La Clemenza di Tito in the Helsinki Music House (Sonore), the 13th of April, 2018

The new opera class of Sibelius Academy performs traditionally as their first whole opera some opera by Mozart. This time they had ended up to La Clemenza di Tito, Mozart’s last opera. It is not his most performed opera and its arias are not the best known, but neither is it an opera that deserves to be forgotten. 

The director of the opera is Katariina Lahti. She has placed the opera in an undefined era with relatively androgynous people, which suited this work rather well. The costumes design by Anna Sinkkonen was almost neutral and the set design of Fabian Nyberg was based on doors and a few selected pieces of furniture. Good work!

The story of the opera tells about the emperor Tito of Rome, who is looking for a new wife. Vitella yearns to become that woman, but Tito chooses Servilia, who is the secret beloved of Annio. This angers Vitella and she persuades Sesto, who is in love with her, to kill Tito. When Tito finds out that Annio and Servilia love each other, he chooses Vitella as his bride-to-be instead. Meanwhile Sesto has already attacked Tito (of course, he stabs someone else by mistake) and feels deep guilt of his deed. Sesto is sentenced to death and Vitella confesses her part in the plot, but Titus decides to have mercy on them both.  

The orchestra of the evening was the Lohja Philharmonic Orchestra and the choir was Somnium Ensemble – earlier unknown to me, but a positive surprise.

This opera class seems to contain several interesting singers, who hopefully will develop in the years to come to even more mature soloists. One of the new interesting voices was Rachel McIntosh in the role of Sesto. Her aria “Parto, parti, ma tu, ben mio” (perhaps the best known aria of this opera) together with a clarinet was enjoyable. I also liked the voice of Henri Uusitalo in the role of Publio. His performance may not have been totally free of mistakes, but it was definitely promising. Ruut Mattila, who sang the role of Annio, also has a beautiful voice and her duet ”Ah, perdona al primo affetto” with Servilia (Elizaveta Rimketitch) was great. Minna-Leena Lahti as Vitellia was not yet at her best in the beginning of the opera, but she managed to open up her voice during the intermission and her aria in the second act sounded already very good.

The opera has still four performances during this week, so I definitely recommend buying tickets from Ticketmaster and going to the Helsinki Music House to listen to it. I am already looking forward to their next operas to see how the group will develop in the years to come.

Rita Vapaan taiteen tilassa (Helsinki), 10.4.2018

Gaetano Donizettin lyhyisiin koomisiin oopperoihin kuuluvaa Ritaa ei ole aiemmin esitetty Suomessa. Donizetti itsekään ei nähnyt oopperaa lavalla, sillä sen kantaesitys oli vasta säveltäjän kuoleman jälkeen, vuonna 1860. 

Rita on pienen majatalon pitäjä, joka on toisessa avioliitossaan Beppen kanssa. Ensimmäinen aviomies, joka löi Ritaa, kuoli merellä. Koska Rita ei halua enää olla alistettu, hän puolestaan lyö Beppeä. Ensimmäinen aviomies, Gasparo, ei kuitenkaan ole kuollut, vaan palaa hakemaan Ritan kuolintodistusta – hän kun on luullut Ritan kuolleen tulipalossa. Nyt aviomiehet riitautuvat siitä, kumpi joutuu jäämään Ritan kanssa naimisiin. Erilaisten kisailujen jälkeen Gasparo pääse repimään avioliittotodistuksen ja Beppe ja Rita jatkavat onnellisina liittoaan, sitoutuen lyömisen loppumiseen.

Juulia Tapolan ohjauksessa teoksesta oli sukeutunut pienoinen helmi, joka hauskutti yleisöä, jos perheväkivalta nyt teemana voi koskaan olla oikeasti hauska. Lauluosuudet olivat alkukielellä, mutta puheosuudet olivat ruotsia ja suomea suloisessa sekamelskassa. Ratkaisu toimi yllättävänkin hyvin ja Linnea Kiukan käännökseen pohjautuvat työryhmän työstämät dialogit toivat hieman vanhentunutta teosta kivasti kohti nykyaikaa. Esitys oli Vapaan taiteen tilassa eli Helsingin Sörnäisissä sijaitsevassa väestönsuojassa ja italialaistyylinen lavastus ja hieman karrikoitukin puvustus (Juulia Tapola ja työryhmä) sopivat sekä teokseen että ympäristöön.

Ooppera kesti hieman yli tunnin ja siinä oli vain neljä henkilöä: Rita (Aurora Marthens), Beppe (Matias Haakana), Gasparo (Tiitus Ylipää) ja Bortolina – puherooli (Stella Laine). Säestyksestä vastasi kahdeksanhenkinen orkesteri, jota johti Emilia Hoving. Ritan musiikki on viehättävää ja vaikka orkesteri oli pienehkö, niin se oli juuri sopiva niin pieneen tilaan kuin tämä väestönsuojan nurkkaus.

Laulajat tekivät mukavat, komedialliset roolisuoritukset. Aurora Marthensin ääni soi kauniisti, joskin alkupuolen naurukohtaukset olivat vähän liiankin tiheässä. Matias Haakanan ääni haparoi hieman alkupuolella, mutta lopussa hänestä sukeutui jo ihan komeasti kajautteleva sankari. Näin jälkikäteen ajateltuna se oikeastaan sopikin hänen muodonmuutokseensa hieman tomppelista (lainatakseni Ritan repliikkiä) miehestä ihan mukavaksi aviomieheksi. Tiitus Ylipää oli mielestäni illan hauskin hahmo, vaikka tosielämässä Gasparo olisi oikea ykkösniljake. Ylipää onnistui kuitenkin roolissaan sekä näyttämöllisesti että äänellisesti. Tekorintakarvat olivat kuin piste i:n päälle. Myös Stella Laineen Bortolina-tarjoilija oli erinomainen suoritus.

Tekijöitä on siis ehdottomasti kiitettävä siitä, että he toivat näyttämölle tämän teoksen, jota Suomessa ei aiemmin ole nähty. On hienoa, kun nuorilla tekijöillä on intoa ja kunnianhimoa ottaa riskejä ja tuoda erilaisia esityksiä yleisön nähtäville.

Rita in the Space for Free Arts in Helsinki, the 9th of April, 2018

Rita, one of Gaetano Donizetti’s short operas, has not been performed before in Finland. Donizetti himself did not see it either during his lifetime, since its first performance took place only after his death, in 1860. 

Rita is the mistress of a small inn and in her second marriage with Beppe. Rita’s first husband, who used to hit her, died at sea. Because Rita does not want to be oppressed anymore, so she has started hitting Beppo. The first husband, Gasparo, did not die, but returns to get Rita’s death certificate, since he has thought she died in a fire. Now the husbands start quarrelling about who will have to stay married to Rita. After various competitions Gasparo gets to rip the marriage certificate and Beppe and Rita continue their marriage happily and committed to non-violence.

Juulia Tapola (director) has created a small jewel of an opera, which made the audience laugh out loud (if you can ever say that domestic violence is funny). All the singing parts were sung in Italian, but the spoken dialogues were a nice mixture of Finnish and Swedish. This solution worked surprisingly well and the dialogue, that the work group had written based on Linnea Kiukka’s translation, brought the slightly outdated opera to modern era. The performance was held in the Space for Free Arts, that is in an air-raid shelter in Sörnäinen (in Helsinki), and the Italian style set design and a bit caricature type costume design (Juulia Tapola and the work group) suited both the opera and the surroundings.   

The opera lasted a bit over an hour and it had only four persons: Rita (Aurora Marthens), Beppe (Matias Haakana), Gasparo (Tiitus Ylipää) and Bortolina – a spoken role (Stella Laine). An orchestra of eight musicians conducted by Emilia Hoving was responsible for the music. Donizetti’s music was charming and even though the orchestra was rather small, it was just right for such a small room as this corner of the shelter.

The singers made nice, funny performances. The voice of Aurora Marthens rang beautifully, though the ”attacks” of laugher in the beginning were rather too frequent. Matias Haakana’s voice was a bit wobbly in the beginning, but in the end he turned into a rather sure footed (read: voiced) hero. Thinking back his metamorphosis almost suited the opera’s story of a man who turns from the lummox of a man (Rita’s words, not mine) to nice husband material. Tiitus Ylipää was in my opinion the funniest character of the evening, even though in real life he would have been a true jerk. Ylipää both acted well and sung nicely. The fake chest hair was a cherry on the cake. Stella Laine’s waitress Bortolina was also an excellent performance.

So, I definitely need to thank the work group for bringing this, unseen in Finland, opera to stage. It is great that young artists have the energy and ambition to take risks and show different types of work to larger audiences.

 

Trubaduuri Suomen Kansallisoopperassa, 5.4.2018

Giuseppe Verdin Trubaduuri kuuluu niihin oopperamaailman klassikoihin, joita kannattaa käydä katsomassa aina säännöllisin väliajoin. Edellisestä Trubaduuristani oli jo aikaa, joten nyt oli todella mielenkiintoista nähdä Kansallisoopperassa esitetty Grand Teatre del Liceun ja Ovideon Teatro Campoamorin tuotanto.

Trubaduurin juonta pidetään usein yhtenä oopperamaailman pölhöimmistä. Tarinan siemenet on kylvetty jo ennen oopperan tapahtumien alkua. Lunan kreivin toisen pojan kiroamisesta syytetty mustalaisnainen on poltettu roviolla ja sammuneesta roviosta on löydetty myös pienen lapsen palanut ruumis. Lapsen uskotaan olleen kyseinen poika, jonka mustalaisnaisen tytär on siepannut. Oopperan tapahtumat alkavat 15 vuotta rovion jälkeen. Nuori rakastunut pari (Leonora ja Manrico) sekä Lunan kreivi muodostavat kolmiodraaman sisällissodan keskellä. Manricon äiti, Azucena, on roviolla poltetun naisen tytär ja kostonhimo riivaa häntä. Lunan kreivi vangitsee lopulta Azucenan syytettynä veljensä sieppauksesta. Kun Manrico syöksyy vapauttamaan äitiään, hänet vangitaan myös. Leonora puolestaan lupautuu Lunalle (joka on koko ajan ollut hulluna häneen) saadakseen vastapalveluksena Manricon vapautettua. Mutta todellisuudessa Leonora ei tietenkään halua Lunaa, vaan ottaa myrkkyä. Kun Luna tajuaa, että Leonora on pettänyt häntä, hän tappaa Manricon, jolloin Azucena ilmoittaa hänen tappaneen oman veljensä. Rovioon päätynyt lapsi oli Azucenan oma poika eikä Lunan veli. Tarina on siis ihan jokapäiväistä realismia.

Jos juoni on yhtä höttöä, niin musiikillisesti Trubaduuri on ihan omaa luokkaansa. Teos on tunnettu siitä, että siinä aaria seuraa toista lähes tauotta. Eivätkä aariat edes ole mitään kakkosluokan kamaa vaan mitä kauneinta Verdiä.  Lähes kolmen tunnin esityksen aikana ei totisesti pääse kyllästymään.

Lavastuskonseptista vastannut Joan Anton Rechi ja valaistuksesta vastannut Albert Faura olivat yhdessä luoneet yksinkertaisen, synkähkön taustan raa’an veriselle tarinalle. Minusta he olivat luoneet oikein onnistuneen ympäristön oopperalle, jonka sanoma on se, että kostonkierre syö kaikki. Rechi itse (hän on myös ohjannut teoksen) on sanonut, että hän on käyttänyt oopperan taustana Francisco de Goyan etsaussarjaa Sodan tuhoja (ne näkyivät myös taustalla pyörivissä videoissa). Ja todellakin Goayn maalaukset sopivat hyvin korostamaan sodan raakuutta ja koston tuhoisuutta. Itse Goyakin itse asiassa seikkaili lavalla ikään kuin silminnäkijänä.

Mutta Trubaduuri on ennen kaikkea upean musiikin ooppera ja hyvien solistien käsissä se on todellinen mestariteos. Illan suurin tähti oli Elena Stikhinan esittämä Leonora. Jumalallinen ääni ja mahtava esiintyminen. Tosin Manrico (sankari) oli sen verran kökkö lavalla (eikä kyllä ihan näyttänytkään uljaalta sankarilta), että hurmaantuneen rakastumisen uskottavuus vähän kärsi. Toinen upea esiintyjä oli minun mielestäni Azucenan roolin laulanut Sari Nordqvist. Mahtava, voimakas ääni ja hänenkin elääntymisensä rooliin oli uskomatonta. Vaikka katsojan järki taisteli koston ajatusta vastaan, niin oli mahdotonta olla ymmärtämättä kärsivän tyttären vihaa. Kansallisoopperan kuoro oli myös pökerryttävän hyvä.

Il Trovatore in the Finnish National Opera, the 5th of April, 2018

Giuseppe Verdi’s ”Il Trovatore” is one of the classic operas, that you should regularly see. My last Trovatore was a while back, so I was quite interested in seeing in the Finnish National Opera the joint production of Teatre del Liceu and Olvideon Teatro Campoamor.  

“Il Trovatore’s” story is often considered to be one of the dumbest in the operatic world. The seeds of the story have been sown before the opera takes place. A gypsy woman, accused of cursing the other son of Count di Luna, is burnt at a stake. A body of a small child is also found from the ashes and it is believed to be the son, who was abducted by the gypsy’s daughter. The opera takes place 15 years later. Young couple in love (Leonora and Manrico) and Count di Luna form the three sides of a triangle in the middle of a civil war. Manrico’s mother, Azucena, is the daughter of the gypsy woman burnt at the stake and she is obsessed by her need to revenge the death of her mother. Count di Luna finally captures Azucena and accuses her of the death of her brother. When Manrico rushes to rescue his mother, he is also imprisoned. Then Leonora promises to become Luna’s own (he is insanely in love with her) and in exchange he agrees to free Manrico. In reality Leonora does not want Luna, but takes poison to kill herself. When Luna realizes that Leonora has betrayed him, he kills Manrico. At that point Azucena inform him, that he has just killed his own brother. The baby burnt at the stake was actually Azucena’s own son. So just an everyday story that could happen to all of us.  

If the story is complete fluff, the music of the opera is in its own class. “Il Trovatore” is known for its numerous arias that follow each other almost without breaks. And the arias are no second class tunes, but first class Verdi. You definitely don’t fall asleep during this almost three hour long opera.

Joan Anton Rechi, who has created the stage design concept and Albert Faura, who has designed the lights, have together created a simple, darkish background to a bloody story. In my opinion they have managed to create suitable surroundings for an opera, whose message is that the circle of revenge destroys everybody. Rechi himself (he is also the director) has said that he has used as an inspiration to the direction Francisco de Goya’s series of etchings “The Disasters of War” (which were also seen in the background videos). And it is true that the etchings stressed wonderfully the cruelty of war and the fatality of revenge. Goya himself actually also walked around the stage as an eye witness.  

But ”Il Trovatore” is above all an opera of excellent music and when the performers are world class, it becomes a true masterpiece. The biggest star of the performance was Elena Stikhina in the role of Leonora. Divine voice and stunning performance. Unfortunately Manrico (the hero) was rather stiff on the stage (and didn’t really look like a charming hero, either), so that the credibility of boundless love did suffer a bit. The second gorgeous performer was in my opinion Sari Nordqvist in the role of Azucena. Splendid, strong voice and she really became Azucena on the stage. Even though the spectator’s reason fought against the idea of revenge, it was impossible not to understand the hatred of the suffering daughter. The Finnish National Opera chorus also made a stellar performance.

 

L'Africaine Frankfurtin oopperassa, 31.3.2018

Aiemmin kävin säännöllisesti työn puolesta Frankfurtissa ja useimmiten tuli silloin poikettua myös iltaisin paikallisessa oopperassa, mutta nyt en ole enää useampaan vuoteen käynyt Frankfurtissa. Syksyllä Musiikkitalossa esitetyn Giacomon Meyerbeerin Pohjantähden jälkeen minun oli kuitenkin ihan pakko talviloman alkajaisiksi suunnistaa Frankfurtiin näkemään samaisen säveltäjän L’Africaine (Afrikatar). Frankfurtin oopperatalo ei ulkonäöllä hurmaa, mutta tilat kyllä sopivat oopperan esittämiseen.

L’Africainen juoni on varsinainen sekametelisoppa. Päähenkilö on Vasco da Gama, joka on rakastunut Inekseen, joka myös rakastaa Vascoa. Vascon joutuu vankilaan suututettuaaan  vallanpitäjät ja Ines pelastaa hänet vankilasta avioitumalla Vascon kilpailijan Don Pedron kanssa. Don Pedro lähtee Vasconkin halajamalle löytöretkelle mukanaan orja-Selika, joka – yllätys, yllätys – on myös rakastunut Vascoon ja on muuten afrikkalaisen kuninkaan tytär. Vasco seuraa Don Pedroa. Loppujen lopuksi (tässä välissä tapahtuu kaikenlaista ja mukana on paljon muutakin porukkaa) koko löytöretkeilijäjoukko tuhoutuu lukuun ottamatta Inesiä ja Vascoa. Vielä muutamien juonenkäänteiden jälkeen Selika auttaa heidät pakoon ja tekee itsemurhan. Kaikki tämä ahdettuna lähes viiteen tuntiin.

Frankfurtin versiossa juoni oli sijoitettu avaruuteen ja afrikkalaisista oli tehty sinisiä ulkoavaruuden olioita. Ihan ok se toimi, jos välillä unohti näkemänsä ja kuulemansa väliset ristiriidat (avaruuspuvut vs. aaltojen loiske merellä). Olen nähnyt Saksassa paljon hullumpiakin modernisointeja.

Meyerbeerin musiikki oli jälleen hienoa ja kävellessäni yöllä takaisin hotellille musiikki soi vielä täysillä päässäni. Pituudeltaan ooppera olisi tosin voinut ehkä olla vähän lyhempi, mutta  kaunista musiikki oli.

Lavastus ja puvustus sijoittuivat siis avaruuteen (molemmista vastasi Rainer Sellmaier) ja ne olivat molemmat sinänsä ihan onnistuneita. Tosin avaruusolioiden siniset trikoot eivät olleet kovin imartelevia kenenkään päällä.

Oopperan miehitys oli mahtava. Heikkoa lenkkiä ei juuri löytynyt. Pidin kovasti Inesin roolin laulaneesta Kirsten Mulliganista, mutta ehdottomasti suurin suosikkini oli Selikan roolin näyttämön sivusta laulanut Irene Roberts. Roolin varsinainen esittäjä Claudia Mahnke kun oli sairastunut, joten lavalla hänet korvasi Caterina Panti Liberovici (teki myöskin hienoa työtä) ja roolin siis lauloi Irene Roberts. Aivan käsittämättömän hienosti vielä lauloikin. Olin ihan haltioissani (ja niin oli muukin yleisö). Olen varma, että tämä ei jää hänen viimeiseksi Selikakseen.

Frankfurtin oopperatalo

Esiintyjät

L'Africaine in the Frankfurt Opera House, the 31st of March, 2018

I used to travel to Frankfurt regularly for business some years ago and more often than not I also used to visit on those trips Frankfurt opera. Now there has been a longish gap in those trips, but after seeing “The North Star” by Giacomo Meyerbeer in the Helsinki Music House in the autumn, I simply had to travel to Frankfurt in the beginning of my winter holiday to see his ”L’Africaine”. Franfurt Opera House may not be the most exciting looking building in the world, but it suits operas well.

The story of L’Africaine is (too) full of happenings. The main character is Vasco da Gama, who is in love with Ines, who also loves him. Vasco ends up in prison, because he manages to anger the leading elite and Ines saves him from prison by marrying his contestant Don Pedro. Don Pedro leaves for the trip towards the unknown that Vasco actually wanted to take. He takes with him the slave Selika, who – surpise, surprise – is also in love with Vasco and is, by the way, a daughter of an African king. Vasco follows Don Pedro. In the end (and lots of things happen meanwhile and there is quite a big bunch of other people involved) all the travellers are killed but Vasco and Ines. Some more twists and turns later Selika helps Vasco and Ines escape and then commits suicide. And all this squeezed to just under five hours.  

In this version the story had been moved to outer space and the Africans had been made blue aliens. It actually worked rather well, when you managed to forget the occasional conflicts between what you saw and what you heard (space suits versus sound of waves on sea). I have seen much crazier opera adaptations in Germany, so this was nothing compared to them.

Meyerbeer’s music was again wonderful and when I walked back to the hotel after the opera, the music still echoed in my head. The opera could have been slightly shorter, but music was beautiful  

The stage design and costumes design were all about space (both by Rainer Sellmaier) and they were both ok. Though I do have to say that the blue leotards of the aliens didn’t actually flatter any body type.  

The casting of the opera was magnificent. There were no weak links. I liked a lot Kirsten Mulligan, who sang the role of Ines, but my absolute favourite was Irene Roberts, who sang the role of Selika from the side. The actual Selika – Claudia Mahnke – had fallen ill, so on the stage she was substituted by Caterina Panti Liberovici (very well, by the way) and the role was sung by Irene Roberts. And she sang incredibly well this difficult role. I was spellbound and so was the rest of the audience, too. I am quite certain that this will not be her last Selika.

 

Frankfurt Opera House

The performers