Kaksi bassoa Tapiolasalissa 27.1.2019

Kun viime vuoden lokakuussa Aleksanterin teatterissa esitettiin Giuseppe Verdin Don Carlosta, Timo Riihosen piti laulaa kuningas Filipin rooli, mutta hän oli flunssassa ja tyytyi vain näyttelemään roolin. Siispä odottamani Jaakko Ryhäsen Suurinkvisiittorin ja Riihosen kuningas Filipin duetto jäi kuulematta. Saadakseni mahdollisuuden korjata tilanne, ostin samalta istumalta lipun näiden kahden basson tammikuun yhteiskonserttiin (Kaksi bassoa – sukupolvet kohtaavat) Tapiolasaliin. Ja hyvä, että ostin.

Ryhäsen ja Riihosen hyvin sujuvan yhteispelin huomasi jo heidän ensimmäisestä numerostaan Aulis Sallisen Vestmanviikin balladista (oopperasta Punainen viiva). Koko esitys leikitteli hauskasti ennakkoasetelmalla vanhemmasta mestarista (Ryhänen) ja nuoremmasta oppipojasta (Riihonen).  Konsertin alkuosa keskittyi suomalaisiin lauluihin (Toivo Kuula, Oskar Merikanto). Osien välissä säestäjä, pianisti Marko Hilpo soitti Brahmsia: kaunista, mutta vähän täyttömusiikin oloista tällä kertaa.

Toinen osa oli omistettu oopperalle. Kaksi numeroa oli minun odotuslistallani ykkössijalla. Ikisuosikkini Greminin aaria Tsaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin esitti Riihonen. Hieman harmitti, sillä olin niin toivonut esittäjäksi Ryhästä. Greminin aaria vaatii mielestäni syvyyttä ja kypsyyttä, jota ajattelin löytyvät runsaasti Ryhäseltä. Riihosen Gremin oli vielä ehkä vähän kevyt, joskin hyvin hän lauloi. Odotan mielenkiinnolla, miltä hänen Gremininsä kuulostaa joskus 15-20 vuoden päästä.

Toinen odottamani numero oli juuri yllämainittu Don Carlos (tai oikeammin Don Carlo, koska versio oli italiankielinen). Ensin Riihonen lauloi Filipin monologin. Niin kaunista! Ja sen jälkeen tuli loppuhuipennuksena Filipin ja Suurinkvisiittorin duetto. Hieman balsamia viime lokakuun pettymyksen haavoihin, joskin täytyy todeta, että Ryhänen oli lokakuussa duetossa vielä parempi kuin nyt.

Bassot lauloivat vielä yhden ylimääräisen numeron – Oskar Merikannon Elämälle. Parhaimmillaan bassomestarit olivat konsertissa laulaessaan yhdessä. Molemmat ovat hyviä esiintyjiä ja kummankin bassoa kuuntelee ilokseen. Ryhäsen ääni on ällistyttävän hyvässä kunnossa hänen ikänsä huomioiden, joskin sunnuntaina hänellä taisi olla pientä flunssanpoikasta. Riihonen taas jatkaa kunniakkaasti lahjakkaiden suomalaisbassojen poluilla. Toivottavasti minulla on mahdollisuus kuulla häntä myös tulevaisuudessa, sillä hänellä on komea ääni, jonka kehittymistä olisi mielenkiintoista seurata.

Two basses in Tapiola Hall, the 27th of January, 2019

When last October Giuseppe Verdi’s Don Carlos was shown in the Alexander Theater, Timo Riihonen was supposed to sing the role of King Philip, but he had caught a flu, so that he only acted to role. Therefore I could not hear the duet between Ryhänen’s Grand Inquisitor and Riihonen’s King Philip. Frustrated by this, I immediately bought a ticket their joint January concert (Two basses – generations meet) in Tapiola Hall. And it was a good thing that I bought the ticket.

You could notice the excellent teamwork between these two basses already in their first number - Vestmanviikin balladi (the Ballad of Vestmanvik) from Aulis Sallinen’s opera The Red Line. The whole performance was humorously circling around the concept of an old master (Ryhänen) and a young apprentice (Riihonen). The first part of the concert contained Finnish songs (mostly from Toivo Kuula and Oskar Merikanto) and between the two parts the pianist Marko Hilpo played Brahms. Very nice, but felt also a bit redundant.

The second part of the concert was dedicated to opera. Two numbers were on my wish list above others. First, Gremin’s aria from Tchaikovsky’s opera Eugene Onegin sung by Riihonen. I was a bit disappointed, since I had hoped the aria would have been performed by Ryhänen. This aria, in my opinion, requires depth and maturity, which I thought Ryhänen would have had plenty. Riihonen’s Gremin was perhaps a little bit light, even though he has a fine voice. I am looking forward to his Gremin in 15-20 years. 

The second number I was eagerly waiting for was the above mentioned Don Carlos (well, actually Don Carlo, since it was in Italian). First Riihonen sang Philip’s monologue. So beautiful! And after that came the duet we had all looked forward to. To finally hear Ryhänen as the Grand Inquisitor and Riihonen as King Philip was erasing some of the disappointment from October, though I have to say that Ryhänen was even better in the duet in October compared to now.

The basses sang one encore “Elämälle” (To life) by Oskar Merikanto. At their best the bass masters were when they sang together. Both are excellent performers and they have good voices. Ryhänen’s voice is in astounding condition taking into account his age, even though it seemed that he had a bit of a flu on Sunday. Riihonen, on the other hand, is continuing the honourable path of great Finnish basses on international stages. I hope I will have a chance to see him regularly in future, too. It would be great to hear the further development of his voice. 

Hugenotit Unkarin kansallisoopperassa Budapestissä, 25.1.2019

Alan olla melkoisen hurahtanut Giacomo Meyerbeerin oopperoihin ja nyt onnistuin aikatauluttamaan itselleni käynnin Budapestiin katsomaan Hugenotit. Hugenotit valmistui vuonna 1836 Eugène Scriben librettoon, jota Émile Deschamps vielä vähän muokkasi.  

Oopperan taustatarina on synkkä tositarina eli vuonna 1572 tapahtunut verilöyly, jossa katoliset joukot surmasit tuhansia protestanttisia hugenotteja Pariisissa. Satojen vuosien takaiset tapahtumat voisivat tuskin olla vähemmän ajankohtaisia tänäkään päivänä vaikka kuinka yrittäisivät, kun ajattelee lukuisia julmia terroritekoja, joita tapahtuu melkein päivittäin eri puolilla maailmaa – otetaan nyt yhtenä esimerkkinä vaikka sunnien ja shiiojen väliset väkivallanteot useissa eri maissa.

Oopperan taustatarinan mukana elää myös kuvitteellinen rakkaustarina. Katolinen Valentine on oopperan alussa kihloissa Neversin kreivin kanssa (myös katolinen). Kuningattaren käskystä hän kuitenkin purkaa kihlauksen, sillä kuningatar Marguerite haluaa hänen menevän naimisiin Raoul de Nangisin, protestantin, kanssa lähentääkseen eri uskontokuntia keskenään. Valentine on rakastunut Raouliin, joten tämä sopii hänelle. Raoul on nähnyt Valentinen aiemmin ohimennen ja myöskin rakastunut häneen, vaikka ei tiedäkään, kuka nainen on. Nähtyään kuitenkin Valentinen yhdessä Neversin kanssa, hän luulee heidän olevan rakastavaisia ja kieltäytyy hurjistuneena avioliitosta. Vasta kun Valentine paljastaa katolisten aikeet surmata Raoul, tämä uskoo Valentine rakkauteen, mutta silloin nainen on jo naitettu Neversille. Raoul ja Valentine saavat hieman liian myöhään tietää katolisten suunnittelevan protestanttien joukkomurhaa voidakseen estää sen. Koska Nevers on tällä välin kuollut puolustaessaan protestantteja, Raoulin uskollinen palvelija Marcel vihkii heidät - naisen käännyttyä protestantiksi - avioliittoon juuri ennen kuin verenkiihkoinen katolinen joukko surmaa heidät.

Pidin todella paljon oopperan lavastuksesta (Balász Horesnyi). Katosta laskeutuvat ja sinne nousevat seinämät ja suurikirjaimiset tekstit olivat mainio risteymä modernia aikaa ja vanhanaikaisia kuvia. Lavastus vei niin mukanaan, että melkein jäi huomaamatta, että koko oopperassa oli vain yksi huonekalu: kuningattaren tuoli. Lavastuksen vaikuttavuutta korosti myös valaistus, jonka suunnittelijaa ei käsiohjelmassa erikseen kerrottu.

Puvustus (Yvette Alida Kovács) oli tehty epookkiin niin, että katoliset olivat pukeutuneet valkoisiin vaatteisiin ja protestantit mustiin. Ratkaisu toimi todella hyvin ja korosti eri uskontoryhmien välistä konfliktia ja jopa heidän ajattelutapojensa eroa (ts. nautinnonhaluiset katoliset vs. ahdasmielisemmät protestantit).

János Szikoran ohjaus oli kokonaisuudessaan onnistunut, mutta erityisen hieno oli mielestäni oopperan loppukohtaus. Valtavat kirjaimet, jotka muodostivat sanan ARMO, kaatuivat näyttämölle ja hajosivat palasiksi ikään kuin korostaen armon puutetta ihmiskunnan loputtomissa sodissa.  

Meyerbeerin musiikki tässä oopperassa on suorastaan jumalallisen kaunista. Upeiden joukkokohtauksien lomassa on vaikuttavia suvantokohtia, jossa lauletaan vain yhden instrumentin säestyksellä (tai jopa ilman säestystä). Vaikka ooppera väliaikoineen kesti neljä tuntia, niin kyllästymään ei todellakaan päässyt, sillä musiikki ei päästänyt otteestaan. Minulle oopperan punaiseksi langaksi muodostui virsi ”Jumala ompi linnamme”, jota eri sanoilla laulettiin pitkin oopperaa, mukaan lukien järkyttävä loppu, jossa joukko kirkkoon paenneita naisia ja lapsia surmattiin ketään säästämättä.

Hugenotteja esitettiin alkuhuuman jälkeen varsin harvoin, kunnes se on viime vuosina kokenut jonkinlaisen renessanssin. Syyksi on useimmiten annettu se, että musiikki on vaativaa laulaa ja ei sitä nyt voi varsinaisesti kieltääkään. Useimmilta solisteilta vaadittiin sekä erittäin laajaa äänialaa että kysyä laulaa aikamoisia kuvioita. Mutta Budapestissä oli saatu kokoon huippujoukko solisteja, joista mainitsen tässä vain muutaman. Klára Kolonits kuningatar Margueritena oli todellakin joukon kuningatar. Roolin loputtomilta tuntuvat upeat korkealla liitävät kuviot syntyivät ilman minkäänlaisia ponnisteluja. Ei todellakaan ole ihme, että hän sai illan suurimman aplodit. Käsittämättömän upea esitys! Neversin kreivin roolin laulaneella Sándor Csaballa oli ihanan lämmin baritoni, jota oli ilo kuunnella. Hänellä oli myös joukon paras ranskan ääntämys, vaikka ei muitakaan esiintyjiä voinut huonosta ranskasta syyttää. Hienon roolin teki myös oopperassa mukana ollut Marcelin roolin laulanut Petri Lindroos. Kun hän tuohtuneena esitti protestanttien taistelulauluja, niin todella tunsi olevansa 1500-luvun Ranskassa.

Budapestin oopperan orkesteri suoriutui raskaasta ja vaativasti urakasta kapellimestari Oliver von Dohnányin johdolla hienosti. Musiikki oli niin vaihtelevaa, että se ei taatusti ole helppoa orkesterillekaan, kun keskittymisen on oltava herpaantumatonta. 

Kaiken kaikkiaan on siis pakko sanoa, että Hugenotit oli todellinen elämys ja käyn varmasti katsomassa sitä muulloinkin, kun se sattuu sopivasti kohdalla, niin vaikuttaa sen musiikki oli.

Les Huguenots in the Hungarian National Opera, the 25th of January, 2019

I am starting to be a bit addicted to the operas of Giacomo Meyerbeer and now I managed to fit into my schedule to visit to Budapest to hear ”Les Huguenots”. The opera was finished in 1836 and the librettist was Eugène Scribe (some additions made by Émile Deschamps).   

The background story of the opera is the St Bartholomew’s Day Massacre in 1572, where the Catholics cruelly killed thousands of protestant Huguenots in Paris. What happened hundreds of years ago is still immensely contemporary. One just needs to think about all the acts of terror today between e.g. the Sunnis and Shi’as in several countries.

Along with the historic background there is a fictional love story. A catholic woman, Valentine, is in the beginning of the opera engaged to another Catholic, Count of Nevers. Queen Marguerite, who wants to bring the two Christian fractions closer to each other, demands her to break off the engagement and marry a Protestant, Raoul de Nangis. Valentine is in love with Raoul, so she agrees to the plan. Raoul has also seen Valentine earlier and fallen in love with her, despite not knowing who the woman is. However, after having seen her together with Nevers, he believes they are lovers and in rage refuses to marry her. Only when Valentine reveals to him that the Catholics plan to murder him, does he believe she loves him, but it is too late already. Valentine has already wed Nevers. Raoul and Valentine find out, a little bit too late to stop the plot, that Catholics plan to massacre all Protestants. Since Nevers has meanwhile died in an attempt to save some Protestants, Raoul’s faithful servant Marcel marries them as soon as Valentine has converted to Protestant. The bloodthirsty mob rushes to them and kills them.

I really liked the set design of the opera by Balász Horesnyi. The walls and words falling and rising to and from the ceiling were an excellent mixture of modern times and old-fashioned pictures. The set actually almost prevented one from noticing that during the whole opera there was only one piece of furniture on the stage – the chair of the queen. The effect of the set was underlined by lights, whose designer was not mentioned in the programme leaflet.

Costume design by Yvette Alida Kovács was made to give an image of the 16th century so, that the Catholics wore white and the Protestants black. It looked good and it actually underlined the different behaviour of the fractions (Catholics full of joie de vivre and Protestants with a stricter view of life).

Director János Szikora had created an impressive opera, but especially fascinating in my opinion was the final scene of the opera, when huge alphabets that formed the word ”MERCY” fell down and broke to pieces. It kind of emphasized the lack of mercy in the endless wars of humankind.

Meyerbeer’s music in this opera is divine. In between of the amazing crowd scenes there were more silent moments, where the singing is accompanied with no instrument or only a single instrument. Insanely impressive. Even though the opera lasted four hours, there was no danger of getting bored. To me the main musical theme of the opera was the Lutheran choral ”Ein feste Burg”, that was sung throughout the opera with different lyrics. It was e.g. sung in the end of the opera, when a group of women and children, who had taken refuge in a church, were cruelly slaughtered.

”Les Huguenots” were seldom shown after the first years, but it has experienced a sort of renaissance in the last few years. It has been said that the reason behind this rejection was the difficulty of the music and you cannot deny that the music is challenging to sing. Most soloist should have both a very wide range and incredible agility of voice.  But in Budapest they had managed to gather a super group of soloist, out of whom I will here mention only a few. Klára Kolonits as queen Marguerite de Valois truly was the queen of the group. The endless decorations of the highest of tunes reached without any difficulty whatsoever. No wonder she received the strongest applause in the end of the night. Unbelievably beautiful! Sándor Csaba, who sang the role of Count of Nevers, also had a beautiful warm baritone voice, which was a pleasure to listen to. He also had the best French pronunciation of the bunch, though I have to say that everybody did rather well in pronouncing French. To my delight one of the soloists was a Finn – Petri Lindroos. He sang the role of Marcel and he also did very well. When he was singing the battle songs of the Protestants, you really could imagine being in the 16^th century France.

The orchestra of the Hungarian National Opera and director Oliver von Dohnányi had a very good night despite the demanding job. The music was really versatile and must have required deep concentration, but the result was more than satisfactory.   

All in all I must say that “Les Huguenots” was a great experience and I am definitely going to see it again if I every bump into it somewhere. That’s how impressive the music was.

Meedio Tampereen Hervannan Cinolassa, 19.1.2019

Olen viime vuosina käynyt useamman kerran katsomassa opiskelijoiden oopperaproduktiota Tampereella ja järjestään poistunut niistä oikein tyytyväisenä. Niin tälläkin kertaa, kun vuorossa oli Gian Carlo Menottin Meedio. Esitys oli vanhassa elokuvateatterissa (Cinola) Tampereen Hervannassa. Näyttämö asetti varmaan omat haasteensa esitykselle, mutta ohjaaja Veera Aaltonen ja muu työryhmä olivat tehneet hienoa työtä teoksen kanssa ja esitys oli ehdottomasti Tampereen matkan arvoinen. Oopperahan kestää vain noin tunnin.

Oopperan tarina kertoo nimensä mukaisesti meediosta (Madame Flora), joka huijaa asiakkaitaan tyttärensä Monican avulla. Madame Floralla on myös mykkä kasvattipoika Toby, joka on rakastunut Monicaan. Kesken erään istunnon Madame Flora kuulee äänen ja tuntee kylmän kosketuksen kaulallaan ja järkyttyy. Hän syyttää tuntemuksistaan Tobya, pahoinpitelee tämän ja lopuksi ajaa pois kotoa. Myöhemmin Toby palaa salaa kotiin, Madame Flora kuulee jälleen ääniä ja ampuu vahingossa Tobyn kuoliaaksi.

Menottin musiikki sopii hienosti oopperan tarinaan, hieman kauhuelementtejä sisältävään traagiseen kertomukseen. Kapellimestari Asseri Väisänen ohjasi nuoria opiskelijamuusikkoja iskevän jäntevästi.

Oopperan lavastus, puvustus ja maskeeraus olivat onnistuneita (tekijöitä ei kerrottu käsiohjelmassa erikseen), mutta upein pala oli ehdottomasti esityksen valaistus, jonka oli suunnitellut Helli Pimiä. Hän sai valoilla luotua hienoja tunnelmahelmiä korostamaan oopperan tarinaa, vaikka resurssit olivat varmasti aika rajalliset.

Myös laulajia voi vain kehua. Yhtään heikkoa lenkkiä ei joukosta löytynyt, vaan kaikki esiintyjät olivat sekä hyviä laulajia että erinomaisia esiintyjiä. Ehkä oma suosikkini oli Sanna Laakso Madame Florana. Hän teki mahtavan roolityön hulluuteen vaipuvana meediona. Mutta hyviä olivat myös muut laulajat: Anette Raukola Monicana (Black Swan -kehtolaulu oli loistava), Ilona Saari Rouva Gobineau’na, Juho Stén Herra Gobineau’na, Marjaana Ritanen Rouva Nolanina sekä Veera Hölsö Äänenä. Eikä esiintyjistä tietenkään sovi unohtaa onnistuneen Tobyn roolin esittänyttä Jussi Lucácsta.

Tulen varmasti jatkossakin käymään Tampereen opiskelijaproduktiota katsomassa, kun laatu on näin hyvää. 

Istunto

Äiti ja tytär

Esiintyjät

The Medium in Cinola, Tampere, the 19th of January, 2019

I have in the past few years seen in Tampere several student opera productions and I have always left home well satisfied just like this time, when I saw Gian Carlo Menotti’s ”The Medium”. The performance took place in an old cinema (Cinola) in Hervanta, Tampere. The stage must have posed some challenges to the project, but the director Veera Aaltonen and the rest of the group did really good work with the opera and it was definitely worth a visit to Tampere. The opera lasts only about an hour.

The story is about a medium (Madame Flora), who cheats her clients with the help of her daughter Monica. Madame Flora also has a mute foster son, Toby, who is in love with Monica. In the middle of a séance Madame Flora hears voices and feels a cold touch on the neck and is shocked. She blames Toby for the sounds and touch, hits him and drives him from home. Later Toby secretly returns home, Madame Flora hears voices again and accidentally shoots Toby to death.

Menotti’s music fits perfectly the theme of the opera, a tragic story with hints of horror. The conductor Asseri Väisänen led the young student musicians with precision and vigour.

Set design, costume design and make-up were good (the programme leaflet did not give the designers separately), but the absolutely best part was the light design by Helli Pimiä. She created with lights striking moments to enhance the story of the opera, even though the resources must have been rather limited.  

I can only praise the singers, too. There were no weak links and all the singers were both good singers and great performers. Perhaps my own favourite was Sanna Laakso as Madame Flora. She did a superb job as a medium losing her mind. But the other singers were equally good: Anette Raukola as Monica (the lullaby “Black Swan” was excellent), Ilona Saari as Mrs Gobineau, Juho Stén as Mr Gobineau, Marjaana Ritanen as Mrs Nolan and Veera Hölsö as the Voice. And one cannot forget Jussi Lucásc, who did a very good performance as the mute Toby.  

I am sure to visit student productions in Tampere also in future, when the quality is this good.

The seance

Mother and daughter

The performers

Carmen suviyössä Helsingin Kanneltalossa, 18.1.2019

Georges Bizet’n Carmen ei kuulu lempioopperoihini lähinnä siitä syystä, että se on todellista vakiokauraa lähes kaikilla oopperanäyttämöillä. Oopperaa tuntematonkin ihminen tunnistaa vähintään sen pari tunnetuinta aariaa. Mutta kun Operarte Ry ilmoitti esittävänsä Carmen suviyössä –oopperan Kanneltalossa, niin idea kuulosti sen verran kiinnostavalta, että innostuin ostamaan lipun.

Operarten esitys oli klassistakin klassisempi ooppera kesäteatteriversiona. Punkkarityttö Carmen seikkaili 1970-luvun suomalaisessa kesäyössä. Ja idea toimi!

Päivitetyssä tarinassa punkkarityttö Carmen ihastuu armeijassa olevaan Jooseen, joka karkaa kiltin tyttöystävänsä Mikaelan hoivista punkkarijoukon mukaan. Harmi vaan, että Carmen ihastuu ja kyllästyy herkästi eli seuraavaksi hän rakastuu rokkari Esko Milloon. Joose on mustasukkainen ja tässä versiossa loppuratkaisu on tutusta traagisuudestaan huolimatta kivan yllättävä. Tosin oopperaystäväni, jonka seurassa katsoin esityksen, huomautti minulle, että loppuratkaisun ei ilmeisesti ollut kuitenkaan tarkoitus naurattaa.

Tässä kesäteatterioopperassa oli paljon mukavia yksityiskohtia ja Juha Pikkaraisen ohjaus piti sopivasti katsojien mielenkiintoa yllä. Itse hämmästelin sitä, miten hienosti ooppera sopi myös punktyttöbändin esitykseen. Oopperaystäväni puolestaan ihasteli, miten sattuvasti Vokswagen Kleinbus saatiin rakennettua vain muutamasta olutkorista ja kuskilla oli kuulemma aivan oikeaoppinen rattiotekin. Uskon asiantuntijaa. Hihittelin myös Esko Millon valomiekalle taistelukohtauksessa, eikä tikoin käyty kaksintaistelukaan hassumpi ollut.

Työryhmä vastasi puvuista ja lavasteista ja niukoista lavasteista huolimatta 1970-luvun Suomi eli lavalla (taustalle heijastetut kuvat olivat osa lavasteita). Mirkka Saaren hieno valaistus viimeisteli lookin.

Ooppera esitettiin pianosäestyksellä ja Tiina Korhonen pianon ääressä teki mielettömän hienon työn. Kolmannen näytöksen hienon alkusoiton soittivat vuorostaan todella kauniisti Arttu Jauhiainen (huilu) ja Eetu Yrjänä (kitara).

Laulullisesti esitys oli varsin vaihteleva. Eniten pidin Aapo Kilpelän Sunilasta (Zuniga). Jotenkin sekä ääni että esiintyminen toimivat. Ronnie Karlssonin Esko Millo (Escamillo) oli parhaimmillaan hänen kuuluisimmassa, toreadorin aariassaan, mutta ihan mukavasti muukin osuus sujui. Viivi Tulkki Merjana (Mercedes) kuulosti myös oikein hyvältä. Epätasaisesta laulusta huolimatta esitys oli ehdottomasti hintansa väärtti ja toivottavia katsojia riittää tuleviinkin esityksiin, joita on vielä kolme jäljellä (lippuja myy www.lippu.fi).