Vixen Konepajan Brunossa, 19.8.2017

VIXEN

 

Jos jollakulla on vielä harhaluulo, että ooppera on vain kansallisoopperoissa tai tunnetuilla festivaaleilla pönöttävää ns. eliittiä varten, niin sellaiset uskomukset kaatuvat kyllä yhä tihenevällä tahdilla uusien oopperaryhmien tehdessä erilaisia oopperateoksia. Helsingin juhlaviikot ja Helsingin koominen ooppera toivat Konepajan Brunoon englantilaisen Silent Opera –ryhmän esittämään Vixenin, jossa Leoš Janáčekin Ovela kettu –ooppera yhdistyy puheteatteriin ja elektroniseen äänimaailmaan.

Esityspaikkana oli Konepajan Bruno, joka oli ihanan rouhea ympäristö tarinalle, joka sijoittui Lontoon kaduille ja asunnottomien asuntolaan. Yleisö kuuli oopperan kuulokkeiden kautta ja seurasi kävellen esiintyjiä eri tiloihin, joissa kohtauksia esitettiin.

Aivan oopperan alussa olin vähän skeptinen, kun ensimmäiset hetket esiintyjät olivat kirjaimellisesti yleisön seassa ja varsin pienikokoista päähenkilöä en hieman syrjemmällä seisovana onnistunut näkemään lainkaan. Mutta seuraavissa tiloissa yleisö pääsi istumaan (sohville, tyynyille, eurolavoille, nurin käännetyille juomakoreille; kuka mihinkin) ja tapahtumien seuraaminen oli helpompaa.

Ovelan ketun juoni oli siirtynyt maatilalta ja metsästä Lontoon kaduille ja eläinten ja metsästäjän sijasta tarina kertoi kodittomasta tytöstä ja asuntolan isännästä. Ratkaisu toimi (ehkä vähän yllättäen) todella hyvin.

Suuri kiitos onnistumisesta on varmaan annettava taitaville esiintyjille. Rosie Lomax oli aivan huikea Vixen. Pieni punatukkainen tyttö, jota miehet pystyivät kirjaimellisesti heittelemään yhdellä kädellä ja jonka epäluuloisuus ja rakastuminen kuuluivat hänen kirkkaassa äänessään. Myös Ivan Ludlow kodittomien asuntolan isäntänä ja Robin Bailey ruokaa jakavana ja Vixeniin rakastuvana miehenä olivat hyviä. Oikeastaan esiintyjissä ei heikkoja lenkkejä ollutkaan. Kaikki muusikot/laulajat tekivät rooleissaan varmaa työtä.

Toki saadakseen kaiken irti teoksesta ja sen sanomasta (kadulla asuvista nuorista) yleisön oli osattava vähintäänkin kohtuullisesti englantia. Sanailu oli vauhdikasta, aksentti ei ollut Oxfordin englantia ja välillä kuulokkeisiin tuli muutakin puhetta kuten esim. luetteloita kodeistaan karanneista lapsista. Kaiken kaikkiaan vaikuttava teos.

Vixen in Konepajan Bruno, the 19th of August, 2017

VIXEN

 

If somebody still has a misconception that opera is only for the so called elite, who show themselves off in the national operas and big festivals, such myths crash faster and faster when new opera groups make new kind of opera performances. Helsinki Festival and Comic Opera Helsinki brought to Konepajan Bruno (former railway engine workshop of the Finnish State Railways) the performance of Vixen by the English Silent Opera group. In Vixen Leoš Janáček’s “Cunning Vixen” opera is combined with speech plus electronics and live music. Konepajan Bruno gives a suitably rough environment for a story that tells about homeless people in London and a homeless shelter. The audience hears the opera through earphones and they follow the performers to different rooms, where the events take place.

In the beginning of the opera I was a bit sceptic, since the first act happened literally in the midst of the audience and standing a bit on the side, I could not even see the rather small main character. But in the next rooms the audience was able to sit (on sofas, pillows, euro pallets, turned crates, on whatever there was available) and it was easier to follow the performance. The story of the Cunning Vixen had been moved from a farm and forest to the streets of London and a homeless shelter and instead of a vixen and a hunter, there was a homeless girl and a shelter keeper. The version (perhaps a bit surprisingly) worked really well.

A big thank you for the success should go to the performers. Rosie Lomax was an amazing Vixen. A small red-haired girl that the men could literally throw around with one hand and whose suspicious attitude and falling in love could be heard in her bright voice. Ivan Ludlow as the shelter keeper and Robin Bailey as the man who donated leftover food and who falls in love with Vixen were also good. Actually there were no weak links in the opera. All musicians/singers did steady work in their roles.

Of course, you had to be able to understand English at least relatively well to grasp the work and its message (young people living on the streets) fully. The performers sometimes spoke quickly and the pronunciation was not Oxford English and sometimes you could hear through your headphones also other speech, like lists of children who had run away from home. All in all an impressive performance.

Maan laulu Helsingin Musiikkitalossa, 18.8.2017

MAAN LAULU

 

Helsingin kaupunginorkesteri konsertoi Helsingin juhlaviikoilla kahdella eri teemalla. Konsertin ensimmäisen osan teemana olivat uudelleenlöydetyt teokset. Ensin olivat vuorossa vuonna vasta tänä vuonna Saksassa kantaesitetyt Dmitri Šostakovitšin Nenä-oopperan interludit, jotka saivat todella hyvälle tuulelle. Interludit olivat leikkisiä ja instrumenttien kirjo oli kiintoisa: urut, balalaikka, käyrätorvi jne.

Toisena teoksena esitettiin Igor Stravinskyn Hautajaislaulu, jonka hän kirjoitti mentorinsa Nikolai Rimski-Korsakovin kuoltua ja joka löydettiin vuonna 2015. Se vuorostaan oli kaunis, surumielinen ja hyvin venäläiseksi tunnistettava teos.

Konsertin kokokohta oli kuitenkin väliajan jälkeen esitetty Gustav Mahlerin Maan laulu. Solisteina toimivat Burkhard Fritz (tenori) ja Gerhild Romberger (altto). Teos koostuu kuudesta laulusta, joiden teksti on peräisin 700-luvun kiinalaisen runouden mukaelmista. Jokaisella laululla oli oma tunnelmansa ja niissä näkyi koko tunteiden skaala. Omat suosikkini laulujen joukossa olivat Yksinäinen syksyllä ja Hyvästijättö.

Solisteista hurmaannuin Gerhild Rombergeriin. Hänen äänensä oli suorastaan upea, mahtava asteikko ja ihanan kirkkaat ylä-äänet. Ihmettelin suorastaan, voiko altto kuulostaa tältä. Kun upeaan ääneen lisäsi hienovaraisen taitavan tulkinnan, niin tulos oli ylivertainen. Olin aivan haltioissani konsertin jälkeen ja kuulisin mielelläni Rombergeria toiseenkin kertaan.

Kapellimestari Susanna Mälkki ja Helsingin kaupunginorkesteri tekivät myös hyvää työtä. Mälkin työskentelyn seuraaminen oli suoranainen nautinto. Hän lähes tanssi joidenkin esitysten aikana. Jopa maallikko kykeni näkemään, minkä vaikutelman hän halusi orkesterin saavan aikaan.

Mälkki, Romberger, Burkhard

The Song of the Earth in Helsinki Music Centre, the 18th of August, 2017

THE SONG OF THE EARTH

 

The Helsinki Philharmonic Orchestra had in their Helsinki Festival concert two themes. The theme of the first half was re-found masterpieces. First of them, were the interludes of the opera “The Nose” by Dmitry Shostakovich. The interludes were first performed this year in Germany and they definitely made you feel good. They were playful and the set of instruments used was interesting: an organ, a balalaika, a horn etc.

The second piece was Igor Stravinsky’s “Funeral Song” that he composed after the death of his mentor Nikolai Rimsky-Korsakov. The piece was found in 2015. It was a beautiful, sorrowful and very Russian work.

The highlight of the concert was, however, Gustav Mahler’s “The Song of the Earth” that was performed after the intermission. The soloists were Burkhard Fritz (tenor) and Gerhild Romberger (alto). The work consists of six songs, text of which is from adaptations of 8^th century Chinese poems. Each song has its own ambiance and they show the whole scale of feelings. My personal favourites of the songs were “The Lonely One in Autumn” and “The Farewell”.

What can I say about the soloists? Well, I absolutely fell in love with Gerhild Romberger. Her voice was magnificent, has a huge range and she has absolutely gorgeous, bright high notes. I was really wondering, how can an alto sound like this. When you add to the beautiful voice also subtle interpretation, the result is supreme. I was enraptured after the concert and I would love to hear Romberger sing again.  

The conductor Susanna Mälkki with the Helsinki Philharmonic orchestra also did well. It was a pleasure to follow Mälkki’s work. She was practically dancing in some parts of the evening. Even a layman could sense what kind of effect she wanted the orchestra to create.

 

Mälkki, Romberger, Burkhard

Prinsessa Cecilia Musiikkitalossa, 17.8.2017

PRINSESSA CECILIA

 

Helsingin juhlaviikoilla tehtiin todellinen kulttuuriteko, kun Väinö Raition viimeksi vuonna 1936 esitetty ooppera Prinsessa Cecilia näki jälleen päivänvalon - konserttiversiona. Luulenpa, että Raition nimi ei ole säveltäjänä suurelle yleisölle kovin tuttu, mikä tämän oopperan perusteella on kyllä sääli. Raitio oli aikakautensa merkittävimpiä modernisteja, vaikka 1900-luvun alun olosuhteet vaikuttivatkin siihen, että hänestä ei tullut niin tunnettua kuin hänen teostensa perusteella olisi voinut tai oikeastaan pitänyt tulla.  

Juonena on prinsessa Cecilian ja kreivi Juhanan epäonninen rakkaustarina; ensin nuoret rakastavaiset kohtaavat, heidät erotetaan, he kohtaavat ohimennen uudelleen myöhemmin elämässään ja lopussa vanha Cecilia kuolee nähtyään vielä viimeisen kerran Juhanan.

Oopperan libretto (Huugo Jalkanen) ei ollut kovin vaikuttava, mutta sitäkin upeampaa oli Raition musiikki ja tässä painotan erityisesti orkesterin musiikkia. Jo dramaattinen alku kihelmöitti ja jatkokin oli kiehtova. Musiikki oli kokonaisuudessaan erittäin kuvainnollista ja myrskyisän dramaattiset kohtaukset vaihtuivat hetkessä seesteisiin suvantoihin. Tekisi mieli kuulla koko teos uudelleen ilman laulajia, jotka soittoon voisi oikein kunnolla keskittyä. Radion sinfoniaorkesteri Hannu Linnun johdolla soitti todella upeasti. Erityisesti ihailin puhallinten osuutta.

Laulu oli mielenkiintoinen sekoitus puhdasta oopperaa ja keveämpiä palasia kuten kolmannen kuvaelman hovinarri Ambrosiuksen (Petri Bäckström) pilkkalaulut ja kuudennen kuvaelman vauhdikkaat juomalaulut. Laulajista oli mielestäni ylitse muiden prinsessa Cecilian roolin laulanut Johanna Rusanen-Kartano. Seurasin nautinnolla hänen ja Tuomas Katajalan (prinssi Erik) välisiä kohtauksia. Molemmat eläytyivät eleillään ja olemuksillaan lauluihin todella hienosti niin konserttiesitys kyseessä kuin olikin. Laulamisessa kun ei ole kyse vain teknisestä osaamisesta vaan myös tunteiden välittämisestä. Rusanen-Kartano suorastaan loisti kolmannen näytöksen vanhana Ceciliana. Siinä kuului aikuisen naisen elämänkokemus!

Esityksessä oli mukana myös Musiikkitalon kuoro, joka lauloi erittäin kauniisti, vaikka sillä ei tosin ollut kovin paljoa laulettavaa sekä muutamia Sibelius Akatemian solisteja. Heistä on ihan erikseen mainittava jälleen hienosti laulanut Visa Kohva yhtenä juomaveikoista; hänellä tosin oli vielä vähemmän laulettavaa.

Princess Cecilia in Helsinki Music Centre, the 17th of August, 2017

PRINCESS CECILIA

 

Helsinki Festival should receive an award for an exceptional act in promoting culture thanks to including in their programme Princess Cecilia –opera (as a concert version) by Väinö Raitio that was last staged in 1936. I believe, Raitio’s name is not very well known to most of us, which – based on this opera – is a pity. Raitio was one of the most important modernists of his era, even though the conditions in the early 20^th century were such that he never became as well-known as one could have or actually should have become.

The story line is about princess Cecilia’s and count John’s unlucky love story; first the young lovers meet, they are separated, they meet a few times in passing later in life and in the end the old Cecilia dies after seeing John for the last time.

The libretto by Huugo Jalkanen was not very impressive, but Väinö Raitio’s music definitely was, and with the word music, I really mean here the orchestral part. The dramatic start of the piece already made you shiver in anticipation and the rest was equally fascinating. The music was as a whole extremely expressive; and stormy, dramatic scenes were quickly replaced by calm, soothing moments. I really would like to hear this opera again without the singing so that I could better concentrate on the music alone. The Finnish Radio Symphony orchestra with its conductor Hannu Lintu performed superbly. I especially admired the wind instruments.

The singing was an interesting mixture of pure opera and lighter pieces like the mocking songs of the court jester (Petri Bäckström) in the third act or the boisterous drinking songs in the sixth act. The singer above all others – in my opinion – was Johanna Rusanen-Kartano. I truly enjoyed watching the scenes between her and Tuomas Katajala (prince Eric). Both used their facial expressions and their gestures beautifully to express emotions even though this was “only” a concert version. After all, singing is not only about technical mastership but also about conveying feelings. Rusanen-Kartano was magnificent as the old Cecilia in the sixth act. One could really hear the experience of a mature woman in her singing!

The Helsinki Music Centre Choir sang also really nicely its lamentably scarce songs. In addition to the choir there were some soloist from the Sibelius Academy in smaller parts, out of which I need to mention Visa Kohva, who sang once again beautifully a few lines as one of the tipplers.      

 

Sonya Yoncheva Turun konserttisalissa, 15.8.2017

SONYA YONCHEVA

 

Turun musiikkijuhlat ovat onnistuneesti jatkaneet maailmanluokan oopperalaulajien houkuttelua konsertoimaan ja tänä vuonna vuorossa oli bulgarialainen sopraano Sonya Yoncheva. Hän saapui Turun konserttitaloon esiintymään suoraan Salzburgin festivaaleilta ja matkalaukkukin oli jäänyt matkan varrelle, joten ihan ensitöikseen hän oli joutunut ostamaan esiintymispuvut konserttia varten. 

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta Sonya Yoncheva oli loistavassa vireessä. Hän on aiemmin laulanut paljon Händeliä ja arvosteluissa häntä on kehuttu parhaaksi Verdin La Traviatan Violettaksi sitten Maria Callasin, mutta Turussa hän kuitenkin keskittyi Jules Massenet’n ja Giacomo Puccinin aarioihin. Hyvin hän lauloi tällaistakin ohjelmistoa. Yonchevalla on vahva, kookas ääni, joka nousee vaikeuksitta korkeimpiinkin nuotteihin. Kun Yonchevalla on myös vahva kyky eläytyä lauluunsa, niin yleisö oli myyty. Oma henkilökohtainen suosikkini esitetyistä aarioista oli Pleurez! Pleurez, mes yeux Jules Massenet’n oopperasta Le Cid. Aaria todella laittoi nieleskelemään kyyneliä. Fantastinen esitys! 

Säestäjänä Yonchevalla oli pianisti Antoine Palloc, jonka yhteistyö laulajan kanssa oli mainiota. Yhteinen esiintymiskokemus näkyi selvästi. Myös soolonumeronsa Palloc esitti kaikessa koruttomuudessaan kiitettävästi.  

Yleisön aplodit konsertin jälkeen olivat niin järisyttävät, että Yoncheva esitti peräti kolme ylimääräistä laulua. Ensin laulun Ô Paris, gai séjour Charles Lecocqin operetista Les Cent Vierges. Toisena oli aaria, jonka nimeä Yoncheva ei paljastanut, koska hänen sanojensa mukaan, se on kaikille tuttu. Ja olihan se, sillä kyseessä oli O mio babbino caro Puccinin oopperasta Gianni Schicchi. Ja viimeisenä Yonchevan mukaan hyvänyön toivotukseksi erinomaisesti sopiva Edit Piafin kappale, joka osoittautui La vie en roseksi. Kokonaisuudessaan konsertti oli upea kokemus ja totisesti Turun matkan väärtti!