai nähnyt laulujen tekstitystä takaseinältä, niin runojen tunnelman olisi ymmärtänyt pelkästään Takalan äänestä.

Pidin ehkä eniten Alakuloinen rakkaus -laulusta, mutta Takalan esiintyminen oli niin loistokasta, että kaikki laulut vaikuttivat hyviltä ja kiinnostavilta. Puuhevoset poikkesi reippaudellaan muuten varsin tunteellisista lauluista. Olikin tosi jännittävää nähdä, miten Takalasta tuli näkyviin hieman rempseä esiintyjä sitä esitettäessä. Todellinen ammattilainen!

Viimeisenä numerona Tapiola Sinfonietta esitti Franz Schubertin sinfonian nro 9 (Suuri), jonka on usein todettu olevan klassismin ja romantiikan välisen murroskauden teos. Ja kieltämättä teoksesta löytyi useita erityyppisiä musiikkityylejä. Mietin teoksen aikana useampaan otteeseen, että tästä tulee mieleen sitä ja sitä. Jostain syystä olin itse kuulevinani siinä yhtäläisyyksiä venäläiseen musiikkiin (esim. Tšaikovskiin). Niin suuri ei klassisen muusikin tuntemukseni ole, että uskaltaisin vannoa, että näin on, mutta minun korviini tuttuutta löytyi. Hieno teos joka tapauksessa.

Illan kapellimestarina toimi Mario Venzago. Venzago johti teokset energisesti ja Tapiola Sinfoniettan soittajat pääsivät esittämään parhaintaan. Pakko sanoa, että Venzano teki minuun lähtemättömön vaikutuksen myös siitä syystä, että hän lahjoitti saamansa kukkakimpun minulle konsertin päätteeksi!

Tuuli Takala

Venzanon kukat

Tapiola Sinfonietta and Tuuli Takala in the Tapiola Hall, the 5th of April, 2019

A concert by Tapiola Sinfonietta with Tuuli Takala was a great start for a weekend! The concert began with the miniature balet  “The Creation of the World” from 1924. The music had exciting jazz-style features and I liked it a lot.

The absolute highlight of the evening was, however, Tuuli Takala, who sang Claude Debussy’s “Ariettes oubliées” -songs from the collection “C’est l’extase” and the song “La mer est plus belle” from the collection “Trois melodies”. The songs were based on Paul Verlaine’s poems and the orchestration was made by Robin Holloway.

I became a fan of Tuuli Takala a few years ago, when she sang the role of the Queen of the Night in the Finnish National Opera’s “The Magic Flute”. The Debussy songs were totally different from the Queen of the Night music, but her virtuosity in them was unbelievable. The beauty of Takala’s voice and her superb technique alone made an impression, but the stellar performance raises her among international stars. Even if you hadn’t read the poems from the programme leaflet or could not see the texting behind her on the wall, the atmosphere created by the poems was easily heard in Takala’s voice.

I perhaps liked the best the poem “Aquarelles II. Spleen”, but Takalas’s performance was so incredible that all the songs sounded great and interesting. The song “Paysages belges. Chevaux de bois” sounded perkier than the other – more emotional – songs. It was really exciting to see, how it brought out in Takala a certain air of panache. Such a professional!

The last number of Tapiola Sinfonietta was Franz Schubert’s 9^th symphony (Great C Major), which is often claimed to be a work of transition between classicism and romanticism. And I have to say that there were various musical styles to be heard in the symphony. I thought during the symphony several times that this brings to my mind this and that. For some reason I was hearing connections to Russian music (e.g. to Tchaikovsky). I cannot say that I am that knowledgeable in classical music that I could swear this was true, but my ears were picking up similarities. A great work anyway!

The conductor of the evening was Mario Venzago. Venzago conducted the works energetically and the musicians of Tapiola Sinfonietta could show their best talents. I have to say that Venzano made a lasting impression on me also because he gave me the flowers he got at the end of the concert! What a gentleman!

Tuuli Takala

The Venzano Flowers 

Keisarinnan kengät Moskovan Bolshoi-teatterin kamarimusiikin näyttämöllä, 29.3.2019

Pietarissa vuoden alussa näkemäni Lumoajatteren jälkeen, päätin jatkaa varhaisempien Tšaikovskin oopperoiden bongausta ja tällä kertaa päädyin Moskovaan, jossa kävin katsomassa oopperan Keisarinnan kengät (Черевички) Bolshoi-teatterin kamarimusiikin näyttämöllä (Камерная сцена), joka sijaitsee lyhyehkön kävelymatkan päässä itse Bolshoi-teatterista. Kamarimusiikin näyttämö on pieni, intiimi tila, johon tällainen satuooppera sopi oikein hyvin. Laulajat olivat lähellä (useat sisääntulot olivat itse asiassa katsomon kautta) ja voimakkaat venäläiset oopperaäänet kuuluivat paremmin kuin hyvin tällaisessa pienessä tilassa. Tilassa ei ole tekstityslaitetta, joten varsinkin venäjää osaamattomille suosittelen perusteellista tutustumista esitettävän oopperan juoneen ja/tai librettoon etukäteen.

Keisarinnan kenkien historia on mielenkiintoinen. Oopperan libretto perustuu Nikolai Gogolin tarinaan Jouluaatto. Libretto (librettisti Jakov Poloski) oli alun perin varattu toiselle säveltäjälle, jolta Tšaikovski ikään kuin peri sen. Tšaikovskin ensimmäinen versio oopperasta oli nimeltään Seppa Vakula. Ooppera ei ollut ihan varaukseton menestys, joten Tšaikovski teki siihen useita muutoksia ja muutti samalla sen nimen (черевички on suomeksi kengät, mutta olen tässä käyttänyt oopperan nimenä myös usein käytettyä muotoa Keisarinnan kengät).

Ooppera kertoo tarinan seppä-Vakulasta, joka on rakastunut Oksanaan. Tyttö leikittelee hänen kanssaan ja sanoo, että päästäkseen suosioon Vakulan on annettava hänelle samanlaiset kengät kuin on keisarinna Elisabetilla. Samaan aikaan Vakulan äitiä Solokhaa kosiskelee useampikin mies – muun muassa itse piru. Vakula saa pirun kiinni ja pakottaa tämän viemään hänet Pietariin, jossa hän pyytää ja saa keisarinnalta tämän kultakoristeiset kengät. Vakula palaa kotiin ja Oksana tunnustaa, että ei hän olisi kyllä suostunut Vakulan vaimoksi ilman kenkiäkin.  

Musiikillisesti ooppera ei mielestäni ollut ihan tyypillisintä Tšaikovskia. Mikään huikea taiteellinen kokemus se ei ollut, mutta kyllä oopperassa hetkensä oli, enkä yhtään katunut päätöstäni käydä katsomassa se.

Koska näyttämö oli varsin pieni, niin lavastuksessa (Irina Akimova ja Juri Ustinov) oli käytetty mielikuvitusta. Pääpaino oli verhoilla: etualalla olevaan verhoon heijastettiin videokuvia ja taka-alalla olevaan verho toimi lavasteena (mm. Pietarin siluetti oli maalattu siihen).

Orkesterin soitto ei päässyt ihan parhaalla tavalla oikeuksiinsa pienessä tilassa, mutta onneksi laulajat enemmän kuin korvasivat sen. Vakulan roolin lauloi vivahteikkaasti tenori Alexander Chernov. Kolmannen näytöksen alun aaria, joka toi mieleen kaikuja Lenskin aariasta Jevgeni Oneginista, oli todella hieno. Solokhinan roolissa loisti Irina Kokorinova. Venäläisen koulukunnan laulusointi todella sopii mezzosopraanoille. Ja pirun roolissa Alexey Prokopyev totisesti jatkoi kunnialla hienojen venäläisten bassojen jalanjäljissä.

Kamarimusiikin näyttämö

Esiintyjät

The Slippers in the Bolshoy Theatre's Chamber Stage in Moscow, the 29th of March, 2019

 After seeing in the beginning of the year in St. Petersburg Tchaikovsky’s opera ”The Enchantress”, I decided to continue collecting his earlier operas. So, this time I ended up in Moscow, where I saw the opera ”Slippers” (Черевички) on the Chamber Stage of the Bolshoy Theatre, which is situated a short stroll away from the main theatre building. The Chamber Stage is a small, intimate stage that suited a fairytale opera like “The Slippers” nicely. The singers were close to the audience (lots of entrances actually happened through the audience) and strong, Russian operatic voices more than filled the room. There was no texting machine available, so I recommend reading the storyline and/or libretto well before the performance, especially if you don’t understand Russian.

The history of ”The Slippers” is interesting. The libretto is based on the story ”The Christmas Eve” by Nikolai Gogol. The libretto by Yakov Polonsky was originally meant for another composer and Tchaikovsky sort of inherited it. His first version was called ”Vakula the Smith”, but it was not a huge success. Therefore Tchaikovsky decided to edit it and renamed it ”The Slippers”.

The opera tells about Vakula (a smith), who is in love with Oksana. The girl teases him and says that in order to win her love, he must get her similar slippers as the empress is wearing. At the same time Vakula’s mother Solokha is courted by more than one man and among these men is also the Devil himself. Vakula manages to catch the Devil and forces him to take him to the royal court in St. Petersburg. Vakula asks the empress to give him a pair of her golden slippers and amused she gives them to him. Vakula returns home and Oksana confesses that she would have married him even without the slippers.  

From the musical point of view, the opera wasn’t in my opinion typical Tchaikovsky. It was not a huge artistic experience, but it had its moments and I do not regret travelling to Moscow to hear it.

Since the stage was rather small, set designers had used their imagination in creating Vakula’s small village and the capital city (Irina Akimova Yury Ustinov). The main role in set design was played by curtains. The first curtain in the front was used as the background for video projections and the other curtain in the back was used to create the set (e.g. the silhouette of St. Petersburg was painted on it).

The sound of the orchestra was not at its best in these small premises, but fortunately the singers more than compensated it. The role of Vakula was sung with gusto by the tenor Alexander Chernov. The aria in the beginning of the third act, that actually reminded me of Lensky’s aria in Eugene Onegin, was spectacular. The suberb Irina Kokorinova sang the role of Solokha. I must say the Russian school voice formation really suits mezzo-sopranos. And Alexey Prokopyev in the role of the Devil truly continued the fine tradition of the Russian basses.  

The Chamber Stage

The performers 

Kallisto Madridin Teatro Realissa, 24.3.2019

 Madridin Teatro Real (kuninkaallinen teatteri) juhlii tänä vuonna 200-vuotispäiviään. Oopperatalo on tunnettu siitä, että varsin traditionaalisesta rakennuksesta (kultakoristeet ja punainen plyyshi) huolimatta esitetyt oopperat ovat usein moderneja ohjauksia. Olin pongannut ohjelmasta varsin harvoin esitetyn Francesco Cavallin barokkioopperan Kallisto ja kun talvilomamatkani kohdistui Madridiin, odotin todella kiinnostuneena, mitä työryhmä siitä olisi saanut aikaan.

Oopperan juoni perustuu Ovidiuksen Muodonmuutoksia-teoksen tarinaan jumalatar-Dianan nympfistä Kallistosta, johon Jupiter iskee silmänsä. Kallisto ei ole tippaakaan kiinnostunut Jupiterista, mutta tämähän ei anna periksi, vaan naamioituu Dianaksi. Kalliston ja vale-Dianan välille syntyy suhde ja Kallisto tulee raskaaksi. Jupiterin vaimo Juno – kyllästyneenä harhailevaan mieheensä – muuttaa Kalliston karhuksi. Jupiter ei voi kumota kirousta, mutta muuttaa Kalliston tämän kuoltua Ison Karhun tähtikuvioksi taivaalle.

Kuten säännölliset blogini lukijat jo varsin hyvin tietävät, olen suuri barokkioopperoiden ystävä, joten nautin tämänkin oopperan musiikista, vaikka se ei ihan Händelin veroisesti minua sytyttänytkään. Orquestro Barroca de Sevillan soitto oli kuitenkin hienovireistä ja solistien taso oli myös korkea. Oma suosikkini oli Jupiterin roolin laulanut Wolfgang Stefan Schwaiger, mutta pidin myös Caliston esittäjästä Anna Devinistä, jonka tyttömäinen Kallisto oli varsinkin oopperan alussa todella veikeä.  

Mutta oopperan suurin anti oli ehdottomasti sen visuaalisuudessa ja mikä olikaan sen sopivampaa, kun esityspaikkana oli Madrid, jossa on epäilyksettä joukko maailman parhaita taidemuseoita (Prado, Reina Sofia, Thyssen-Bornemisza suurimmat mainitakseni). Teoksesta ei ollut tehty mitään pompöösiä antiikin draamaa, vaan se kuvasti kaupungissa vahvasti elävää kubismin ja surrealismin henkeä. Ohjaus (David Alden), lavastus (Paul Steinberg), puvustus (Buki Shiff) ja valaistus (Pat Collins) olivat kaikki samassa linjassa. Minun lempihahmoni lavalla oli ehdottomasti sisilisko-tarjoilija; se oli todella luonnollisen näköinen sisilisko (tietysti isompi kuin oikea), jonka selässä tarjotin kulki hitaasti halki näyttämön. Mutta olihan lavalla myös vuohi, lammas, hevonen, käärme ja lehmä (erikoista kyllä miespuolinen lehmä ja erittäin itsetietoinen lehmä muuten), joten lavalla riitti mielenkiintoista seurattavaa myös musiikin lisäksi.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen Madridin oopperakokemukseni oli sen verran mukava, että voin hyvin kuvitella käyväni siellä toistekin katsomassa jotain kiinnostavaa uutta oopperaa ja voin suositella sitä muillekin.

Pääsisäänkäynti

Katsomo

Esiintyjät

La Calisto in the Teatro Real in Madrid, the 24th of March, 2019

Teatro Real (the royal theatre) of Madrid is celebrating its 200^th anniversary this year. The house is well known for the fact that despite its traditional building (golden decorations and red velvet) the operas shown in it are often made with a modern twist. I had picked up in the programme a relatively seldom featured baroque opera “La Calisto” by Francesco Cavalli and when my winter holiday destination was Madrid, I was really looking forward to seeing what Teatro Real had got out of it.

The story of the opera is based on a chapter in Metamorphoses by Ovid about the nymph Callisto (a follower of goddess Diana), who gains the attention of Jupiter. Callisto isn’t at all interested in Jupiter, but he refuses to give up and masks himself as Diana to win her over. Callisto and Jupiter (as Diana) have an affair and she becomes pregnant. Jupiter’s wife Juno is not amused; she is totally fed up with her two-timing husband and turns Callisto into a bear. Jupiter cannot break Juno’s curse, but once Callisto dies, he turns her to the constellation Ursa Major.  

As those who read my blog regularly know, I am a big fan of baroque operas, so I enjoyed this opera also, though it did not hit me quite as hard as my favourite Handel usually does. However, Orquestro Barroca de Sevilla played the music beautifully and the soloists also were very good. My personal favourite was Wolfgang Stefan Schwaiger, who sang the role of Jupiter, but I did also like Anna Devin in the role of Callisto. She was wonderfully girlish especially in the beginning of the opera. 

But the most intriguing part of the opera was without doubt the visual side and what is more suitable than seeing a visually superb opera in a city like Madrid that has some of the best art museums of the world (Prado, Reina Sofia, Thyssen-Bornemisza just to mention a few). The opera was not featured as a posh antique drama, but it expressed the spirit of cubism and surrealism that are so alive in Madrid. Director David Alden, set designer Paul Steinberg, costume designer Buki Shiff and light designer Pat Collins were all supporting each other in this. My absolute favourite actor on the stage was the lizard-waitress; it was a bigger than normal lizard, who, however, moved just like a real lizard slowly across the stage carrying a tray on its back. Of course, there also was a goat, a sheep, a horse, a snake and a cow (funnily enough a male cow, but quite an obnoxious cow), so there was plenty to see on the stage in addition to beautiful music.  

All in all, my first opera experience in Madrid was so positive, that I can easily imagine going there again to see some interesting new operas and I can definitely recommend Teatro Real to others, too.

The main entrance to the Teatro Real 

Inside Teatro Real

The performers