Kaukainen sointi Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa, 26.10.2019

En ollut aiemmin kuullut yhtään säveltäjä Frank Schrekerin oopperaa, joten kun huomasin, että Ruotsin Kuninkaallinen ooppera oli ottanut ohjelmistoonsa hänen oopperans Kaukainen sointi (Der ferne Klang), päätin, että se on nähtävä. Schreker oli omana aikanaan jonkin aikaa hyvin suosittu, mutta hänen oopperansa vaipuivat pian unholaan ja ovat vasta viime vuosina saavuttaneet jonkinlaisen uussuosion ja hyvästä syystä.

Schreker kirjoitti melkein kaikkiin oopperoihinsa itse myös libreton. Kaukainen sointi on kertomus rakkaudesta, kunnianhimosta ja petoksesta. Grete ja Fritz ovat nuoret rakastavaiset. Fritz on kuitenkin kunnianhimoinen säveltäjä ja hän jättää Greten etsiäkseen kaukaista sointia, joka tekisi hänestä kuuluisan. Greten juoppo isä yrittää naittaa tytön velkojensa maksuksi, mutta Grete pakenee. Hän turvautuu hyväntahtoiseen vanhaan naiseen, joka osoittautuu kuitenkin vain etsivän nuoria naisia bordelliin. Kymmenen vuotta myöhemmin Grete on juhlittu kurtisaani ja Fritz tapaa hänet uudelleen ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin. Kun Greten ammatti paljastuu, mies jättää hänet jälleen. Muutamaa vuotta myöhemmin, Grete, joka on päätynyt kadulle, menee kuuntelemaan Fritzin viimeisintä konserttia. Konsertin alku on menestys, mutta loppu on pettymys yleisölle. Fritz on kuolemansairas ja viimein hän tapaa Greten uudelleen. He rakastavat vieläkin toisiaan, kaikki annetaan anteeksi, Fritz kuulee taas kaukaisen soinnin ja kuolee Greten käsivarsille.  

Pidin tästä oopperasta kokonaisuutena ts. Christof Loyn ohjauksesta, Raimund Orfeo Voigtin lavastuksesta ja Barbara Drosihnin puvustuksesta. Lavastus oli varsin yksinkertainen ja muutaman kerran taustalla oli esim. vanhanaikainen pahvikuva metsästä (jonka takaa tosin paljastui oikea metsä puineen). Puvut olivat erittäin osuvia tähän oopperaan. Ihailin erityisesti Greten pukujen symboliikkaa: punaista alussa ja kimaltelevaa punaista keskellä ja surumielisessä lopussa harmaata ja mustaa.

En voi olla muuten kehumatta koko esiintyjäjoukon selkeää saksaa, jota olisi voinut hyvin seurata ilman tekstitystäkin. Ja tajusin itse asiassa vasta puolessa välissä oopperaa, että tekstitys oli vain ruotsiksi, mitä sitten hieman hämmästelin, koska useimmissa maissa tekstitykset ovat nykyisin maan oman kielen lisäksi myös englanniksi.

Mutta jälleen kerran musiikki kruunasi illan. En tiennyt mitä odottaa, kun Schreker tosiaankin oli minulle tuntematon säveltäjä, mutta musiikki osoittautui kiehtovaksi. Ajoittain se kuulosti erittäin modernilta ja välillä se kimmelsi kuin vanhojen mestarien kuuluisimmat teokset. Kapellimestari Stefan Blunier loi Ruotsin Kuninkaallisen oopperan orkesterin kanssa upeaa musiikkia.  

Mutta tässä oopperassa nimenomaan pääpari (ja varsinkin Grete) esittää niin suurta osaa, että laulajien valinta on ratkaisevaa. Agneta Eichenholz oli loistava Greten roolissa. Mitä pitemmälle ooppera eteni, sitä enemmän hän piti yleisöä otteessaan. Pakkomielteinen Fritz oli hieman yksioikoisempi tapaus. Daniel Johanssonilla oli ensimmäisessä näytössä hankaluuksia korkeimpien äänten kanssa, mutta hän sai äänensä soimaan seuraaviin näytöksiin. Loppukohtaus oli niin intensiivinen ja tunnekylläinen, että jouduin nieleskelemään kyyneliä. Mikä upea ooppera! Näytöksiä on vielä pari jäljellä ja lippuja voi ostaa oopperan omien sivujen https://www.operan.se/ kautta.

The Distant Sound in the Swedish Royal Opera in Stockholm, the 26th of October, 2019

I hadn’t earlier heard any operas by composer Franz Schreker, so when the Swedish Royal Opera took to their programme his opera “The Distant Sound” (Der ferne Klang), I decided that I have to see it. Schreker was a very popular composer at his time, but his operas soon fell into oblivion for decades. Now they have experienced a smallish revival and for good reason.

Schreker wrote himself also the libretto for almost all his operas. “The Distant Sound” is a story of love, ambition and betrayal. Grete and Fritz are young lovers. However, Fritz is an ambitious composer and leaves Grete to seek for the distant sound that would make him famous. Grete’s father tries to marry her off to pay his drinking debts. Grete runs away to a compassionate older woman, who, however, turns out just to search girls to a brothel. Ten years later, when Grete is a celebrated courtesan, Fritz meets her again and wants to marry her until he finds out about her occupation and then he leaves her again. A few years later, Grete, now a simple street prostitute, goes to hear Fritz’s latest concert. The beginning of the concert is a success, the end a disappointment to the audience. Fritz is dying, but at the last moment he is united with Grete. They still love each other, all is forgiven and Fritz dies on Grete’s arms.

I really liked the whole package of this opera, that is Christof Loy’s direction, Raimund Orfeo Voigt’s set design and Barbara Drosihn’s costume design. The set was simple and at times on the background they even used old-fashioned cardboard curtain that represented forest (behind which an actual forest with trees was revealed!). The costumes were super suitable for the opera. I especially admired the symbolism of Grete’s costumes. Red in the beginning and glittering red in the middle, grey and black in the bleak end.

I cannot but praise the excellent German pronunciation of all the singers, which would have allowed following the opera even without texting. I actually realized only mid opera that the texting was only in Swedish, which was a bit surprising, since nowadays most opera houses have the texting both in the local language and in English.

But – once again – the music crowned the evening. I didn’t know that to expect, since – as I said – Schreker was an unknown composer to me, but the music was fascinating. At times it sounded very modern, at times glittering like the old masters’ masterpieces. The conductor Stefan Blunier created beautiful music with the Orchestra of the Royal Opera House.

However, this is an opera, where the leading pair (and especially Grete) play such an important role that the choice of singers is vital. Agneta Eichenholz was magnificent in the role of Grete. The further the opera got, the more facets Grete got and the more spellbound the audience became. The obsessive Fritz was a bit more straightforward a character. Daniel Johansson had some problems with the highest notes in the first act, but he got his voice running in the next acts. The end scene was so intense and emotional that I was close to tears. What an end to a beautiful opera! There are still a few performances left and tickets are available at https://www.operan.se/.

Baby Jane Aleksanterinteatterissa 25.10.2019

Ooppera Skaala on viime vuosina tuottanut säännöllisesti uusia, hieman erikoisempia oopperoita, joissa on käytetty jopa konemusiikkia. Heidän viimeisin tuotantonsa – Baby Jane – perustuu Sofi Oksasen samannimiseen romaaniin. Essi Luttinen ja Janne Lehmusvuo ovat kirjoittaneet romaanin pohjalta libreton ja oopperan on säveltänyt Markus Kärki.

Tarina kertoo Tytöstä (Essi Luttinen), joka tapaa Pikin (Tuuli Lindeberg) Helsingin yöelämässä. He tuntevat vetoa toisiinsa ja aloittavat suhteen, joka kauniista alusta huolimatta on tuhoon tuomittu. Suhdetta hankaloittaa Pikin ex-tyttöystävä Bossa, mustasukkaisuus, masennusjaksot, viina ja rahanpuute. Lopussa Tyttö ei näe muuta ratkaisua kuin tappaa Piki.

Pidin oopperan musiikista. Se tuli nauhalta, joten paikalla ei ollut soittajia. Yleensä pidän elävästä musiikista, mutta tähän oopperaan soittajien puuttuminen sopi. Myös laulajien ääneet oli elektronisesti vahvistettu, mistä en yleensä pidä, mutta jälleen tässä oopperassa e toimi. Oopperan kritiikeissä on valitettu liiallista musiikin voimakkuutta, mutta en tiedä satuinko istumaan salissa jonkinlaisella äänen katvepaikalla vai olivatko korvani muuten tukossa, koska minä en ääntä kokenut yhtään liian kovana.  

Ohjaaja Janne Lehmusvuo oli onnistunut luomaan teatterin lavalle oopperan, joka hengitti intohimoa ja oli täynnä elämää ja joka oli pakko katsoa katkeraan loppuun asti. Tyra Thermanin puvustus oli upea ja kuvasi hienosti tarinan henkilöitä. Luttisen Tyttö oli puettu tyttömäisiin kukkakoristeisiin mekkoihin, Lindebergin Piki oli miesmäisemmissä vaatteissa ja Heinosen Bossa oli pukeutunut mustiin kuin koston enkeli.   

Kaikki laulajat (Luttinen, Lindeberg ja Heinonen) tekivät yksinkertaisesti huikeat roolisuoritukset. He eivät pelkästään laulaneet upeasti, vaan loivat myös uskottavat elämänmakuiset henkilöt. Luttinen oli nuori, rakastunut, mustasukkainen, pakkomielteinen Tyttö. Lindebergin Piki oli ”kaupungin coolein lesbo”, joka taisteli omia demonejaan vastaan ja taustalla, odottamassa mahdollisuutta Pikin takaisin valoittamiseen oli Heinosen Bossa. Oli sekä raskasta että hienoa seurata Tytön ja Pikin tarinaa ruusunpunaisen rakkauden alusta kohti traagista loppua. Valitettavasti teatteri oli puolityhjä – ainakin minun näytöksessäni, sillä tämä ooppera ehdottomasti ansaitsisi myös laajemman yleisön huomion.

Baby Jane in the Alexander Theatre, the 25th of October, 2019

The opera group Skaala has in the last few years produced regularly new, non-traditional operas, that have been even using machine music. Their latest production Baby Jane is based on Sofi Oksanen’s novel by the same name. Libretto is by Essi Luttinen and Janne Lehmusvuo, music by compositor Markus Kärki.

The opera tells about the Girl (Essi Luttinen) who meets Piki (Tuuli Lindeberg) in the Helsinki nightlife. They are drawn to each other and start a relationship, which despite the beautiful beginning is doomed. The relationship is complicated by Piki’s ex-girlfriend Bossa, jealousy, bouts of depression, alcohol, lack of money. In the end the Girl sees no other escape but to kill Piki.

I liked the music of the opera. It came from a tape, so there were no musicians in the theatre. I usually like to hear live musicians, but to this opera the absence of musicians fitted. Even the voices of the singers were electronically enhanced, which I normally don’t like at all. But again, in this opera it was ok. In the critiques there have been complaints about too loud music. I am not sure if I sat in some kind of a blind spot when it came to sound or if my ears just were blocked, but I did not feel that the music was too loud.

The director Janne Lehmusvuo managed to create on stage an opera that breathed passion, was full of life and that you simply had to see to the bitter end. Tyra Therman’s costumes were absolutely perfect and expressed the characters beautifully: Luttinen’s Girl was dressed in girlie flowered dresses, Lindeberg’s Piki was wearing more masculine garments and Heinonen’s Bossa was wearing black like an avenging angel.  

All the singers (Luttinen, Lindeberg and Heinonen) made absolutely stunning performances. Not only did they sing well, but they also created believable, living characters. Luttinen was a young girl in love, jealous, obsessed. Lindeberg’s Piki was “the coolest lesbian in town”, who battled her own demons and in the wings, looking for her opportunity to win back Piki, was Heinonen’s Bossa. To follow the story of the Girl and Piki, who were so much in love in the beginning to the tragic end, was both tough and wonderful. Unfortunately, the theatre was half empty at least in the performance that I saw. This opera would definitely deserve a wider audience.

Oedipus Rex Suomen Kansallisoopperassa, 23.10.2019

Kansalliooppera esitti kolme vuotta sitten huippumiehityksellä Richard Straussin oopperaa Elektra. Nyt he esittivät Sofokleen soivat tragediat otsikon alla Manfred Honeckin ja Tomáš Illen laatiman Elektra-sarjan eli kyseisen oopperan musiikkia ilman laulajia. Oli varsin mielenkiintoista kuulla oopperan musiikkia ilman laulajia ja täytyy todeta, että musiikista sai irti ihan erilaisia viboja vain orkesterin esittämänä. Illan kapellimestarina toimi Eivind Gullberg Jensen.  

Minulle illan kohokohta oli kuitenkin Igor Stravinskyn Oedipus Rex (Kuningas Oidipus) oopperaoratorio, jota esitetään kovin harvoin. Harmittelin nytkin sitä, että siitä esitettiin puhdas konserttiversio, sillä olisi ollut kiinnostava nähdä säveltäjän tarkoin säätelemä näyttämöversio, jossa tosin siinäkään ei ole kovin runsaasti vipinää, koska laulajien on tarkoituskin esiintyjä jähmeästi, mutta kiinnostava se varmasti olisi ollut. Nyt laulajat pääosin esiintyivät orkesterin päämassan takana sivustoilla ja etualalla esiintyi lähinnä Kertoja.

Oedipus Rex kertoo antiikin ehkä kuuluisimman tragedian tarinan, jossa Kuningas Oidipus saa tehtäväkseen selvittää edellisen kuninkaan murhan. Osoittautuu, että hän itse on surmannut tämän tietämättä, että kyseessä oli kuningas ja että hän itse asiassa oli itse kuninkaan biologinen poika. Kaiken huipuksi Oidipus oli mennyt naimisiin kuninkaan lesken, oman äitinsä kanssa. Asian paljastuttua, kuningatar Iokaste surmaa itsensä ja Oidipus puhkaisee silmänsä.

Stravinsky kirjoitti Oedipus Rexin latinankieliseen librettoon, josta ohjelmalehtisessä oli suomenkielinen käännös. Olisin rinnalle kaivannut myös latinankielistä tekstiä, koska se olisi avannut musiikkia lisää, varsinkin kuin kuoron laulu – jyrähtelystään huolimatta – oli tekstillisesti aikamoista puuroa välillä. Sinänsä oopperan juonen olisi voinut seurata ilman librettoakin, sillä Kertoja (Timo Torikka) kertoo toistuvasti tapahtumat yleisön kielellä. Kansallisoopperan versiossa Torikka tepasteli näyttämön laidasta toiseen kannellen Sofokleen kipsipäätä. Noh.  

Stravinskyn musiikki Oedipus Rexissä on ajoittain suorastaan mahtipontista, mutta pidin siitä kovasti. Laulajista ehdoton suosikkini oli Iokasten roolin laulanut Ekaterina Gubanova. Herkullinen tummat alaääneet ja voimakkaan kirkkaat ylä-äänet. Välillä tosin ääni meni vähän turhankin nasaaliksi, mutta sitä kuulee aina silloin tällöin venäläisillä mezzoilla. Mutta kun hän vielä jo lavalle astuessaan suorastaan huokui ylvään kuningattaren halveksuntaa itseään alempiarvoisia kohtaan, niin kokonaisvaikutelma oli suorastaan tyrmäävä.

Oedipus Rex in the Finnish National Opera, the 23rd of October, 2019

The Finnish National Opera performed with stunning singers three years ago Richard Strauss’s opera “Elektra”. Now they played under the heading “Sophocles’s tragedies set to music” an orchestral version (made by Manfred Honeck and Tomáš Ille) of the same opera, so music from the opera without singers. It was truly interesting to hear the music without singers, since I got totally different type of vibes when the music was 100 % instrumental. The conductor of the evening was Eivind Gullberg Jensen.

The highlight of the evening for me was, however, “Oedipus Rex” a relatively seldom performed opera-oratorio by Igor Stravinsky.  I was a bit disappointed that we saw a concert version instead of the staged version, which as such doesn’t contain a lot of movement either, since the characters are supposed to be rather stiff, but it would have surely been interesting to see. Now most of the time the singers stood behind the main mass of the orchestra and the front stage was mainly left to the Narrator.

“Oedipus Rex” is perhaps the most famous tragedy by Sophocles. King Oedipus is given the task to find out who murdered the former king. It turns out, that Oedipus himself killed the king, not knowing he was the king and not knowing that the king was actually his biological father. In addition to the killing, Oedipus marries the window, his own mother. When this is found out, queen Jocasta commits suicide and Oedipus puts out his own eyes.

Stravinsky composed “Oedipus Rex” to a libretto in Latin. The programme leaflet contained the libretto in Finnish, but I actually would have liked to have also the Latin text included, since it would have given depth to the experience, especially since the singing of the choir – despite its fierceness – was quite often not really decipherable. As such, it was possible to follow the story even without the libretto, because the Narrator (Timo Torikka) recounts the story piece by piece in the language of the audience. In the version of the Finnish National Opera Timo Torikka pranced from one end of the stage to the other carrying a plaster head of Sophocles. Well.

From time to time the music of “Oedipus Rex” was almost pompous, but I liked it a lot. My absolute favourite singer was Ekaterina Gubanova in the role of Jocasta. Deliciously dark lower notes and strong and bright high notes. Sometimes her voice was a bit too nasal, but you do hear that regularly with Russian mezzo-sopranos. Though, when she literally oozed contempt towards the lower classes when entering the stage like a true queen, the overall picture was stunning.

  

Vera Sheloga ja Kaštšei Kuolematon Nukketeatteri Sammossa, 18.10.2019

Säveltäjä Nikolai Rimski-Korsakovin syntymästä on tänä vuonna kulunut 175 vuotta ja ennätin jo ajattelemaan, että juhlavuosi sujahtaa Suomessa ohi ilman minkäänlaista huomiota, mutta onneksi Rimski-Korsakov 175 työryhmä ja Fantasiaooppera ry pelastivat vuoden esittämällä kaksi Rimski-Korsakovin pienoisoopperaa (Vera Sheloga ja Kaštšei Kuolematon), joita ei ilmeisesti ole aiemmin Suomessa esitettykään. Näin itse Kaštšei Kuolemattoman toukokuussa Pietarissa, mutta Vera Sheloga oli minullekin uusi tuttavuus.

Ilta alkoi Vera Shelogalla, jossa nimihenkilön mies on sodan jäljiltä vielä poissa kotoa. Tällä välin Vera on synnyttänyt lapsen, jonka isä on toinen mies, joka kuitenkin jätti hänet. Vera paljastaa uskottomuutensa sisarelleen ja kun hänen aviomiehensä palaa kotiin ja tiedustelee, kuka lapsi on, sisar tunnustaa tämän omakseen.

Teos oli intensiivinen tarina, jossa jännite säilyi alusta loppuun. Onnettoman Veran tarina eli musiikissa ja aluksi huolettoman sisaren maailma särkyy katsojan silmien edessä. Tuuli Elinä Kilpelä teki hienon roolityön ahdistuneena Verana.

Laulajien venäjän ääntämystä ei parhaalla tahdollakaan voi kehua, joten olin erittäin tyytyväinen siihen, että ooppera oli tekstitetty suomeksi. Toki venäjä on haastava kieli laulaa, varsinkin kun venäläisistä oopperoista ei länsimaissa esitetä kuin muutamia, joten harjoitusta ei kovin paljoa tule, mutta kieltämättä harmitti, kun iso osa tekstistä ei oikein edes muistuttanut venäjää.  

Väliajan jälkeen vuorossa oli Kaštšei Kuolematon, jonka juonen voi lukea toukokuisesta blogistani https://oopperadonna.blogspot.com/2019/05/. Oli todella mielenkiintoista nähdä kaksi niin erityyppistä versiota samasta oopperasta näinkin lyhyen ajan sisällä. Ville Saukkosen ohjaus oli mielestäni molemmissa illan oopperoissa erittäin onnistunut. Kaštšei Kuolemattomassa Saukkonen oli etäännyttänyt oopperaa kansantarinasta ja hänen versionsa oli mielestäni ehdottomasti verevämpi kuin Mariinskin ja pidin siitä kovasti.

Sankariparin asu toi mieleeni Ruotsi-Suomi maaottelun tuulipuvut muutaman vuosikymmenen takaa, mutta herttaisen parin he (Emmi Kaijansinkko ja Olli-Tapio Tikkanen) muodostivat. Illan ehdoton kuningatar oli kylläkin Kashejevna (translitterointi on tässä vähän epälooginen, sillä venäjässä molemmissa nimissä on sama s) roolin laulanut Karoliina Laurila-McLoud. Missä ihmeessä tämä upea laulaja on oikein ollut piilossa?! Hänen Venäjän ääntämyksensäkin oli hyvää ja ääni suorastaan hiveli korvia. Upeaa! Ja ylitsepursuavan korea pukukin sopi täydellisesti Kashejevna rooliin.  

Oopperoiden visualisoinnista vastasi Hanna Hakkarainen. Lavasteilla teokset eivät koreilleet, mutta molemmat ratkaisut olivat toimivia. Vera Shelogan neuvostoliittolaiset asut särähtivät hieman silmiini, mutta tarina oli toisaalta kyllä aika ajaton. Kaštšein puvustus oli ehdottoman onnistunut. Vähän kreisi, mutta tarinaan ja henkilöihinkin sopiva.

Molempien oopperojen säestäjä oli pianisti Tuure Juutilainen. Uskomattoman hyvin Rimski-Korsakovin musiikki sopikin pelkällä pianolla soitettavaksi. Juutilaisen työskentelyä oli nautinto seurata ja olin illan jälkeen aivan liekeissä. Suuri kiitos kaikille työryhmäläisille ja esiintyjille tästä harvinaisesta nautinnosta!

Vera Sheloga

Kaštšei Kuolematon