Covid fan tutte in the Finnish National Opera, the 28th of August, 2020

 

The autumn season of the Finnish National Opera was supposed to start with Richard Wagner’s ”The Valkyrie”, but due to Covid-19 the performances were postponed to early 2021 and it was announced that there would be a new opera called ”Covid fan tutte” that would be made and rehearsed in only a couple of months. The opera would be based on Mozart’s “Cosi fan tutte” and it would tell about the Covid-19 spring in Finland. The libretto was written by Minna Lindgren and the director was Jussi Nikkilä. When the postponement of ”Die Valkyrie” had left several Finnish Wagner singers without a job and also Karita Mattila had been left stranded in Finland and she agreed to join the group of soloists, the opera was to be a guaranteed success.

It is seldom in Finland that one sees in one production such a bunch of Finnish opera idols. Conductor Esa-Pekka Salonen worked with a smaller Finnish National Opera Orchestra and the Chorus performed on a projected video. The main roles were sung in addition to Karita Mattila by Johanna Rusanen, Minna-Liisa Värelä, Tommi Hakala, Tuomas Katajala and Waltteri Torikka. Actress Sanna-Kaisa Palo had a spoken role as the Interface Manager of the opera house.  

As the subtitle of the opera said, it contained scenes from the Covid-19 spring. The librettist had squeezed into it pretty much everything possible from government press conferences, technical difficulties of Microsoft Teams -meetings, remote schools to eating at home all the time, travel restrictions of opera divas, face mask purchases and restricting free movement of the elderly. I would say that the production reminded a stand up performance that was sung in opera tunes. Some of the jokes were goods, some not so and towards the end the performance grew a bit stale as is rather common in this kind of performances.

From the musical point of view the performance was interesting. Salonen and the orchestra started with ”The Valkyrien”, but soon Palo ordered them to play Mozart instead, which was the musical cue for the rest of the evening. Not all the music was from ”Cosi fan tutte”, but there was e.g. Leporello’s famous catalogue aria from “Don Giovanni”. I thought it was cool to hear Wagner sopranos sing lyric roles and the established gentlemen also sung their roles as the professionals they are. Personally I found Tuomas Katajala’s seranade sung from the yard to his mother, who was locked in her own home, the highlight of the evening (but I am his huge fan, of course). Karita Mattila sung several roles in the production (opera diva, elderly lady, deceitful face mask seller, quack and economist to mention only some of them) and she had a chance to exaggerate to her heart’s content. She did really superb characters and adapted her voice to all the different roles.

Sanna-Kaisa Palo threw herself to the role of a cynical manager, but the sign language interpreter Outi Huusko, who Finns learned to know from the government press conferences this spring, really threw herself to the interpreting. She was absolutely gorgeous in expressing with the signs and facial expressions the text. She has made people understand the importance of sing language during this spring in Finland more than anyone else before her and this opera just proved further how iron hard professional and expressive her work is.

Those of you who live in Finland can see the recording of the opera also in Yle Areena if you do not have a chance to go and see it live.

 

Hevonsenkaltainen sukunimi ja ja mitä jäljelle jää Musiikkitalon Sonoressa, 20.8.2020

 

Varmaan jo esityksen nimen (Hevosenkaltainen sukunimi ja mitä jäljelle jää) olisi pitänyt kertoa, että tulossa on hieman erilaisempi musiikkiesitys Sibelius Akatemian opiskelijoilta. J. Martina Roos oli kirjoittanut teoksen Kalle luotosen näytelmän pohjalta, joka taas pohjaantui Anton Tšehovin novelliin. Yhteys Tšehovin novelliin Hevosenkaltainen sukunimi oli matkan varrella muuttunut suhteellisen ohueksi, mutta kyllä se sieltä pohjalta löytyi. Itse esitys kertoi kolmesta orvosta sisaruksesta – Annasta, Andreista ja Volodjasta sekä heidän lastenhoitajastaan. Lapset riitelivät, unelmoivat sirkukseen karkaamisesta ja muistelivat äitiään ja isäänsä. Esitys koostui sekä puheosuuksista että lauluista.

Esityksen ennakkomainonnassa kerrottiin vain, että sisäänpääsy on maksuton, mutta siinä ei ollut mitään mainintaa lippurajoitteista. Onneksi olin tapani mukaan erittäin hyvissä ajoin paikalla, sillä lähes kaikki paikat oli varattu kutsuvieraille ja vapaassa jaossa oli vain muutama yksittäinen lippu. Lippujen yleiseen vähyyteen varmaan vaikuttivat Sonoren erinomaiset turvavälit, mutta siitä olisi kyllä ollut kiva olla maininta myös esityksen mainoksissa.

Sibelius Akatemian opiskelijoiden lopputöitä on aina mielenkiintoista seurata ja veikkailla, kuka lavalla olijoista tulee tulevina vuosina putkahtelemaan oopperoiden esiintyjälistoilla. Tällä kertaa veikkaisin, että todennäköisemmin kuulemme tulevaisuudessa enemmän esiintyjäjoukon naissolisteista kuin miehistä. Itse pidin eniten lastenhoitajan (eli njanjan) roolin laulaneesta Marianne Montosesta. Mielenkiintoisen täyteläinen ääni, josta voi kehittyä vielä vaikka mitä. Myös Virva Puumala Annan roolissa oli hyvä ja erityisesti pidin hänen tulkinnastaan Lizan aariasta Tšaikovskin Patarouva-oopperasta (Ах, истомилась я горем).

Käsiohjelmassa oli kerrottu myös esityksen muotoutumisesta, johon korona-kevät toi omat hankaluutensa; esiintyjiä putosi pois työryhmästä ja aikataulut muuttuivat. Tämä varmasti vaikutti kokonaisuuten ja pohdin myös sitä, että en ehkä ollut ihan oikeaa kohderyhmää, sillä teos ei kokonaisuutena täysin uponnut minuun. Mutta siitä huolimatta on todella hienoa, että nuoret taiteilijat tekevät erilaisia teoksia eivätkä aina samaa Mozartin Cosi fan tuttea. Kaikkien ei tarvitse pitää täysillä kaikesta ja silti esitys voi olla katsomisen arvoinen.

 

A Horsey Name and What Remained in the Helsinki Music Centre (Sonore stage), the 20th of August, 2020

I suppose already the name of the performance (A Horsey Name and What Remained) should have told me that I should expect a bit different musical performance by the students of the Sibelius Academy. J. Martina Roos had written the story based on the play of Kalle Luotonen which had got its origin from the novel of Anton Chekhov. The connection to the Chekhov novel had eventually become kind of thin, but it did exist. The performance itself was about three orphan siblings – Anna, Andrey and Volodya and their nanny. The children quarrel, dream about joining the circus and reminisce about their parents. It contained both speech and singing.

In the advertisements it was only mentioned that there is no entrance fee to the performance, but there was no note about any ticket restrictions. Fortunately, I was at Sonore quite early as I often am, since almost all seats were reserved for the invited guests and there were only a couple of tickets for other people. The excellent Covid-19 safety measures of Sonore, of course, affected the number of tickets available, but it would have been good to have a mention of the extremely small number of existing tickets in the advertisements.

The diploma works of the Sibelius Academy students are always interesting to see and to try to guess which one(s) of the singers manage to reach bigger roles in operas in the future. This time I would guess that the ladies are more likely to become bigger stars than the gentlemen. My personal favourite was the nanny (Marianne Montonen). She has an interestingly full-bodied voice that has promise of further development. Virva Puumala was also good in the role of Anna and I especially liked her rendition of Liza’s aria from Tchaikovsky’s opera “The Queen of Spades” (Ах, истомилась я горем).

There was a short description of how the performance was made in the programme leaflet and suffice it to say that there were plenty of obstacles on its way during the Covid-19 spring: several performers left the production and schedules changed. That must have affected the result and I also ended up to the conclusion that I wasn’t perhaps the main target group of this production, since I did not quite fall in love with it. But it is great that young artists make different type of things and not just the same old “Cosi fan tutte´” by Mozart.  We don’t always have to over the moon with every production, but they still are worth seeing.  

 

Hakala, Karlström, Luttinen ja Pursio Savoy-teatterissa, 16.8.2020

 

Kun neljä suomalaista mieslaulajaa: baritoni (Tommi Hakala), tenori (Dan Karlström), basso (Sami Luttinen) ja bassobaritoni (Tuomas Pursio) päättävät pitää yhteisen 50-vuotisjuhlakonsertin, niin ohjelmiston kappaleet on varmasti suorastaan vaikea valita. Kaikesta päätellen konsertin laulut olikin koottu periaatteella jokaiselle jotakin: mukana oli sekä suomalaisia klassikkolauluja, oopperaa, operettia, musikaaleja että tangoja. Herroja säesti Hans-Otto Ehrström pianon ääressä.

Opiskelukavereista ehkä tunnetuin on Tommi Hakala. Hänen äänensä on todella komea, mutta minä jäin kyllä hänen kappalevalinnoissaan kaipaamaan jotain jykevää esitystä kuten vaikkapa Wagner-aariaa.  

Dan Karlströmin kevyt ääni ei ollut parhaimmillaan ooppera-aarioissa, mutta loppupuolen musikaaleissa hän oli omimmillaan. Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen Guldet blev till sand -kappaleessa (Kristina från Duvemåla -musikaalista) hän jo otti yleisönsä ja aplodit olivat sen mukaiset.

Sami Luttinen vei minun sydämeni ruhtinas Greminin aariassa Jevgeni Oneginista. Kyseinen aaria on muutenkin suosikkejani ja kun Luttinen vielä onnistui ääntämään venäjää erittäin hyvin suomalaiseksi, niin olin myyty. Luttinen osoitti illan aikana olevansa muutenkin erittäin monipuolinen laulaja, sillä hieno oli hänen tangonsakin (Kangastus) puhumattamaan Show Boat -musikaalin laulusta Ol’ man river. Suorastaan ihanat matalat äänet!

Tuomas Pursio esitti omana aarianaan Don Carloksesta Ella giammai m’amón, jota seurasi Filipin ja Suurinkvisiittorin duetto Luttisen kanssa. Tämähän on yksi oopperahistorian komeimmista kohtauksista, mutta ykköskaartiin tämä esitys ei kyllä yltänyt. Mutta Tango Desiréen Pursio esitti todella vetävästi. Ja mikäpä oli esittäessä, kun säestäjänä toimi harmonikan kanssa itse Raimo Sirkiä!

Ja mitäpä olisi konsertti ilman vierailevia tähtiä, joten lopussa lavalle saapui ensin Reetta Haavisto esittämään herrojen kanssa Lippen schweigen -laulun opeteretista Iloinen leski. Seuraavaksi lavalle saapuikin lisää laulajia (mm. Essi Luttinen) ja koko joukko kajautti Brüderlein und Schwesterlein -laulun Lepakosta.

 

Hakala, Karlström, Luttinen and Pursio in the Savoy Theatre, the 16th of August, 2020

 

When four Finnish (male) signers: baritone (Tommi Hakala), tenor (Dan Karlström), bass (Sami Luttinen) and bass-baritone (Tuomas Pursio) decide to have a 50-year concert together, it must be exceedingly difficult to decide which pieces to sing. As far as I could tell they had decided to have something for everyone: they had Finnish classics, opera, operetta, musicals and tangos in the programme. The gentlemen were accompanied by Hans-Otto Ehrström at the piano.

These men have studied music together and perhaps the best known of them is Tommi Hakala. He has a superb voice, but I would have liked to hear something more robust from him e.g. some Wagner aria.

Dan Karlström’s light voice was not at its best in the opera arias, but in the pieces from musicals in the end of the concert he was good. In the ”Guldet blev till sand” song by Benny Andersson and Björn Ulvaeus from the musical “Kristina from Duvemåla” he really took his audience and the applause was proof of that.  

Sami Luttinen took my heart with the Prince Gremin’s aria from “Eugene Onegin”. That particular aria is one of my favouriets and when Luttinen even managed to pronounce Russian exceedingly well for a foreigner, I was sold. Luttinen showed during the evening that he is a truly versatile singer, since his tango (Kangastus) was excellent, let alone his rendition of the song “Ol’ man river” from the musical  “Show Boat”. Such delicious low tones!

Tuomas Pursio performed as his aria ”Ella giammai m’amó” from ”Don Carlos” and it was followed by the duet of Philip and the Grand Inquisitor together with Luttinen. This is one of the finest opera scenes in the history, though this version did not reach the podium position. But Pursio’s Tango Desirée was really catching. And why not, when he was accompanied by Raimo Sirkiä (a retired well-known Finnish opera singer) playing accordion.

And of course every concert must have visiting stars, so in the end first Reetta Haavisto joined the men in singing ”Lippen schweigen” from the musical “The Merry Widows”. The evening ended with even more visitors joining them including e.g. Essi Luttinen and the whole group sang “Brüderlein und Schwesterlein” from “Die Fliedermaus”.  

 

Norma Espoon Sellosalissa, 11.8.2020

 

Kun usean kuukauden jälkeen vihdoin oli mahdollisuus nähdä kokonainen ooppera lavalla, niin suunnistin Espoon Sellosaliin katsomaan Vicenzo Bellinin Norman, vaikka olin nähnyt saman esityksen jo syksyllä 2018 samassa paikassa. Mutta olihan esitykseen tullut muutama miehitysmuutos, joten silläkin oli hyvä perustella itselleen oopperan näkemistä toiseen kertaan.

Kertauksena siis oopperan juoni kopiotuna edellisestä blogikirjoituksestani: Oopperan juoni on perusasetelmaltaan kolmiodraama. Normalla on ollut varsin pitkäaikainen salainen suhde valloittaja-armeijan upseeriin Pollioneen (tuloksena kaksi lastakin). Nyt miehen kiinnostus jo alkanut hiipua ja hän on iskenyt silmänsä nuoreen Adalgisaan, joka suunnittelee lähtevänsä miehen mukaan, kun tämän komennus loppuu. Kun Normalle ja Adalgisalle selviää, että he ovat molemmat rakastuneet samaan mieheen, Adalgisa luopuu miehestä ja Norma suunnittelee kostoksi tappavansa hänen ja Pollionen yhteiset lapset, mutta ei pystykään tekemään sitä. Kunnon oopperatradition mukaisesti lopussa Norma ja Pollione huomaavatkin rakastavansa toisiaan, mutta koska Norma on rakastumalla valloittajaan pettänyt kansansa, he joutuvat molemmat polttoroviolle.

Pääosan lauloi tälläkin kertaa Laura Leisma ja edelleenkin kiitettävästi. Tällä kertaa Adalgisan roolin lauloi Niina Keitel. Oopperan alkupuolen viattomana nuorena tyttönä, jota Pollione pompottelee ihan täysillä, vaikutelma oli vähän vaisu, mutta vaikeahan viattomasta nuoresta tytöstä on kovin vahvaa henkilöä tehdäkään. Mutta loppuosassa, jossa Adalgisan silmiltä ovat suomut pudonneet ja hän on selkeästi kypsynyt ihmisenä, Keitel alkoi loistaa. Hyvä suoritus!

Myös Pollinonen esittäjä oli vaihtunut ja roolin lauloi Pekka Kuivalainen. Ihan mukiinmenevä suoritus, mutta ei hän aiemman esityksen Giuseppe Varanolle kyllä pärjännyt.

 

Norma in Sellosali in Espoo, the 11th of August, 2020

 

When I finally had a chance to see a whole opera on stage after a break of several months, I simply had to go to Sellosali in Espoo to see Vicenzo Bellini’s “Norma” even though I had seen the same version already in the autumn of 2018 in the same place. But there had been some changes in the performers, so that was one more reason to go and see it a second time.

Here is a recap of the storyline from my previous blog writing: The story of the opera is a triangle drama. Norma has had a long-time secret relationship with an officer of the occupying army, Pollione (they even have two kids together). Now his interest is fading and he has targeted young Adalgisa instead. Adalgisa is planning to join Pollione when he returns home. When Norma and Adalgisa find out that they have fallen for the same man, Adalgisa gives up and Norma plans to kill their children as a revenge. Of course, she is not able to do it in the end and true to operatic traditions, in the final scene Norma and Pollione notice that they still love each other. But since Norma has betrayed her people by falling in love with an occupier, they both end up going to the pyre.

The main role was also this time sung by Laura Leisma and still with flying colours. This time the role of Adalgisa was sung by Niina Keitel. In the beginning of the opera as a young innocent girl, which is played by Pollinone, the impression was a bit bland, but on the other hand it is rather difficult to give a forceful performance of a young innocent maiden. But in the end, where Adalgisa had woken up and she had clearly grown as a woman, Keitel started to shine. Well done!

Pollinone’s performer had also changed to Pekka Kuivalainen. Pretty ok performance, but clearly not as good as Giuseppe Varano’s in the previous version.