Ovela kettu Kansallisoopperassa, 20.10.2017

Kävin katsomassa Leoš Janáčekin Ovelan ketun jo silloin, kun se tuli ensi-iltaan Kansallisoopperassa vuonna 2015. Nyt minulle tarjottiin mahdollisuus käydä katsomassa se uudelleen ja ajattelin, että olisi oikein mukavaa verestää muistoja parin vuoden takaa.

Tämän oopperan ehdottomasti mieleenpainuvin osa on puvustus ja lavastus. Visuaalisesta kokonaisilmeestä vastasi Klaus Haapaniemi (toteutus Mark Väisänen). Hänelle on hyvin tyypillistä värikylläinen, sadunomainen visuaalinen ilme, mikä näkyy hyvin Ovelassa ketussakin. Lavalla on kettujen lisäksi lukuisia muitakin eläimiä (sekä laulajia että tanssijoita) ja niiden seuraaminen on kiinnostavaa, vaikkei itse oopperan musiikista olisikaan niin kovin kiinnostunut. Lavasteetkin sopivat hyvin sadunomaiseen tarinaan. Myös valaistuksella (Immo Karaman, Matti Leinonen) luodaan sopivia puitteita tarinalle. Tosin valaistus ei ole kovin kirkas ja välillä se suorastaan harmitti, kun olisi halunnut katsoa tarkemmin eri eläinten asuja. Onneksi loppukumarruksissa on sentään vähän enemmän valoa tarjolla.

Musiikillisesti Janáčekin ooppera on kaunis, vaikka ei sisälläkään mitään suuria, mieleenpainuvia aarioita. Oopperassa orkesterilla on iso osuus, sillä laulua on yllättävänkin vähän. Siksi tästä oopperasta jää parhaiten mieleen visuaalisuus ja liike, ja musiikki jää hieman taka-alalle.

The Cunning Vixen in the Finnish National Opera, the 20th of October, 2017

I saw Leoš Janáček’s ”The Cunning Vixen” already in 2015, when it had its first night in the National Opera. Now I was offered a chance to see it again and I thought, that it would be nice to revisit the opera.

The absolutely highest point of this opera is the costume and set design. The visual design is by Klaus Haapaniemi (execution Mark Väisänen). Visually the opera was a typical Haapaniemi work: full of colours and fairy tale like forms, which suited this opera really well. On the stage there were, in addition to foxes, a lot of other animals and it was interesting to follow them, even if you weren’t that keen on the music itself. The set design also suited this opera/fairy tale. Lights (Immo Karaman, Matti Leinonen) were also beautifully adapted to the story. They were not very bright, which occasionally frustrated me, because I would have liked to see the costume details better. Fortunately during the final bows lights were brighter.

From the point of view of music this opera is beautiful, even though it does not contain huge, memorable arias. Orchestra plays an important role, since there is surprisingly little singing in the opera. That is one of the reasons, the most memorable thing in this production is the visual design and movements, and the music remains on the background.

Falstaff Musiikkitalon Sonoressa, 17.10.2017

Sibelius-Akatemian valmistuvan maisteriluokan viimeinen oopperaproduktio on Giuseppe Verdin Falstaff, jota he esittävät useampana iltana Musiikkitalon Sonoressa. Oopperahan kertoo köyhästä ja pulskasta ritarista (Falstaff), joka on kovasti naisten perään ja hänen uskonsa omaan viehätysvoimaansa on rajaton, kunnes liehitellyt naiset yhdessä pudottavat hänet maan pinnalle.

Parasta esityksessä oli ehdottomasti Ville Saukkosen ohjaus yhdessä Sampo Pyhälän lavastuksen ja projisoinnin sekä Taina Relanderin pukusuunnittelun kanssa. Jo pelkästään niiden vuoksi esitys kannattaa käydä katsomassa. Esitys oli visuaalisesti yksinkertaisesti upea. Saukkonen on ennenkin luottanut laatikkoihin ja videoihin, mutta tällä kertaa ne olivat potenssiin kymmenen ja niiden avulla luotiin jos jonkinlaisia ympäristöjä; hupaisimpana talli, jossa kuningattaren tytär ja hänen kosijansa hoitelivat kivannäköisiä hevosenpäitä. Puvustuksessa 70-luku oli kova sana ja aivan erityisesti pidin Pistolan asusta; se sopi roolia esittäneelle Visa Kohvalle todella hyvin. Mutta puvustuksessa oli kyllä monia muitakin hienoja oivalluksia, joita oli kiva katsoa. Saukkonen oli muutenkin – tapansa mukaan – sullonut ohjaukseen yllin kyllin erilaisia jippoja ja viitteitä viihteeseen ja 70-lukuunkin. Ja kuten yleensä aina Saukkosen ohjauksissa, niin toki tässäkin oli mukana tanssija (tällä kertaa yksikössä), Oskari Kymäläinen. Hänellä oli esityksessä peräti yhdeksän roolia, joita alkoi jo parin ensimmäisen jälkeen odottaa. Hieno kavalkadi eri hahmoja Kymäläiseltä.

Musiikillisesti esitys ei valitettavasti kovin ikimuistoinen ollut. Jostain syystä en oikeastaan saanut mitään yhteyttä esittäjiin ja kaksi ensimmäistä näytöstä olivat musiikillisesti varsin tylsiä. Kolmannessa näytöksessä esitykseen alkoi tulla sentään vähän henkeä ja loppuensemble oli jo ihan iskevä. Eniten pidin Nanetten roolin laulaneen Alina Koivulan laulusta. Hänellä oli todella kaunis sointi korkeissa sävelissä.

Oopperakoulutuksessa tietysti pitää esittää hyvin erityyppisiä oopperoita, kuten tämäkin ryhmä on vuosien kuluessa tehnyt, mutta Falstaff ei ehkä ollut ihan paras mahdollinen valinta viimeiseksi työksi. Tai miten sen nyt ottaa, todistaahan se ainakin, että ihan kaikki roolit eivät ihan kaikille aina yksinkertaisesti sovi. Ehkä jonain päivänä, mutta se päivä ei ollut tämä tiistai.

Fastaff in Helsinki Music Centre's Sonore Stage, the 17th of October, 2017

The opera ensemble graduating class of Sibelius Academy are performing as their last opera Giuseppe Verdi’s Falstaff in the Helsinki Music Centre’s Sonore stage. The story tells about a poor, fat knight (Falstaff), who eagerly chases women and firmly believes in his own sex appeal until the ladies cure him of this misconception.

The best part of the performance was without doubt Ville Saukkonen’s direction together with Sampo Pyhälä’s set design and video projections and Taina Relander’s constume design. Even they alone made the opera worth seeing. Visually the performance was superb. Saukkonen has used boxes and videos before, but this time their use was upgraded to first class and they created all kinds of environments including my favourite: stables where the queen’s daughter and her beau took care of some nice looking horse heads. The costumes were made in the 1970’s spirit and I especially liked Pistola’s costume; it suited him (Visa Kohva) really well. But there were actually a lot of nice touches in the costumes that were interesting to look at.

Saukkonen had – as usual – squeezed into the opera a lot of different jokes and hints to entertainment industry and also to the seventies. And like always in Saukkonen’s works, there was a dancer involved (this time really in singular) – Oskari Kymäläinen. He had as much as nine roles to dance/play through and after the first two you really started to wait for his next appearance. Great set of characters from Kymäläinen!  

Musically the evening was unfortunately not that memorable. For some reason I could not connect with the singers and the first two acts were musically rather boring. In the third act there was finally some spirit in the performance and the final ensemble was at last rather riveting. I did like Alina Koivula’s high notes in the role of Nanette. They were really nice and clear sounding.  

In opera training you, of course, have to have lots of different types of operas (this group certainly has performed in all kinds of operas), but perhaps Falstaff was not the best choice to be their last opera.

Pohjan Neiti Lahden Pikkuteatterissa, 14.10.2017

Kun vihdoin viimein joku tuo näyttämölle ensimmäisen koskaan suomenkieliseen tekstiin sävelletyn oopperan (sävelletty 1898, ensiesitys 1908), niin onhan se nähtävä. Lahden Ooppera ry esittää 8.11. saakka Lahden Pikkuteatterissa Oskar Merikannon Pohjan Neitiä. Ennen Pohjan Neitiäkin Suomessa oli toki tehty oopperoita, mutta ruotsiksi. Ensimmäinen suomalainen oopperahan oli Fredrik Paciuksen Kung Karls Jakt (1852), jota on viime vuosinakin jonkin verran esitetty; se on kuultu myös Kansallisoopperassa.

Oopperan tarina perustuu Kalevalaan ja libreton on tehnyt Antti Rytkönen. Väinö (Väinämöinen) ajautuu Pohjolaan, ihastuu Pohjolan valtiattaren Louhen tyttäreen (Pohjan Neitiin) ja Louhi lupaa tyttärensä Väinölle, jos tämä takoo Pohjolalle Sammon. Koska Väinö ei ole mukaan takoja, hän värvää työhön veljensä, seppä Ilmarin (Ilmarisen). Ilmari takoo Sammon, rakastuu itse Pohjan Neitiin ja pienen väännön jälkeen he saavatkin toisensa.

Illan musiikki oli kaunista Merikantoa. Säestäjänä toimi pianisti Jenna Ristilä, joka olikin illan tähti. Vaikka olisi ollut hienoa kuulla teos myös orkesterin soittamana, niin jokainen, joka tuntee Merikannon pianosävellyksiä ja yksinlauluja, voi arvata, että pianosäestyskin toimi oikein hyvin.

Teoksen ohjaaja oli Jermo Grundström ja osittain varmaan näyttämön pienuuden ja esiintyjien paljouden vuoksi, ohjaus vaikutti vähän koulunäytelmien tasoiselta. Mukana oli nimittäin myös Lauletaan Viittoen ry, jonka jäsenet viittoivat sekä solistien että kuoron rinnalla laulut eli lavalla oli kerrallaan aina kaksi Väinöä ja kaksi Louhea jne. En olekaan aiemmin nähnyt oopperaa viitottuna. Yleisön joukossa oli useita kuulovammaisia mm. minun vieressäni ja huomasin, että he seurasivat viittovia esiintyjiä tarkasti, joskin en ole varma, miten helppoa viittomista oli aina seurata, kun valot himmenivät tai viittoja oli puolittain toisen esiintyjän takana.  

Laulullisesti ilta ei ollut huippuonnistunut. Parhaiten illasta selvisi mielestäni Väinön roolin laulanut Juha-Pekka Mitjonen, mutta hänkin ilmeisesti kärsi flunssan jälkimainingeista. Myös Ilmarin roolin laulanut Kimmo Turunen väläytteli ajoittain oikein kauniita säveliä, vaikka hänen äänensä alkoi tai pettää kolmannessa näytöksessä pahasti, ilmeisesti flunssa oli puolestaan juuri iskemässä häneen.

Kaikesta huolimatta ensimmäisen suomenkielisen oopperan kuuleminen oli hieno juttu ja voin sen vuoksi suositella matkaa Lahteen. Ja kun Suomen juhlavuoden kunniaksi Pohjan Neiti saatiin taas pitkästä aikaa esitettyä, niin voisikohan toivoa, että seuraavana askeleena joku esittäisi sen myös orkesterin säestämänä. Toki orkesterisovituksen puhtaaksi kirjoittamiseen tarvittaisiin vähän lisätukea, mutta kyllä tämä teos ansaitsisi vähän lisärahaa vaikkapa joltain kulttuurisäätiöltä.

 

Maiden ot the North in Lahti (Small Theatre), the 14th of October, 2017

When somebody finally brings to the stage the first opera that was ever composed to Finnish text (composed in 1898, first night in 1908), it is a must to go see it. Lahti Opera Society is showing till the 8th of November in the Lahti Pikkuteatteri (Small Theatre) Oskar Merikanto’s Pohjan Neiti (Maiden of the North). Pohjan Neiti was not the first Finnish opera, but there had been others – in Swedish. The first Finnish opera was Kung Karls Jakt (King Carl’s Hunt) in 1852 by Fredrik Pacius. This opera has been performed a few times in recent years even by the Finnish National Opera.  

The story of Pohjan Neiti is based in Kalevala and libretto is by Antti Rytkönen. Väinö (Väinämöinen) wanders to Pohjola, has a crush on the daughter of the mistress of Pohjola. The mistress (Louhi) promises her daughter (Pohjan Neiti) to Väinö, if he forges Sampo, the well of eternal wealth, to Pohjola. Since Väinö is no blacksmith, he recruits his brother Ilmari (Ilmarinen), who is a smith, to the job. Ilmari makes Sampo, falls in love himself with Pohjan Neiti and after some hassle they get each other.  

The music of the opera is beautiful, typical Merikanto, The accompanist was pianist Jenna Ristilä, who was the star of the evening. Even though it would have been great to hear the music played by an orchestra, everybody who knows Merikanto’s piano music and solo songs, can guess that the piano score worked well, too.

The director of the opera was Jermo Grundström and at least partly due to the smallness of the stage and the number of people in the performance, his work seemed to be a bit on a school play level. The opera had also members of Lauletaan Viittoen ry (Society of Singing in Sign Language), whose members sang the songs in sign language next the chorus and the soloists, so that there were always two Väinös and two Louhis etc on the stage at the same time. This was the first time I saw an opera in sign language. There were several hearing-impaired people in the audience, sitting even next to me and I noticed that they were following the signers using sign language very keenly, though I am not quite sure how easy that was all the time, since lights were sometimes very dim and there were occasionally other people partly in front of the signers.    

From the point of view of singing, the evening was not super great. In my opinion the best performance was given by Juha-Pekka Mitjonen in the role of Väinö, but even he was just recovering from a flu. Also Kimmo Turunen in the role of Ilmari did occasionally flash his talent, but his voice started to break down badly in the third act; the same flu had started to bother him, too.  

Despite all, it was great to hear the first opera made in Finnish and therefore I can recommend a trip to Lahti. When we after all these years in honour of Finland’s centenary finally got to hear this opera, would it be too much to ask that somebody took the next step and performed it with a full orchestra? Sure, it will probably require extra money to transcribe the orchestra score, but this opera would definitely deserve some extra input from e.g. some cultural fund.  

Vierge Moderne Kaapelitehtaan Turbiinisalissa, 13.10.2017

Ooppera Skaala esittää jälleen Kaapelitehtaalla perinteestä poikkeavaa oopperaa. Tämänvuotista esitystä Vierge Modernea kutsutaan ohjelmassa monologi-koneoopperaksi. Itse en olisi aivan varma, kutsuisinko tätä teosta oopperaksi, vaikka sen laulaakin oopperalaulaja Essi Luttinen: aivan alussa musiikista tuli mieleeni Nightwish Tarja Turusen ajoilta ja myöhemmin ajattelin jopa joissain kohdin Euroviisuja.

Vierge Moderne kertoo konemusiikin, laulun ja tanssin keinoin runoilija Edith Södergranin elämästä. Huomasi selvästi, että teos oli sävelletty nimenomaan Essi Luttiselle, sillä hänen äänensä sopi siihen erinomaisesti. Pidin kovasti myös näyttämöä ympäröiviin valkoisiin verhoihin heijastetuista videoista. Ne loivat ympäristön Södergranin elämän tapahtumille (meren ranta, suurkaupunki jne). Vaikka teoksen tapahtumat esitettiinkin monessa kohtaa hieman viitteellisesti ja tanssin keinoin (esityksessä oli mukana myös tanssija Minttu Pietilä), niin ohjelman avulla niitä oli onneksi suht helppoa seurata.

Oopperan ehdottomasti hienoin pala olivat kuitenkin Edith Södergranin runot. Koko hänen elämänsä laulettiin läpi hänen omilla runoillaan. Todella hienoa tekstiä ja silloin kun sävellys osui kohdilleen tekstin kanssa, niin tulos oli kiehtova. Itse ihastuin erityisesti toiseen runoista ”Kärlek”, jossa hieman yksinkertaisempi äänimaailma ja kauniin kevyt laulu yhdistyivät upeaan runoon rakkaudesta.

Musiikillisesti ilta oli hieman ristiriitainen. Paikoitellen teoksen musiikki oli ihan onnistunutta, mutta lopussa se muuttui minun makuuni hieman liiankin koneelliseksi. Mutta sen verran onnistuneita elementtejä teoksessa kuitenkin oli, että rohkenen suositella sitä, jos yhtään kiinnostusta riittää muuhunkin kuin ihan klassisimpaan oopperaohjelmistoon. Esityksiä on vielä useita jäljellä ja lippuja saa Tiketistä.

 

Turbiinisali

Essi Luttinen ja Minttu Pietilä