Kun vihdoin
viimein joku tuo näyttämölle ensimmäisen koskaan suomenkieliseen tekstiin
sävelletyn oopperan (sävelletty 1898, ensiesitys 1908), niin onhan se nähtävä.
Lahden Ooppera ry esittää 8.11. saakka Lahden Pikkuteatterissa Oskar Merikannon
Pohjan Neitiä. Ennen Pohjan Neitiäkin Suomessa oli toki tehty oopperoita, mutta
ruotsiksi. Ensimmäinen suomalainen oopperahan oli Fredrik Paciuksen Kung Karls
Jakt (1852), jota on viime vuosinakin jonkin verran esitetty; se on kuultu myös
Kansallisoopperassa.
Oopperan tarina
perustuu Kalevalaan ja libreton on tehnyt Antti Rytkönen. Väinö (Väinämöinen)
ajautuu Pohjolaan, ihastuu Pohjolan valtiattaren Louhen tyttäreen (Pohjan
Neitiin) ja Louhi lupaa tyttärensä Väinölle, jos tämä takoo Pohjolalle Sammon.
Koska Väinö ei ole mukaan takoja, hän värvää työhön veljensä, seppä Ilmarin
(Ilmarisen). Ilmari takoo Sammon, rakastuu itse Pohjan Neitiin ja pienen
väännön jälkeen he saavatkin toisensa.
Illan musiikki
oli kaunista Merikantoa. Säestäjänä toimi pianisti Jenna Ristilä, joka olikin
illan tähti. Vaikka olisi ollut hienoa kuulla teos myös orkesterin soittamana,
niin jokainen, joka tuntee Merikannon pianosävellyksiä ja yksinlauluja, voi
arvata, että pianosäestyskin toimi oikein hyvin.
Teoksen ohjaaja
oli Jermo Grundström ja osittain varmaan näyttämön pienuuden ja esiintyjien paljouden
vuoksi, ohjaus vaikutti vähän koulunäytelmien tasoiselta. Mukana oli nimittäin
myös Lauletaan Viittoen ry, jonka jäsenet viittoivat sekä solistien että kuoron
rinnalla laulut eli lavalla oli kerrallaan aina kaksi Väinöä ja kaksi Louhea
jne. En olekaan aiemmin nähnyt oopperaa viitottuna. Yleisön joukossa oli useita
kuulovammaisia mm. minun vieressäni ja huomasin, että he seurasivat viittovia
esiintyjiä tarkasti, joskin en ole varma, miten helppoa viittomista oli aina
seurata, kun valot himmenivät tai viittoja oli puolittain toisen esiintyjän
takana.
Laulullisesti ilta
ei ollut huippuonnistunut. Parhaiten illasta selvisi mielestäni Väinön roolin
laulanut Juha-Pekka Mitjonen, mutta hänkin ilmeisesti kärsi flunssan
jälkimainingeista. Myös Ilmarin roolin laulanut Kimmo Turunen väläytteli
ajoittain oikein kauniita säveliä, vaikka hänen äänensä alkoi tai pettää
kolmannessa näytöksessä pahasti, ilmeisesti flunssa oli puolestaan juuri
iskemässä häneen.
Kaikesta
huolimatta ensimmäisen suomenkielisen oopperan kuuleminen oli hieno juttu ja
voin sen vuoksi suositella matkaa Lahteen. Ja kun Suomen juhlavuoden kunniaksi
Pohjan Neiti saatiin taas pitkästä aikaa esitettyä, niin voisikohan toivoa,
että seuraavana askeleena joku esittäisi sen myös orkesterin säestämänä. Toki
orkesterisovituksen puhtaaksi kirjoittamiseen tarvittaisiin vähän lisätukea, mutta
kyllä tämä teos ansaitsisi vähän lisärahaa vaikkapa joltain kulttuurisäätiöltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti