Ovela kettu Kansallisoopperassa, 20.10.2017

Kävin katsomassa Leoš Janáčekin Ovelan ketun jo silloin, kun se tuli ensi-iltaan Kansallisoopperassa vuonna 2015. Nyt minulle tarjottiin mahdollisuus käydä katsomassa se uudelleen ja ajattelin, että olisi oikein mukavaa verestää muistoja parin vuoden takaa.

Tämän oopperan ehdottomasti mieleenpainuvin osa on puvustus ja lavastus. Visuaalisesta kokonaisilmeestä vastasi Klaus Haapaniemi (toteutus Mark Väisänen). Hänelle on hyvin tyypillistä värikylläinen, sadunomainen visuaalinen ilme, mikä näkyy hyvin Ovelassa ketussakin. Lavalla on kettujen lisäksi lukuisia muitakin eläimiä (sekä laulajia että tanssijoita) ja niiden seuraaminen on kiinnostavaa, vaikkei itse oopperan musiikista olisikaan niin kovin kiinnostunut. Lavasteetkin sopivat hyvin sadunomaiseen tarinaan. Myös valaistuksella (Immo Karaman, Matti Leinonen) luodaan sopivia puitteita tarinalle. Tosin valaistus ei ole kovin kirkas ja välillä se suorastaan harmitti, kun olisi halunnut katsoa tarkemmin eri eläinten asuja. Onneksi loppukumarruksissa on sentään vähän enemmän valoa tarjolla.

Musiikillisesti Janáčekin ooppera on kaunis, vaikka ei sisälläkään mitään suuria, mieleenpainuvia aarioita. Oopperassa orkesterilla on iso osuus, sillä laulua on yllättävänkin vähän. Siksi tästä oopperasta jää parhaiten mieleen visuaalisuus ja liike, ja musiikki jää hieman taka-alalle.

The Cunning Vixen in the Finnish National Opera, the 20th of October, 2017

I saw Leoš Janáček’s ”The Cunning Vixen” already in 2015, when it had its first night in the National Opera. Now I was offered a chance to see it again and I thought, that it would be nice to revisit the opera.

The absolutely highest point of this opera is the costume and set design. The visual design is by Klaus Haapaniemi (execution Mark Väisänen). Visually the opera was a typical Haapaniemi work: full of colours and fairy tale like forms, which suited this opera really well. On the stage there were, in addition to foxes, a lot of other animals and it was interesting to follow them, even if you weren’t that keen on the music itself. The set design also suited this opera/fairy tale. Lights (Immo Karaman, Matti Leinonen) were also beautifully adapted to the story. They were not very bright, which occasionally frustrated me, because I would have liked to see the costume details better. Fortunately during the final bows lights were brighter.

From the point of view of music this opera is beautiful, even though it does not contain huge, memorable arias. Orchestra plays an important role, since there is surprisingly little singing in the opera. That is one of the reasons, the most memorable thing in this production is the visual design and movements, and the music remains on the background.

Falstaff Musiikkitalon Sonoressa, 17.10.2017

Sibelius-Akatemian valmistuvan maisteriluokan viimeinen oopperaproduktio on Giuseppe Verdin Falstaff, jota he esittävät useampana iltana Musiikkitalon Sonoressa. Oopperahan kertoo köyhästä ja pulskasta ritarista (Falstaff), joka on kovasti naisten perään ja hänen uskonsa omaan viehätysvoimaansa on rajaton, kunnes liehitellyt naiset yhdessä pudottavat hänet maan pinnalle.

Parasta esityksessä oli ehdottomasti Ville Saukkosen ohjaus yhdessä Sampo Pyhälän lavastuksen ja projisoinnin sekä Taina Relanderin pukusuunnittelun kanssa. Jo pelkästään niiden vuoksi esitys kannattaa käydä katsomassa. Esitys oli visuaalisesti yksinkertaisesti upea. Saukkonen on ennenkin luottanut laatikkoihin ja videoihin, mutta tällä kertaa ne olivat potenssiin kymmenen ja niiden avulla luotiin jos jonkinlaisia ympäristöjä; hupaisimpana talli, jossa kuningattaren tytär ja hänen kosijansa hoitelivat kivannäköisiä hevosenpäitä. Puvustuksessa 70-luku oli kova sana ja aivan erityisesti pidin Pistolan asusta; se sopi roolia esittäneelle Visa Kohvalle todella hyvin. Mutta puvustuksessa oli kyllä monia muitakin hienoja oivalluksia, joita oli kiva katsoa. Saukkonen oli muutenkin – tapansa mukaan – sullonut ohjaukseen yllin kyllin erilaisia jippoja ja viitteitä viihteeseen ja 70-lukuunkin. Ja kuten yleensä aina Saukkosen ohjauksissa, niin toki tässäkin oli mukana tanssija (tällä kertaa yksikössä), Oskari Kymäläinen. Hänellä oli esityksessä peräti yhdeksän roolia, joita alkoi jo parin ensimmäisen jälkeen odottaa. Hieno kavalkadi eri hahmoja Kymäläiseltä.

Musiikillisesti esitys ei valitettavasti kovin ikimuistoinen ollut. Jostain syystä en oikeastaan saanut mitään yhteyttä esittäjiin ja kaksi ensimmäistä näytöstä olivat musiikillisesti varsin tylsiä. Kolmannessa näytöksessä esitykseen alkoi tulla sentään vähän henkeä ja loppuensemble oli jo ihan iskevä. Eniten pidin Nanetten roolin laulaneen Alina Koivulan laulusta. Hänellä oli todella kaunis sointi korkeissa sävelissä.

Oopperakoulutuksessa tietysti pitää esittää hyvin erityyppisiä oopperoita, kuten tämäkin ryhmä on vuosien kuluessa tehnyt, mutta Falstaff ei ehkä ollut ihan paras mahdollinen valinta viimeiseksi työksi. Tai miten sen nyt ottaa, todistaahan se ainakin, että ihan kaikki roolit eivät ihan kaikille aina yksinkertaisesti sovi. Ehkä jonain päivänä, mutta se päivä ei ollut tämä tiistai.

Fastaff in Helsinki Music Centre's Sonore Stage, the 17th of October, 2017

The opera ensemble graduating class of Sibelius Academy are performing as their last opera Giuseppe Verdi’s Falstaff in the Helsinki Music Centre’s Sonore stage. The story tells about a poor, fat knight (Falstaff), who eagerly chases women and firmly believes in his own sex appeal until the ladies cure him of this misconception.

The best part of the performance was without doubt Ville Saukkonen’s direction together with Sampo Pyhälä’s set design and video projections and Taina Relander’s constume design. Even they alone made the opera worth seeing. Visually the performance was superb. Saukkonen has used boxes and videos before, but this time their use was upgraded to first class and they created all kinds of environments including my favourite: stables where the queen’s daughter and her beau took care of some nice looking horse heads. The costumes were made in the 1970’s spirit and I especially liked Pistola’s costume; it suited him (Visa Kohva) really well. But there were actually a lot of nice touches in the costumes that were interesting to look at.

Saukkonen had – as usual – squeezed into the opera a lot of different jokes and hints to entertainment industry and also to the seventies. And like always in Saukkonen’s works, there was a dancer involved (this time really in singular) – Oskari Kymäläinen. He had as much as nine roles to dance/play through and after the first two you really started to wait for his next appearance. Great set of characters from Kymäläinen!  

Musically the evening was unfortunately not that memorable. For some reason I could not connect with the singers and the first two acts were musically rather boring. In the third act there was finally some spirit in the performance and the final ensemble was at last rather riveting. I did like Alina Koivula’s high notes in the role of Nanette. They were really nice and clear sounding.  

In opera training you, of course, have to have lots of different types of operas (this group certainly has performed in all kinds of operas), but perhaps Falstaff was not the best choice to be their last opera.

Pohjan Neiti Lahden Pikkuteatterissa, 14.10.2017

Kun vihdoin viimein joku tuo näyttämölle ensimmäisen koskaan suomenkieliseen tekstiin sävelletyn oopperan (sävelletty 1898, ensiesitys 1908), niin onhan se nähtävä. Lahden Ooppera ry esittää 8.11. saakka Lahden Pikkuteatterissa Oskar Merikannon Pohjan Neitiä. Ennen Pohjan Neitiäkin Suomessa oli toki tehty oopperoita, mutta ruotsiksi. Ensimmäinen suomalainen oopperahan oli Fredrik Paciuksen Kung Karls Jakt (1852), jota on viime vuosinakin jonkin verran esitetty; se on kuultu myös Kansallisoopperassa.

Oopperan tarina perustuu Kalevalaan ja libreton on tehnyt Antti Rytkönen. Väinö (Väinämöinen) ajautuu Pohjolaan, ihastuu Pohjolan valtiattaren Louhen tyttäreen (Pohjan Neitiin) ja Louhi lupaa tyttärensä Väinölle, jos tämä takoo Pohjolalle Sammon. Koska Väinö ei ole mukaan takoja, hän värvää työhön veljensä, seppä Ilmarin (Ilmarisen). Ilmari takoo Sammon, rakastuu itse Pohjan Neitiin ja pienen väännön jälkeen he saavatkin toisensa.

Illan musiikki oli kaunista Merikantoa. Säestäjänä toimi pianisti Jenna Ristilä, joka olikin illan tähti. Vaikka olisi ollut hienoa kuulla teos myös orkesterin soittamana, niin jokainen, joka tuntee Merikannon pianosävellyksiä ja yksinlauluja, voi arvata, että pianosäestyskin toimi oikein hyvin.

Teoksen ohjaaja oli Jermo Grundström ja osittain varmaan näyttämön pienuuden ja esiintyjien paljouden vuoksi, ohjaus vaikutti vähän koulunäytelmien tasoiselta. Mukana oli nimittäin myös Lauletaan Viittoen ry, jonka jäsenet viittoivat sekä solistien että kuoron rinnalla laulut eli lavalla oli kerrallaan aina kaksi Väinöä ja kaksi Louhea jne. En olekaan aiemmin nähnyt oopperaa viitottuna. Yleisön joukossa oli useita kuulovammaisia mm. minun vieressäni ja huomasin, että he seurasivat viittovia esiintyjiä tarkasti, joskin en ole varma, miten helppoa viittomista oli aina seurata, kun valot himmenivät tai viittoja oli puolittain toisen esiintyjän takana.  

Laulullisesti ilta ei ollut huippuonnistunut. Parhaiten illasta selvisi mielestäni Väinön roolin laulanut Juha-Pekka Mitjonen, mutta hänkin ilmeisesti kärsi flunssan jälkimainingeista. Myös Ilmarin roolin laulanut Kimmo Turunen väläytteli ajoittain oikein kauniita säveliä, vaikka hänen äänensä alkoi tai pettää kolmannessa näytöksessä pahasti, ilmeisesti flunssa oli puolestaan juuri iskemässä häneen.

Kaikesta huolimatta ensimmäisen suomenkielisen oopperan kuuleminen oli hieno juttu ja voin sen vuoksi suositella matkaa Lahteen. Ja kun Suomen juhlavuoden kunniaksi Pohjan Neiti saatiin taas pitkästä aikaa esitettyä, niin voisikohan toivoa, että seuraavana askeleena joku esittäisi sen myös orkesterin säestämänä. Toki orkesterisovituksen puhtaaksi kirjoittamiseen tarvittaisiin vähän lisätukea, mutta kyllä tämä teos ansaitsisi vähän lisärahaa vaikkapa joltain kulttuurisäätiöltä.

 

Maiden ot the North in Lahti (Small Theatre), the 14th of October, 2017

When somebody finally brings to the stage the first opera that was ever composed to Finnish text (composed in 1898, first night in 1908), it is a must to go see it. Lahti Opera Society is showing till the 8th of November in the Lahti Pikkuteatteri (Small Theatre) Oskar Merikanto’s Pohjan Neiti (Maiden of the North). Pohjan Neiti was not the first Finnish opera, but there had been others – in Swedish. The first Finnish opera was Kung Karls Jakt (King Carl’s Hunt) in 1852 by Fredrik Pacius. This opera has been performed a few times in recent years even by the Finnish National Opera.  

The story of Pohjan Neiti is based in Kalevala and libretto is by Antti Rytkönen. Väinö (Väinämöinen) wanders to Pohjola, has a crush on the daughter of the mistress of Pohjola. The mistress (Louhi) promises her daughter (Pohjan Neiti) to Väinö, if he forges Sampo, the well of eternal wealth, to Pohjola. Since Väinö is no blacksmith, he recruits his brother Ilmari (Ilmarinen), who is a smith, to the job. Ilmari makes Sampo, falls in love himself with Pohjan Neiti and after some hassle they get each other.  

The music of the opera is beautiful, typical Merikanto, The accompanist was pianist Jenna Ristilä, who was the star of the evening. Even though it would have been great to hear the music played by an orchestra, everybody who knows Merikanto’s piano music and solo songs, can guess that the piano score worked well, too.

The director of the opera was Jermo Grundström and at least partly due to the smallness of the stage and the number of people in the performance, his work seemed to be a bit on a school play level. The opera had also members of Lauletaan Viittoen ry (Society of Singing in Sign Language), whose members sang the songs in sign language next the chorus and the soloists, so that there were always two Väinös and two Louhis etc on the stage at the same time. This was the first time I saw an opera in sign language. There were several hearing-impaired people in the audience, sitting even next to me and I noticed that they were following the signers using sign language very keenly, though I am not quite sure how easy that was all the time, since lights were sometimes very dim and there were occasionally other people partly in front of the signers.    

From the point of view of singing, the evening was not super great. In my opinion the best performance was given by Juha-Pekka Mitjonen in the role of Väinö, but even he was just recovering from a flu. Also Kimmo Turunen in the role of Ilmari did occasionally flash his talent, but his voice started to break down badly in the third act; the same flu had started to bother him, too.  

Despite all, it was great to hear the first opera made in Finnish and therefore I can recommend a trip to Lahti. When we after all these years in honour of Finland’s centenary finally got to hear this opera, would it be too much to ask that somebody took the next step and performed it with a full orchestra? Sure, it will probably require extra money to transcribe the orchestra score, but this opera would definitely deserve some extra input from e.g. some cultural fund.  

Vierge Moderne Kaapelitehtaan Turbiinisalissa, 13.10.2017

Ooppera Skaala esittää jälleen Kaapelitehtaalla perinteestä poikkeavaa oopperaa. Tämänvuotista esitystä Vierge Modernea kutsutaan ohjelmassa monologi-koneoopperaksi. Itse en olisi aivan varma, kutsuisinko tätä teosta oopperaksi, vaikka sen laulaakin oopperalaulaja Essi Luttinen: aivan alussa musiikista tuli mieleeni Nightwish Tarja Turusen ajoilta ja myöhemmin ajattelin jopa joissain kohdin Euroviisuja.

Vierge Moderne kertoo konemusiikin, laulun ja tanssin keinoin runoilija Edith Södergranin elämästä. Huomasi selvästi, että teos oli sävelletty nimenomaan Essi Luttiselle, sillä hänen äänensä sopi siihen erinomaisesti. Pidin kovasti myös näyttämöä ympäröiviin valkoisiin verhoihin heijastetuista videoista. Ne loivat ympäristön Södergranin elämän tapahtumille (meren ranta, suurkaupunki jne). Vaikka teoksen tapahtumat esitettiinkin monessa kohtaa hieman viitteellisesti ja tanssin keinoin (esityksessä oli mukana myös tanssija Minttu Pietilä), niin ohjelman avulla niitä oli onneksi suht helppoa seurata.

Oopperan ehdottomasti hienoin pala olivat kuitenkin Edith Södergranin runot. Koko hänen elämänsä laulettiin läpi hänen omilla runoillaan. Todella hienoa tekstiä ja silloin kun sävellys osui kohdilleen tekstin kanssa, niin tulos oli kiehtova. Itse ihastuin erityisesti toiseen runoista ”Kärlek”, jossa hieman yksinkertaisempi äänimaailma ja kauniin kevyt laulu yhdistyivät upeaan runoon rakkaudesta.

Musiikillisesti ilta oli hieman ristiriitainen. Paikoitellen teoksen musiikki oli ihan onnistunutta, mutta lopussa se muuttui minun makuuni hieman liiankin koneelliseksi. Mutta sen verran onnistuneita elementtejä teoksessa kuitenkin oli, että rohkenen suositella sitä, jos yhtään kiinnostusta riittää muuhunkin kuin ihan klassisimpaan oopperaohjelmistoon. Esityksiä on vielä useita jäljellä ja lippuja saa Tiketistä.

 

Turbiinisali

Essi Luttinen ja Minttu Pietilä

Vierge Moderne at Kaapelitehdas in Turbiinisali, the 13th of October, 2017

Opera Skaala is showing once again in Kaapelitehdas a less traditional opera production. This year the opera “Vierge Moderne” is called an electronic monologue opera. I am not quite sure, if I would call it myself an opera, even though it is sung by an opera singer – Essi Luttinen: in the beginning the music reminded me of Nightwish when Tarja Turunen was still their singer and later it occasionally reminded me even of the European Song Contest.

“Vierge Moderne” tells with the help of electronic music, song and dance about the life of poet Edith Södergran. It was quite clear that the opera had been composed to Essi Luttinen, since it fit like a glove to her voice. I also liked very much the videos that were projected on the white curtains that surrounded the stage. They created the different environments of the scenes in Södergran’s life (a beach, a city etc). Even though the scenes were most of the time played as vague pictures and through dance, it was – with the help of the programme – rather easy to follow the story.

The most fabulous part of the opera were, however, Edith Södergran’s poems. Her whole life was sung through in the words of her own poems. Exquisite text and when the music suited the text, the result was charming. I especially liked the second poem “Kärlek”, were somewhat more simple music and beautiful singing was combined with a lovely poem about love.

From the point of view of the music the evening was a bit ambiguous. Partly the music succeeded to create lovely scenes with the text, but especially in the end it became far too electronic to my taste. But there were enough successful elements in the opera, so that I can definitely recommend it to those people who are not only interested it the old classics. There are still plenty of performances left and tickets are available at www.tiketti.fi.

Turbiinisali

Essi Luttinen and Minttu Pietila

Alcina Vaasan kaupungintalon juhlasalissa, 11.10.2017

Vaasan Baroque-festivaali esittää tänä vuonna Vaasan Kaupungintalon Juhlasalissa Suomen ensiesityksenä Händelin Alcinan vuodelta 1735. Viimeistään tämän esityksen jälkeen jokainen kuulija voi ääneen ihmetellä, miksi ihmeessä tätä oopperaa ei ole esitetty Suomessa aikaisemmin. Juoni luonnollisesti on yhtä pähkähullu kuin monissa muissakin oopperoissa, mutta musiikki on sitäkin lumoavampaa. Koko teos on yhtä toinen toistaan hienompien aarioiden ilotulitusta. Tällaista tarvitaan lisää Suomen oopperakentällä!

Tarinan juoni on siis varsin pöhkö. Naisen (Bradamante) rakastettu (Ruggiero) on kadonnut ja löytyy saarelta, jossa Alcina on lumonnut hänen taikavoimillaan. Alcina on noitunut vanhoja rakastettujaan pensaiksi ja eläimiksi. Nainen pukeutuu mieheksi lähtiessään pelastamaan rakastettuaan ja tietysti häneen rakastuu toinen saarella oleva nainen Morgana. Luonnollisesti lopussa taika murtuu, kaikki ovat taas ihmisiä ja rakastetut saavat toinen toisensa.

Alcina esitettiin Vaasassa puoliohjattuna. Kyseessähän ei ollut teatteri, vaan juhlasali, joten oli varsin luontevaa, että lavasteet olivat pari tuolia, mutta esiintyjät olivat rooliasuissa ja liikkuivat lavalla kuin täysohjauksessa. Vappu Kiljusen ohjaus olikin oikein onnistunut. Orkesterina toimi Vaasan kaupunginorkesteri kapellimestarinaan Aapo Häkkinen. Jo ensimmäisestä sävelmästä alkaen oli selvää, että yhteistyö kantoi upeaa hedelmää. Kaupunginorkesterista oli sukeutunut barokkiorkesteri. Sointi oli suorastaan herkullinen ja Juhlasalin akustiikka toimi mainiosti.

Illan kruunasivat kuitenkin upeat naissolistit. Suvi Väyrynen Alcinana, Erika Back Ruggierona, Kajsa Dahlbäck Morganana, Monica Groop Bradamantena ja Elina Granlund Obertona. Jos Suomessa on näin fantastisia barokkilaulajia, niin miksi, oi miksi barokkioopperoita ei esitetä useammin? Tästä joukosta on oikeasti lähes mahdotonta nostaa ketään ylitse muiden, mutta henkilökohtaiseksi suosikikseni muodostui kuitenkin Erika Back. Jumalallisen kaunista laulua: tekniikka oli hallussa ja äänen väri oli uskomattoman hieno ja sen lisäksi hänen näyttelemisensä oli komeaa katseltavaa. Hän oli ylväs Ruggiero, hullaantunut Alcinaan ja se oli uskottavaa! Sitten on vielä pakko erikseen mainita Elina Granlundin rooli nuorena Obertona. En ollut aiemmin häntä kuullut, mikä ei kyllä ollut ihmekään, sillä ohjelmalehtisen mukaan Granlund teki debyyttinsä oopperalavalla vasta tämän vuoden elokuussa Ahvenanmaalla. Mutta jo tämän pienen roolin pohjalta voi sanoa, että toivottavasti kuulen häntä jatkossa enemmän. Toivottavasti ensi syksynä seuraavilla Vaasan Baroque-festivaaleilla on taas joku hieno barokkiooppera, jossa kuullaan näitä tai yhtä hienoja muista solisteja!

 

Vaasan kaupungintalo

Esiintyjät

Alcina at the Vaasa Baroque Festival, the 11th of October, 2017

The Baroque Festival of Vaasa shows this year in the banquet hall of the Vaasa City Hall Händel’s Alcina from 1735. This was the first time the opera was performed in Finland and after hearing it the audience could only ask, why an earth hasn’t this opera been shown before in Finland. The story is, of course, as idiotic as in many other operas, but the music is fascinating. The whole opera is a feast of beautiful arias one after another. We need more of this in Finland!

So, the story is rather ridiculous. A woman’s (Bradamante) lover (Ruggiero) has disappeared and is found on an island, where Alcina has charmed him with her magic. All the previous lovers Alcina has changed into bushes or animals. Bradamante dresses as a man and enters the island to rescue her lover and, of course, the other woman on the island (Morgana) falls in love with her. Naturally in the end the magic is broken, all become human beings again and the lovers end up together.  

Alcina was performed half staged in Vaasa. Since we are not talking about a theatre, it was quite natural that the setting was only a few chairs, but performers were carrying costumes and moved about as if in a proper opera performance. The director, Vappu Kiljunen, had done a great job with the opera. The orchestra was Vaasa City Orchestra and the conductor Aapo Häkkinen. From the first note it was clear that the cooperation between the orchestra and the conductor bore magnificent fruit. The City Orchestra had become a baroque orchestra. Their playing was delicious and the acoustics was also good.

But the crowning glory of the evening were the fantastic female soloists: Suvi Väyrynen as Alcina, Erika Back as Ruggiero, Kajsa Dahlbäck as Morgana, Monica Groop as Bradamante and Elina Granlund as Oberto. When Finland has such baroque singers, why, oh why do we not see baroque operas more often? It is honestly nearly impossible to raise anyone above others in this group, but my personal favourite turned out to be Erika Back. Divine singing: the correct technique was there and the timbre of her voice was incredibly beautiful. In addition to singing she also managed to act really well. She was the noble Ruggiero, charmed by Alcina and it was all credible! I also need to separately mention Elina Granlund in the role of young Oberto. I had not heard her before, which was not surprising taking into account that according to the programme she had made her opera debut only this August in Åland. But already based on this small role I can say, that I hope I will hear her also in the future. Hopefully next autumn on the next Vaasa Baroque Festival there will be again some great baroque opera, where we can hear these or other equally splendid soloists!

The City Hall

The performers

Myrskyluodon Maija Helsingin Kaupunginteatterissa, 7.10.2017

Lähes kaikki vanhemman polven suomalaiset muistavat suunnattoman suositun 1970-luvun tv-sarjan Myrskyluodon Maija, joka perustuu Anni Blomqvistin kirjoihin. Helsingin Kaupunginteatterin on nyt tehnyt samasta aiheesta musikaalin, jota esitetään täysille saleille. Mitenkään yllättävää ei liene, että yleisö koostui – ainakin lauantaina - pääasiassa vähän vanhemmasta ikäluokasta. Itse en ollut alun perin menossa esitystä katsomaan, mutta kuin sain käyttööni ylijäämälipun, niin ajattelin, että onhan tämä paljon puhuttu esitys ihan mukava nähdä.

Blomqvistin kirjoittama tarina on vahva ja siinä seurataan Maijan elämää saaristossa nuoresta tytöstä aviovaimoksi, äidiksi ja leskeksi. Kaupunginteatterin musikaalissa vahva tarina onnistutaan hukkaamaan ja kokonaisuus on pätkä hajanaisia kohtauksia maustettuna omituisilla tanssahteluilla (koreografia on luvalla sanottuna aika kamala).

Lavastus ja puvustus olivat ihan mukavia, vaikka välillä lavasteiden kohdalla tuli kyllä mieleen, että onkohan tässä nyt lähinnä tarkoitus esitellä remontoidun teatteritalon uutta tekniikkaa vai luoda toimiva lavastus. Tanssiryhmän omituisten peruukkien funktiota en onnistunut keksimään.

Musiikillisesti teos on valitettavasti varsin mitäänsanomaton. Tv-sarjan tunnusmusiikki nousi esiin massasta, mutta suurin osa musiikista unohtui saman tien. Sinänsä musiikki oli ihan kunnianhimoisesti sävellettyä, mikä toisaalta aiheutti laulajille ongelmia. Useimpien laulajien ääniala kun ei riittänyt laulujen esittämiseen. Koko musikaalin parhaita hetkiä olivat kuoron osuudet. Niissä oli teoksesta muuten puuttunutta iskevyyttä ja vaikuttavuutta. Pidin myös Jannea esittäneen Aaro Wichmannin suorituksesta. Hänen laulunsa pysyivät turvallisesti äänialan sisällä ja niitä oli oikein mukava kuunnella.

Ohjelma (Copyright Asta Karell Shutterstock, Helsinki City Theatre)

Stormskärs Maja in Helsinki City Theatre, the 7th of October, 2017

Almost all a bit older Finns remember the super famous TV-series “Stormskärs Maja” from the seventies, which was based on Anni Blomqvist’s books. Helsinki City Theatre has now made a musical based on those books. The musical has been shown to sold out audiences, which mostly – at least on Saturday – unsurprisingly consist of slightly older people. I hadn’t myself planned to go and see this musical, but I ended up getting an extra ticket and I thought that it is nice to see this much talked about act.

The story that Blomqvist wrote is very strong and it follows Maja’s life in the Finnish archipelago from a young girl to a wife, mother and widow. In this musical the Helsinki City Theatre somehow manages to lose the strong story and the play becomes a potpourri of fragmented scenes and weird dances (the choreography is, to tell you the truth, rather terrible).

The set design and costumes are rather nice, though when it comes to set design it did occur to me occasionally that perhaps the meaning was more to show off the new technical solutions of the just renovated theatre house than to create an interesting set. And I never managed to figure out the meaning of the peculiar wigs of the dancers.

From the point of view of the music the musical was unfortunately rather bland. The theme song of the TV-series stood out, but the rest was mostly forgettable. As such the attempt was ambitious which, unfortunately again, caused problems for the singers. Most of them did not have the adequate range required by the songs. The best moments of the whole musical where the chorus parts. They had the catchiness and edge that the rest of the musical lacked. I also liked the performance of Aaro Wichmann in the role of Janne. His songs stayed safely within his range and they were quite enjoyable to listen to.

Programme (Copyright Asta Karell Shutterstock, Helsinki City Theatre)

Lyydian kuningas ja Väinämöisen kosinta Alminsalissa, 29.9.2017

Vuosikymmeniin Väinö Raution oopperoita ei ole esitetty ja nyt parin kuukauden sisään niitä esitetään kolme. Taite Ry ja Avanti! toivat kaksi hänen pienoisoopperaansa Alminsaliin: Lyydian kuninkaan ja Väinämöisen kosinnan. Musiikkitalossa elokuussa esitetyn Prinsessa Cecilian jälkeen odotin mielenkiintoista musiikki-iltaa ja se toteutuikin. Produktion nimenä oli Neijonnälkä, mikä aika hyvin kuvasikin molempia illan oopperoita, sillä molemmissa johtoajatuksena oli himo. Lyydian kuninkaassa kuningas halusi sotapäällikkönsä näkevän kauniin kuningattarensa alastomana ja kun päällikkö jäi kiinni, kuningatar vietteli tämän tappamaan kuninkaan ja tulemaan uudeksi kuninkaaksi. Väinämöisen tarina taas on tuttu kaikille suomalaisille Kalevalasta: vanha mies haluaa omakseen nuoren tytön, joka kylläkin tässä versiossa pääsee karkuun. Molempien teosten libretot olivat Eino Leinon käsialaa ja alun perin tarkoitettuja näytelmiin. Kapellimestari Tuomas Hannikainen oli orkestroinut molemmat oopperat iltaa varten. Alun perin Lyydian kuningas oli tehty paljon suuremmalle orkesterille ja Väinämöisen kosintaan oli olemassa vain pianosäestys.

Oopperoiden lisäksi mukana oli musiikkia myös kahdesta muusta Raition teoksesta: Asariasta ja Kruununhaan siirappitehtaasta. Niiden musiikki toimi loistavasti ikään kuin oopperoiden alkusoittona ja liimana niiden välissä. Kun ilta alkoi pätkällä Asariasta, niin sen itämaissävyiset sävelet johdattivat hyvin eksoottiseen Lyydiaan. Myös tekstitystä käytettiin väliosissa hyväksi tarinan selventämiseksi.

Näistä kahdesta oopperasta pidin Lyydian kuninkaasta enemmän. Teos oli varsin dramaattinen lavastustaan myöten ja kuningattaren roolissa laulava Annami Hylkilä pääsi revittelemään oikein kunnolla. Ja musiikki oli todella kiehtovaa.

Väinämöisen kosinta oli taas hieman kalevalaisempi tyyliltään. Ainon roolin lauloi jälleen Annami Hylkilä ja pelkästä ulkonäöstä häntä ei kyllä samaksi laulajaksi olisi tunnistanut, niin erilaiset roolit kuningattarena ja Ainona olivat.

Ilta oli siis hieno mahdollisuus tutustua lisää Väinö Raition musiikkiin ja toivottavasti tämä tarkoittaa sitä, että hänen musiikkiaan aletaan nyt esittää huomattavasti useammin kuin mitä viime vuosikymmeninä on tehty. Se on sen arvoista!

The King of Lydia and Väinämöinen's Proposal in The Finnish National Opera's Alminsali stage, the 29th of September, 2017

Väinö Raitio’s operas haven’t been performed for decades and now, within a couple of months, we have had a chance to see three of them. Taite Ry and Avanti! brought two of his operas to the Finnish National Opera’s Alminsali stage: “The King of Lydia” and “Väinämöinen’s Proposal”. After Princess Cecilia, which was played in the Helsinki Music Centre in August, I was looking forward to an interesting musical evening and that it was. The name of the production was “Neijonnälkä” (Hunger for a Maiden), which actually described both the operas rather well, because the key idea of both of them was lust. In “The King of Lydia” the king wanted his warlord to see his queen naked and when the warlord was caught by the queen, she seduced him to kill the king and become the king himself. The story of Väinämöinen is well-known to all Finns from our national epic ”Kalevala”: an old man wants to have a young girl, though in this version, she manages to run away. Librettos of both of the operas were written by Eino Leino – originally to plays. The conductor Tuomas Hannikainen had made the orchestration of both the operas. Originally “The King of Lydia” had a much larger orchestra and “Väinämöinen’s Proposal” only a piano score.

Together with the operas Avanti! played also fragments from two other works of Raitio: “Asaria” and “Syrup factory in Kruununhaka”. Their music functioned perfectly as an overture of the operas and as a glue between them. When the evening started by a fragment from “Asaria”, its oriental-style tunes kind of lead the audience to the exotic Lydia. The text in the texting machine was also used to clarify the story.

Out of these two operas I enjoyed ”The King of Lydia” more. The opera, including its set design, was rather dramatic and Annami Hylkilä on the role of the queen had a chance to really let it go. And the music itself was fascinating.

Väinämöinen’s Proposal” was more Kalevala-like. The role of Aino was again sung by Annami Hylkilä and you really could not have recognized her as the queen of the previous opera based on looks only.