Keisarinnan kengät Moskovan Bolshoi-teatterin kamarimusiikin näyttämöllä, 29.3.2019

Pietarissa vuoden alussa näkemäni Lumoajatteren jälkeen, päätin jatkaa varhaisempien Tšaikovskin oopperoiden bongausta ja tällä kertaa päädyin Moskovaan, jossa kävin katsomassa oopperan Keisarinnan kengät (Черевички) Bolshoi-teatterin kamarimusiikin näyttämöllä (Камерная сцена), joka sijaitsee lyhyehkön kävelymatkan päässä itse Bolshoi-teatterista. Kamarimusiikin näyttämö on pieni, intiimi tila, johon tällainen satuooppera sopi oikein hyvin. Laulajat olivat lähellä (useat sisääntulot olivat itse asiassa katsomon kautta) ja voimakkaat venäläiset oopperaäänet kuuluivat paremmin kuin hyvin tällaisessa pienessä tilassa. Tilassa ei ole tekstityslaitetta, joten varsinkin venäjää osaamattomille suosittelen perusteellista tutustumista esitettävän oopperan juoneen ja/tai librettoon etukäteen.

Keisarinnan kenkien historia on mielenkiintoinen. Oopperan libretto perustuu Nikolai Gogolin tarinaan Jouluaatto. Libretto (librettisti Jakov Poloski) oli alun perin varattu toiselle säveltäjälle, jolta Tšaikovski ikään kuin peri sen. Tšaikovskin ensimmäinen versio oopperasta oli nimeltään Seppa Vakula. Ooppera ei ollut ihan varaukseton menestys, joten Tšaikovski teki siihen useita muutoksia ja muutti samalla sen nimen (черевички on suomeksi kengät, mutta olen tässä käyttänyt oopperan nimenä myös usein käytettyä muotoa Keisarinnan kengät).

Ooppera kertoo tarinan seppä-Vakulasta, joka on rakastunut Oksanaan. Tyttö leikittelee hänen kanssaan ja sanoo, että päästäkseen suosioon Vakulan on annettava hänelle samanlaiset kengät kuin on keisarinna Elisabetilla. Samaan aikaan Vakulan äitiä Solokhaa kosiskelee useampikin mies – muun muassa itse piru. Vakula saa pirun kiinni ja pakottaa tämän viemään hänet Pietariin, jossa hän pyytää ja saa keisarinnalta tämän kultakoristeiset kengät. Vakula palaa kotiin ja Oksana tunnustaa, että ei hän olisi kyllä suostunut Vakulan vaimoksi ilman kenkiäkin.  

Musiikillisesti ooppera ei mielestäni ollut ihan tyypillisintä Tšaikovskia. Mikään huikea taiteellinen kokemus se ei ollut, mutta kyllä oopperassa hetkensä oli, enkä yhtään katunut päätöstäni käydä katsomassa se.

Koska näyttämö oli varsin pieni, niin lavastuksessa (Irina Akimova ja Juri Ustinov) oli käytetty mielikuvitusta. Pääpaino oli verhoilla: etualalla olevaan verhoon heijastettiin videokuvia ja taka-alalla olevaan verho toimi lavasteena (mm. Pietarin siluetti oli maalattu siihen).

Orkesterin soitto ei päässyt ihan parhaalla tavalla oikeuksiinsa pienessä tilassa, mutta onneksi laulajat enemmän kuin korvasivat sen. Vakulan roolin lauloi vivahteikkaasti tenori Alexander Chernov. Kolmannen näytöksen alun aaria, joka toi mieleen kaikuja Lenskin aariasta Jevgeni Oneginista, oli todella hieno. Solokhinan roolissa loisti Irina Kokorinova. Venäläisen koulukunnan laulusointi todella sopii mezzosopraanoille. Ja pirun roolissa Alexey Prokopyev totisesti jatkoi kunnialla hienojen venäläisten bassojen jalanjäljissä.

Kamarimusiikin näyttämö

Esiintyjät