Kaukainen sointi Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa, 26.10.2019

En ollut aiemmin kuullut yhtään säveltäjä Frank Schrekerin oopperaa, joten kun huomasin, että Ruotsin Kuninkaallinen ooppera oli ottanut ohjelmistoonsa hänen oopperans Kaukainen sointi (Der ferne Klang), päätin, että se on nähtävä. Schreker oli omana aikanaan jonkin aikaa hyvin suosittu, mutta hänen oopperansa vaipuivat pian unholaan ja ovat vasta viime vuosina saavuttaneet jonkinlaisen uussuosion ja hyvästä syystä.

Schreker kirjoitti melkein kaikkiin oopperoihinsa itse myös libreton. Kaukainen sointi on kertomus rakkaudesta, kunnianhimosta ja petoksesta. Grete ja Fritz ovat nuoret rakastavaiset. Fritz on kuitenkin kunnianhimoinen säveltäjä ja hän jättää Greten etsiäkseen kaukaista sointia, joka tekisi hänestä kuuluisan. Greten juoppo isä yrittää naittaa tytön velkojensa maksuksi, mutta Grete pakenee. Hän turvautuu hyväntahtoiseen vanhaan naiseen, joka osoittautuu kuitenkin vain etsivän nuoria naisia bordelliin. Kymmenen vuotta myöhemmin Grete on juhlittu kurtisaani ja Fritz tapaa hänet uudelleen ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin. Kun Greten ammatti paljastuu, mies jättää hänet jälleen. Muutamaa vuotta myöhemmin, Grete, joka on päätynyt kadulle, menee kuuntelemaan Fritzin viimeisintä konserttia. Konsertin alku on menestys, mutta loppu on pettymys yleisölle. Fritz on kuolemansairas ja viimein hän tapaa Greten uudelleen. He rakastavat vieläkin toisiaan, kaikki annetaan anteeksi, Fritz kuulee taas kaukaisen soinnin ja kuolee Greten käsivarsille.  

Pidin tästä oopperasta kokonaisuutena ts. Christof Loyn ohjauksesta, Raimund Orfeo Voigtin lavastuksesta ja Barbara Drosihnin puvustuksesta. Lavastus oli varsin yksinkertainen ja muutaman kerran taustalla oli esim. vanhanaikainen pahvikuva metsästä (jonka takaa tosin paljastui oikea metsä puineen). Puvut olivat erittäin osuvia tähän oopperaan. Ihailin erityisesti Greten pukujen symboliikkaa: punaista alussa ja kimaltelevaa punaista keskellä ja surumielisessä lopussa harmaata ja mustaa.

En voi olla muuten kehumatta koko esiintyjäjoukon selkeää saksaa, jota olisi voinut hyvin seurata ilman tekstitystäkin. Ja tajusin itse asiassa vasta puolessa välissä oopperaa, että tekstitys oli vain ruotsiksi, mitä sitten hieman hämmästelin, koska useimmissa maissa tekstitykset ovat nykyisin maan oman kielen lisäksi myös englanniksi.

Mutta jälleen kerran musiikki kruunasi illan. En tiennyt mitä odottaa, kun Schreker tosiaankin oli minulle tuntematon säveltäjä, mutta musiikki osoittautui kiehtovaksi. Ajoittain se kuulosti erittäin modernilta ja välillä se kimmelsi kuin vanhojen mestarien kuuluisimmat teokset. Kapellimestari Stefan Blunier loi Ruotsin Kuninkaallisen oopperan orkesterin kanssa upeaa musiikkia.  

Mutta tässä oopperassa nimenomaan pääpari (ja varsinkin Grete) esittää niin suurta osaa, että laulajien valinta on ratkaisevaa. Agneta Eichenholz oli loistava Greten roolissa. Mitä pitemmälle ooppera eteni, sitä enemmän hän piti yleisöä otteessaan. Pakkomielteinen Fritz oli hieman yksioikoisempi tapaus. Daniel Johanssonilla oli ensimmäisessä näytössä hankaluuksia korkeimpien äänten kanssa, mutta hän sai äänensä soimaan seuraaviin näytöksiin. Loppukohtaus oli niin intensiivinen ja tunnekylläinen, että jouduin nieleskelemään kyyneliä. Mikä upea ooppera! Näytöksiä on vielä pari jäljellä ja lippuja voi ostaa oopperan omien sivujen https://www.operan.se/ kautta.

The Distant Sound in the Swedish Royal Opera in Stockholm, the 26th of October, 2019

I hadn’t earlier heard any operas by composer Franz Schreker, so when the Swedish Royal Opera took to their programme his opera “The Distant Sound” (Der ferne Klang), I decided that I have to see it. Schreker was a very popular composer at his time, but his operas soon fell into oblivion for decades. Now they have experienced a smallish revival and for good reason.

Schreker wrote himself also the libretto for almost all his operas. “The Distant Sound” is a story of love, ambition and betrayal. Grete and Fritz are young lovers. However, Fritz is an ambitious composer and leaves Grete to seek for the distant sound that would make him famous. Grete’s father tries to marry her off to pay his drinking debts. Grete runs away to a compassionate older woman, who, however, turns out just to search girls to a brothel. Ten years later, when Grete is a celebrated courtesan, Fritz meets her again and wants to marry her until he finds out about her occupation and then he leaves her again. A few years later, Grete, now a simple street prostitute, goes to hear Fritz’s latest concert. The beginning of the concert is a success, the end a disappointment to the audience. Fritz is dying, but at the last moment he is united with Grete. They still love each other, all is forgiven and Fritz dies on Grete’s arms.

I really liked the whole package of this opera, that is Christof Loy’s direction, Raimund Orfeo Voigt’s set design and Barbara Drosihn’s costume design. The set was simple and at times on the background they even used old-fashioned cardboard curtain that represented forest (behind which an actual forest with trees was revealed!). The costumes were super suitable for the opera. I especially admired the symbolism of Grete’s costumes. Red in the beginning and glittering red in the middle, grey and black in the bleak end.

I cannot but praise the excellent German pronunciation of all the singers, which would have allowed following the opera even without texting. I actually realized only mid opera that the texting was only in Swedish, which was a bit surprising, since nowadays most opera houses have the texting both in the local language and in English.

But – once again – the music crowned the evening. I didn’t know that to expect, since – as I said – Schreker was an unknown composer to me, but the music was fascinating. At times it sounded very modern, at times glittering like the old masters’ masterpieces. The conductor Stefan Blunier created beautiful music with the Orchestra of the Royal Opera House.

However, this is an opera, where the leading pair (and especially Grete) play such an important role that the choice of singers is vital. Agneta Eichenholz was magnificent in the role of Grete. The further the opera got, the more facets Grete got and the more spellbound the audience became. The obsessive Fritz was a bit more straightforward a character. Daniel Johansson had some problems with the highest notes in the first act, but he got his voice running in the next acts. The end scene was so intense and emotional that I was close to tears. What an end to a beautiful opera! There are still a few performances left and tickets are available at https://www.operan.se/.

Baby Jane Aleksanterinteatterissa 25.10.2019

Ooppera Skaala on viime vuosina tuottanut säännöllisesti uusia, hieman erikoisempia oopperoita, joissa on käytetty jopa konemusiikkia. Heidän viimeisin tuotantonsa – Baby Jane – perustuu Sofi Oksasen samannimiseen romaaniin. Essi Luttinen ja Janne Lehmusvuo ovat kirjoittaneet romaanin pohjalta libreton ja oopperan on säveltänyt Markus Kärki.

Tarina kertoo Tytöstä (Essi Luttinen), joka tapaa Pikin (Tuuli Lindeberg) Helsingin yöelämässä. He tuntevat vetoa toisiinsa ja aloittavat suhteen, joka kauniista alusta huolimatta on tuhoon tuomittu. Suhdetta hankaloittaa Pikin ex-tyttöystävä Bossa, mustasukkaisuus, masennusjaksot, viina ja rahanpuute. Lopussa Tyttö ei näe muuta ratkaisua kuin tappaa Piki.

Pidin oopperan musiikista. Se tuli nauhalta, joten paikalla ei ollut soittajia. Yleensä pidän elävästä musiikista, mutta tähän oopperaan soittajien puuttuminen sopi. Myös laulajien ääneet oli elektronisesti vahvistettu, mistä en yleensä pidä, mutta jälleen tässä oopperassa e toimi. Oopperan kritiikeissä on valitettu liiallista musiikin voimakkuutta, mutta en tiedä satuinko istumaan salissa jonkinlaisella äänen katvepaikalla vai olivatko korvani muuten tukossa, koska minä en ääntä kokenut yhtään liian kovana.  

Ohjaaja Janne Lehmusvuo oli onnistunut luomaan teatterin lavalle oopperan, joka hengitti intohimoa ja oli täynnä elämää ja joka oli pakko katsoa katkeraan loppuun asti. Tyra Thermanin puvustus oli upea ja kuvasi hienosti tarinan henkilöitä. Luttisen Tyttö oli puettu tyttömäisiin kukkakoristeisiin mekkoihin, Lindebergin Piki oli miesmäisemmissä vaatteissa ja Heinosen Bossa oli pukeutunut mustiin kuin koston enkeli.   

Kaikki laulajat (Luttinen, Lindeberg ja Heinonen) tekivät yksinkertaisesti huikeat roolisuoritukset. He eivät pelkästään laulaneet upeasti, vaan loivat myös uskottavat elämänmakuiset henkilöt. Luttinen oli nuori, rakastunut, mustasukkainen, pakkomielteinen Tyttö. Lindebergin Piki oli ”kaupungin coolein lesbo”, joka taisteli omia demonejaan vastaan ja taustalla, odottamassa mahdollisuutta Pikin takaisin valoittamiseen oli Heinosen Bossa. Oli sekä raskasta että hienoa seurata Tytön ja Pikin tarinaa ruusunpunaisen rakkauden alusta kohti traagista loppua. Valitettavasti teatteri oli puolityhjä – ainakin minun näytöksessäni, sillä tämä ooppera ehdottomasti ansaitsisi myös laajemman yleisön huomion.

Baby Jane in the Alexander Theatre, the 25th of October, 2019

The opera group Skaala has in the last few years produced regularly new, non-traditional operas, that have been even using machine music. Their latest production Baby Jane is based on Sofi Oksanen’s novel by the same name. Libretto is by Essi Luttinen and Janne Lehmusvuo, music by compositor Markus Kärki.

The opera tells about the Girl (Essi Luttinen) who meets Piki (Tuuli Lindeberg) in the Helsinki nightlife. They are drawn to each other and start a relationship, which despite the beautiful beginning is doomed. The relationship is complicated by Piki’s ex-girlfriend Bossa, jealousy, bouts of depression, alcohol, lack of money. In the end the Girl sees no other escape but to kill Piki.

I liked the music of the opera. It came from a tape, so there were no musicians in the theatre. I usually like to hear live musicians, but to this opera the absence of musicians fitted. Even the voices of the singers were electronically enhanced, which I normally don’t like at all. But again, in this opera it was ok. In the critiques there have been complaints about too loud music. I am not sure if I sat in some kind of a blind spot when it came to sound or if my ears just were blocked, but I did not feel that the music was too loud.

The director Janne Lehmusvuo managed to create on stage an opera that breathed passion, was full of life and that you simply had to see to the bitter end. Tyra Therman’s costumes were absolutely perfect and expressed the characters beautifully: Luttinen’s Girl was dressed in girlie flowered dresses, Lindeberg’s Piki was wearing more masculine garments and Heinonen’s Bossa was wearing black like an avenging angel.  

All the singers (Luttinen, Lindeberg and Heinonen) made absolutely stunning performances. Not only did they sing well, but they also created believable, living characters. Luttinen was a young girl in love, jealous, obsessed. Lindeberg’s Piki was “the coolest lesbian in town”, who battled her own demons and in the wings, looking for her opportunity to win back Piki, was Heinonen’s Bossa. To follow the story of the Girl and Piki, who were so much in love in the beginning to the tragic end, was both tough and wonderful. Unfortunately, the theatre was half empty at least in the performance that I saw. This opera would definitely deserve a wider audience.

Oedipus Rex Suomen Kansallisoopperassa, 23.10.2019

Kansalliooppera esitti kolme vuotta sitten huippumiehityksellä Richard Straussin oopperaa Elektra. Nyt he esittivät Sofokleen soivat tragediat otsikon alla Manfred Honeckin ja Tomáš Illen laatiman Elektra-sarjan eli kyseisen oopperan musiikkia ilman laulajia. Oli varsin mielenkiintoista kuulla oopperan musiikkia ilman laulajia ja täytyy todeta, että musiikista sai irti ihan erilaisia viboja vain orkesterin esittämänä. Illan kapellimestarina toimi Eivind Gullberg Jensen.  

Minulle illan kohokohta oli kuitenkin Igor Stravinskyn Oedipus Rex (Kuningas Oidipus) oopperaoratorio, jota esitetään kovin harvoin. Harmittelin nytkin sitä, että siitä esitettiin puhdas konserttiversio, sillä olisi ollut kiinnostava nähdä säveltäjän tarkoin säätelemä näyttämöversio, jossa tosin siinäkään ei ole kovin runsaasti vipinää, koska laulajien on tarkoituskin esiintyjä jähmeästi, mutta kiinnostava se varmasti olisi ollut. Nyt laulajat pääosin esiintyivät orkesterin päämassan takana sivustoilla ja etualalla esiintyi lähinnä Kertoja.

Oedipus Rex kertoo antiikin ehkä kuuluisimman tragedian tarinan, jossa Kuningas Oidipus saa tehtäväkseen selvittää edellisen kuninkaan murhan. Osoittautuu, että hän itse on surmannut tämän tietämättä, että kyseessä oli kuningas ja että hän itse asiassa oli itse kuninkaan biologinen poika. Kaiken huipuksi Oidipus oli mennyt naimisiin kuninkaan lesken, oman äitinsä kanssa. Asian paljastuttua, kuningatar Iokaste surmaa itsensä ja Oidipus puhkaisee silmänsä.

Stravinsky kirjoitti Oedipus Rexin latinankieliseen librettoon, josta ohjelmalehtisessä oli suomenkielinen käännös. Olisin rinnalle kaivannut myös latinankielistä tekstiä, koska se olisi avannut musiikkia lisää, varsinkin kuin kuoron laulu – jyrähtelystään huolimatta – oli tekstillisesti aikamoista puuroa välillä. Sinänsä oopperan juonen olisi voinut seurata ilman librettoakin, sillä Kertoja (Timo Torikka) kertoo toistuvasti tapahtumat yleisön kielellä. Kansallisoopperan versiossa Torikka tepasteli näyttämön laidasta toiseen kannellen Sofokleen kipsipäätä. Noh.  

Stravinskyn musiikki Oedipus Rexissä on ajoittain suorastaan mahtipontista, mutta pidin siitä kovasti. Laulajista ehdoton suosikkini oli Iokasten roolin laulanut Ekaterina Gubanova. Herkullinen tummat alaääneet ja voimakkaan kirkkaat ylä-äänet. Välillä tosin ääni meni vähän turhankin nasaaliksi, mutta sitä kuulee aina silloin tällöin venäläisillä mezzoilla. Mutta kun hän vielä jo lavalle astuessaan suorastaan huokui ylvään kuningattaren halveksuntaa itseään alempiarvoisia kohtaan, niin kokonaisvaikutelma oli suorastaan tyrmäävä.

Oedipus Rex in the Finnish National Opera, the 23rd of October, 2019

The Finnish National Opera performed with stunning singers three years ago Richard Strauss’s opera “Elektra”. Now they played under the heading “Sophocles’s tragedies set to music” an orchestral version (made by Manfred Honeck and Tomáš Ille) of the same opera, so music from the opera without singers. It was truly interesting to hear the music without singers, since I got totally different type of vibes when the music was 100 % instrumental. The conductor of the evening was Eivind Gullberg Jensen.

The highlight of the evening for me was, however, “Oedipus Rex” a relatively seldom performed opera-oratorio by Igor Stravinsky.  I was a bit disappointed that we saw a concert version instead of the staged version, which as such doesn’t contain a lot of movement either, since the characters are supposed to be rather stiff, but it would have surely been interesting to see. Now most of the time the singers stood behind the main mass of the orchestra and the front stage was mainly left to the Narrator.

“Oedipus Rex” is perhaps the most famous tragedy by Sophocles. King Oedipus is given the task to find out who murdered the former king. It turns out, that Oedipus himself killed the king, not knowing he was the king and not knowing that the king was actually his biological father. In addition to the killing, Oedipus marries the window, his own mother. When this is found out, queen Jocasta commits suicide and Oedipus puts out his own eyes.

Stravinsky composed “Oedipus Rex” to a libretto in Latin. The programme leaflet contained the libretto in Finnish, but I actually would have liked to have also the Latin text included, since it would have given depth to the experience, especially since the singing of the choir – despite its fierceness – was quite often not really decipherable. As such, it was possible to follow the story even without the libretto, because the Narrator (Timo Torikka) recounts the story piece by piece in the language of the audience. In the version of the Finnish National Opera Timo Torikka pranced from one end of the stage to the other carrying a plaster head of Sophocles. Well.

From time to time the music of “Oedipus Rex” was almost pompous, but I liked it a lot. My absolute favourite singer was Ekaterina Gubanova in the role of Jocasta. Deliciously dark lower notes and strong and bright high notes. Sometimes her voice was a bit too nasal, but you do hear that regularly with Russian mezzo-sopranos. Though, when she literally oozed contempt towards the lower classes when entering the stage like a true queen, the overall picture was stunning.

  

Vera Sheloga ja Kaštšei Kuolematon Nukketeatteri Sammossa, 18.10.2019

Säveltäjä Nikolai Rimski-Korsakovin syntymästä on tänä vuonna kulunut 175 vuotta ja ennätin jo ajattelemaan, että juhlavuosi sujahtaa Suomessa ohi ilman minkäänlaista huomiota, mutta onneksi Rimski-Korsakov 175 työryhmä ja Fantasiaooppera ry pelastivat vuoden esittämällä kaksi Rimski-Korsakovin pienoisoopperaa (Vera Sheloga ja Kaštšei Kuolematon), joita ei ilmeisesti ole aiemmin Suomessa esitettykään. Näin itse Kaštšei Kuolemattoman toukokuussa Pietarissa, mutta Vera Sheloga oli minullekin uusi tuttavuus.

Ilta alkoi Vera Shelogalla, jossa nimihenkilön mies on sodan jäljiltä vielä poissa kotoa. Tällä välin Vera on synnyttänyt lapsen, jonka isä on toinen mies, joka kuitenkin jätti hänet. Vera paljastaa uskottomuutensa sisarelleen ja kun hänen aviomiehensä palaa kotiin ja tiedustelee, kuka lapsi on, sisar tunnustaa tämän omakseen.

Teos oli intensiivinen tarina, jossa jännite säilyi alusta loppuun. Onnettoman Veran tarina eli musiikissa ja aluksi huolettoman sisaren maailma särkyy katsojan silmien edessä. Tuuli Elinä Kilpelä teki hienon roolityön ahdistuneena Verana.

Laulajien venäjän ääntämystä ei parhaalla tahdollakaan voi kehua, joten olin erittäin tyytyväinen siihen, että ooppera oli tekstitetty suomeksi. Toki venäjä on haastava kieli laulaa, varsinkin kun venäläisistä oopperoista ei länsimaissa esitetä kuin muutamia, joten harjoitusta ei kovin paljoa tule, mutta kieltämättä harmitti, kun iso osa tekstistä ei oikein edes muistuttanut venäjää.  

Väliajan jälkeen vuorossa oli Kaštšei Kuolematon, jonka juonen voi lukea toukokuisesta blogistani https://oopperadonna.blogspot.com/2019/05/. Oli todella mielenkiintoista nähdä kaksi niin erityyppistä versiota samasta oopperasta näinkin lyhyen ajan sisällä. Ville Saukkosen ohjaus oli mielestäni molemmissa illan oopperoissa erittäin onnistunut. Kaštšei Kuolemattomassa Saukkonen oli etäännyttänyt oopperaa kansantarinasta ja hänen versionsa oli mielestäni ehdottomasti verevämpi kuin Mariinskin ja pidin siitä kovasti.

Sankariparin asu toi mieleeni Ruotsi-Suomi maaottelun tuulipuvut muutaman vuosikymmenen takaa, mutta herttaisen parin he (Emmi Kaijansinkko ja Olli-Tapio Tikkanen) muodostivat. Illan ehdoton kuningatar oli kylläkin Kashejevna (translitterointi on tässä vähän epälooginen, sillä venäjässä molemmissa nimissä on sama s) roolin laulanut Karoliina Laurila-McLoud. Missä ihmeessä tämä upea laulaja on oikein ollut piilossa?! Hänen Venäjän ääntämyksensäkin oli hyvää ja ääni suorastaan hiveli korvia. Upeaa! Ja ylitsepursuavan korea pukukin sopi täydellisesti Kashejevna rooliin.  

Oopperoiden visualisoinnista vastasi Hanna Hakkarainen. Lavasteilla teokset eivät koreilleet, mutta molemmat ratkaisut olivat toimivia. Vera Shelogan neuvostoliittolaiset asut särähtivät hieman silmiini, mutta tarina oli toisaalta kyllä aika ajaton. Kaštšein puvustus oli ehdottoman onnistunut. Vähän kreisi, mutta tarinaan ja henkilöihinkin sopiva.

Molempien oopperojen säestäjä oli pianisti Tuure Juutilainen. Uskomattoman hyvin Rimski-Korsakovin musiikki sopikin pelkällä pianolla soitettavaksi. Juutilaisen työskentelyä oli nautinto seurata ja olin illan jälkeen aivan liekeissä. Suuri kiitos kaikille työryhmäläisille ja esiintyjille tästä harvinaisesta nautinnosta!

Vera Sheloga

Kaštšei Kuolematon 

The Noblewoman Vera Sheloga and Kashchei the Immortal in Puppet Theatre Sampo, the 18th of October, 2019

This year celebrates 175 years since the birth of composer Nikolai Rimsky-Korsakov and I thought already that the anniversary is going to pass without any remark in Finland, but fortunately the Rimsky-Korsakov 175 workgroup and Society “Fantasiaooppera” saved the day and produced two of his short operas (The Noblewoman Vera Sheloga and Kashchei the Immortal), which hadn’t been performed in Finland before. I saw myself “Kashchei the Immortal” in May in St. Petersburg, but “The Noblewoman Vera Sheloga” was new to me, too.

The evening began with ”The Noblewoman Vera Sheloga”, where Vera’s husband was still away after the war. In between Vera had given birth to a child, whose father was another man, who had abandoned Vera. She reveals her infidelity to her sister and when her husband returns home and asks who the child is, the sister claims she is hers.

The opera is an intense story, where tension is kept up till the end. The story of the unhappy Vera lives and breathes in the music and the carefree life of the sister is broken in front of the eyes of the audience. Tuuli-Elinä Kilpelä did a great role as the distressed Vera.

Unfortunately, I cannot praise the Russian pronunciation of the singers, so I was quite happy that the opera had Finnish texting. Sure, Russian is a challenging language to sing, especially since so few Russian operas are actually performed in Western Europe, so you cannot get a lot of practice, but I still felt disappointed when most of the text didn’t much resemble Russian.  

After the intermission it was time for ”Kashchei the Immortal”, whose story you can read in my blog from May https://oopperadonna.blogspot.com/2019/05/. It was really interesting to see two so different versions of the same opera within such a short time frame. Ville Saukkonen’s direction was in my opinion a success in both the operas. Saukkonen had distanced ”Kashchei the Immortal” from the folk tale and his version was to me stronger than the Mariinsky version and I liked it a lot.

The costumes of the hero and the heroine brought to mind sport suits worn in the annual sport contest between Finland and Sweden a few decades ago, but the couple (Emmi Kaijansinkko and Olli-Tapio Tikkanen) was quite sweet. The absolute queen of the evening was Karoliina Laurila-McLoud who sang the role of Kashcheyevna. Where has this stunning voice been hiding?! Even her Russian pronunciation was good and her voice was pure velvet. Fantastic! And even the abundant dress fit the role perfectly.   

The visualisation of the two operas was by Hanna Hakkarainen. Set design was rather simple, but it  worked. The Soviet style dresses of ”The Noblewoman Vera Sheloga” were a bit off to me, but on the other hand the story was timeless. The costumes of “Kashchei the Immortal” were really good. A bit crazy, but they did suit the story and the people.  

The pianist Tuure Juutilainen accompanied both the operas. Rimsky-Korsakov’s music sounded wonderful when played by a solo piano. It was enjoyable to follow Juutilainen’s work and after the operas I was flying. Huge thanks to the work group and all performers for this rare treat!  

The Noblewoman Vera Sheloga

Kashchei the Immortal

Vickan & Väinö Aleksanterinteatterissa, 17.10.2019

Olen suuri lastenoopperoiden kannattaja, sillä minusta lapsillakin on oikeus löytää oopperamaailman kauneus ja lasten ei ehkä ihan kannata aloittaa oopperaharrastusta viisituntisesta Wagner-oopperasta. Siispä ilahduin kovasti, kun sain kuulla, että Aleksanterin teatterissa esitetään uusi kaksikielinen lastenooppera nimeltään Vickan & Väinö.

Oopperan tapahtumat sijoittuvat 1840-luvun Helsinkiin ja se kertoo ruotsalaisesta hiirestä (Vickan) ja suomalaisesta hiirestä (Väinö), jotka sattuvat paikalle, kun kilpailija varastaa arkkitehti Carl Ludwig Engelin piirustukset. Nokkelat hiiret tietenkin saavat pihistettyä piirustukset takaisin ja palautettua ne Engelille.

Ooppera esitettiin siis pääosin kaksikielisenä eli suurin osa repliikeistä toistettiin toisellakin kielellä. Joskus ”käännös” tuli vähän myöhässä, mutta voi sitä riemua, kun pieni suomenkielinen katsoja keksi itse, mitä Vickan ruotsiksi sanoi! Itse asiassa ooppera oli melkein kolmikielinen, sillä Engel puhui/lauloi välillä hieman myös saksaksi!

Säveltäjä Cecilia Damström oli kirjoittanut oopperaan mukaansatempaavia säveliä ja Marina Motaleff-Kellyn käsikirjoitus ja ohjaus olivat lapsiystävällisiä. Ainakin vieressäni istunut nuorempi katsoja näytti elävän tapahtumissa innolla mukana.

Tarmo Tanttu oli onnistunut lavastuksessa ja puvustuksessa aivan nappiin. Näyttämölle saatiin luotua hämmästyttävän hyvin 1840-luvun Helsingin tunnelmaa ja varsinkin hiiri-neito Vickanin hattu/korvat-yhdistelmä oli suorastaan veikeä. Ja Helsingin lokit olivat suorastaan hurmaavia rääkyjiä.

Oopperan säestyksestä harmonikalla vastasi Janne Valkeakoski. Oli mahtavaa saada muistutus siitä, miten monipuolinen instrumentti harmonikka oikein onkaan. Valkekoski loihti instrumentistaan aina uusia tunnelmia. Melkein aikuistakin alkoi jännittää näyttämön tapahtumat, kun harmonikka huokaili hieman uhkaavasti.

Vickanin roolin lauloi sopraano Hedvig Paulig, Väinön baritoni Ville Salonen ja arkkitehti Englinä esiintyi tenori Aku Rantama (jokaisella oli jokin muukin pienempi rooli). Mielestäni kaikki laulajat sopivat hyvin genreen, mutta ehkä Ville Salonen oli kuitenkin vähän suosikkini.

Helsingissä oopperaa esitettiin kolmena päivänä, mutta se on lähdössä kiertueelle, joten sen voi ehkä pongata vielä jossain muualla.

Vickan & Väinö in Alexander Theatre, the 17th of October, 2019

I am a great supporter of children’s operas, since I believe that children also have a right to find the wonderful world of opera and it may not be the best idea in the world if they start with a five-hour Wagner opera. So, I was really happy when I heard that Alexander Theatre in Helsinki will show a new children’s opera called “Vickan & Väinö” in two languages (Finnish and Swedish).

The opera takes place in the 1840’s Helsinki and it tells about a Swedish mouse (Vickan) and a Finnish mouse (Väinö), who happen to see when a competitor steals some drawings from architect Carl Ludwig Engel. The quick-witted mice pinch back the drawings and return them to Engel.

Opera was mostly performed in two languages, which means that most of the lines were repeated in the other language, too. Sometimes the “interpretation” was a bit late, but how wonderful it was when a Finnish speaking child figured out herself what Vickan said in Swedish! Actually the operas was almost in three languages, since Mr Engel sometimes spoke/sang in German!

The composer Cecilia Damström had written some riveting melodies and Marina Motaleff-Kelly’s libretto and direction were child-friendly. At least the younger lady sitting next to me seemed to fully enjoy the action on stage.

Tarmo Tanttu had designed really charming costumes and sets. The stage set was breathing the atmosphere of 1840’s Helsinki and especially mouse-maid Vickan’s hat/ears combination was absolutely lovely. And the seagulls were magnificent with their croaks!

The accompaniment of the opera was by accordion. Janne Valkeakoski created stunning emotions from his accordion and it was great to be reminded what a versatile instrument it really is. Even the adult audience almost started to chew their fingers when the accordion began to sigh a bit threateningly.

Soprano Hedwig Paulig sang the role of Vickan, tenor Ville Salonen was Väinö and baritone Aku Rantama sang the role of Carl Ludwig Engel (they all had some smaller roles, too). I felt that all the singers fit the genre, but perhaps Ville Salonen was a bit more my favourite.  

The opera had performances during three days Helsinki, but it will be performed also in other cities, so keep your eyes open, if you want to see it!

Orfeus Helsingin Ritarihuoneella, 13.10.2019

Vihdoinkin minulla oli mahdollisuus nähdä yksi maailman ensimmäisistä oopperoista, Claudio Monteverdin Orfeus, kun Suomalainen Barokkiorkesteri (FiBO) esitti sen Ritarihuoneella. Oopperaa on esitetty muutaman kerran viime vuosina Helsingissä, mutta en ole aiemmin päässyt syystä tai toisesta katsomaan sitä, joten oli hienoa täyttää tämä aukko sivistyksessäni.

Niin monet säveltäjät ovat käyttäneet Orfeuksen tarinaa oopperoissaan, että suurin osa oopperakävijöistä tunteekin sen, mutta ihan lyhyenä kertauksena kuitenkin tarinan juoni. Orfeus menee naimisiin elämänsä rakkauden Eurydiken kanssa. Heti häiden jälkeen Eurydikeä puree kuitenkin käärme ja hän kuolee. Orfeus menee Manalaan saadakseen vaimonsa takaisin ja saakin siihen luvan, mutta vain sillä ehdolla, että hän ei paluumatkalla käänny katsomaan perässään kulkevaa Eurydikeä. Matkan aikana Orfeus alkaa kuitenkin epäillä, seuraako vaimo häntä ja kääntyy – vain nähdäkseen Eurydiken joutuvan palaamaan Manalaan. Orfeus on epätoivoinen, mutta hänen isänsä Apollo ilmaantuu paikalla ja kertoo Orfeukselle, että tämä on liittyä Eurydiken seuraan taivaassa.

Sunnuntain esitys oli FiBO:n ja Vaasa Baroque’in yhteistuotanto. Ritarihuoneella esitetty versio ei ollut täysin lavastettu, mutta se oli puvustettu ja mukana oli vähän rekvisiittaakin.

Vaikka oopperan ensiesitys oli vuonna 1607, niin sen musiikki on itse asiassa aika modernia. Tämä voi kuulostaa vähän hassulta, mutta muutaman kerran minulle tuli mielleyhtymiä rock oopperaan ja metallimusiikkiin. Varsinkin kun Manalan lautturi Kharon oli lavalla, regaalin suriseva ääni (minua asiantuntevampi henkilö auttoi tunnistamaan instrumentin) oli lähes hypnoottinen yhdessä Kharonin roolia laulaneen Sampsa Vanhalan syvän basson kanssa. Aika uskomatonta, miten yli neljäsataa vuotta vanha musiikki voi kuulostaa niin nykyaikaiselta!

Suuren osan oopperasta kerrallaan soi vain muutama instrumentti, mikä vahvisti musiikin vaikutusta. Orfeuksella oli tietenkin eniten laulettavaa ja Leif Aruhn-Solén selviytyi urakasta hyvin. Olin oikein odottanut hetkeä, jolloin Orfeus kohtaa Kharonin ja se olikin oopperan lumoavin hetki. Myös oopperan naislaulajat (Tuuli Lindeberg Eurydikenä ja Toivona, Essi Luttinen Silviana ja Proserpinana, Kajsa Dahlbäck Musiikkina sekä Katariina Heikkilä Nymfinä) olivat todella hyviä.

Orpheus in the House of Nobility in Helsinki, the 13th of October, 2019

Finally - I had a chance to hear one of the first operas, Claudio Monteverdi’s “Orpheus” on stage, when the Finnish Baroque Orchestra (FiBO) brought it to the House of Nobility in Helsinki. This opera has been shown a few times in the last few years in Helsinki, but I have always been busy with something else, so it was great to be able to fill this gap in my opera knowledge.  

So many composers have used the story of Orpheus and his wife Eurydice in their operas, that most opera lovers know it, but let’s have a short recap anyway. Orpheus is marrying the love of his life Eurydice. However, just after the wedding, she is bitten by a snake and dies. Orpheus goes to the Underworld to recover her. He manages to get a permission to do that, but only if he on the way back will not look back at Eurydice, who is following him. During the return trip Orpheus starts to doubt that Eurydice is really following him, turns to look at her and she has to return back to the Underworld. Orpheus is desperate, but his father Apollo appears and tells him, that he can join Eurydice in Heaven.

The opera was a joint production between FiBO and Vaasa Baroque festival. In the House of Nobility the production was not a fully staged opera, but a performance with some props and, of course, in costume.

Even thought the opera is from year 1607, the music of the opera is actually rather modern. It may sound funny, but at times I was thinking of a rock opera and metal music. Especially when the ferryman of the Underworld Charon is on the stage, the burring sound of the regal (a person who knows much more about music than I do, helped me in recognizing the instrument), was almost hypnotic together with the deep bass of Sampsa Vanhala, who was singing the role of Charon. It is almost unbelievable, how music after four hundred years can still sound contemporary!

A lot of the time only a few instruments were played at one time, which increased the effect of the music. I was also happy with the soloists. Orpheus, of course, had the most to sing and Leif Aruhn-Solén did well. I had looked forward to his song when meeting Charon and that definitely was the most spell-bounding moment of the opera. Also the ladies of the opera (Tuuli Lindeberg as Eurydice and Hope, Essi Luttinen as Silvia and Proserpine, Kajsa Dahlbäck as Music and Katariina Heikkilä as the Nymph) were really good.

Mika Kares ja Tapiola Sinfonietta Tapiola-salissa, 11.10.2019

Ostin viime tingassa lipun Tapiola Sinfoniettan perjantai-illan konserttiin Kuoleman lauluja, jossa solistina toimi Mika Kares. Ilta alkoi Tōru Takemitsun sävellyksellä How slow the Wind. Jostain syystä en oikein päässyt sisälle musiikkiin, joten en oikein osaa sanoa siitä mitään.

Päähoukutukseni konserttiin oli kuitenkin Modest Musorgskin laulukokoelma Kuoleman lauluja ja tansseja (Песни и пляски смерти). Laulut on alun perin sävelletty lauluäänelle (yleensä basso tai bassobaritoni) ja pianolle, mutta lukuisat säveltäjät ovat tehneet niihin orkestroinnin. Tunnetuin niistä on varmaankin Dmitri Shostakovitshin orkestrointi, jota Tapiola Sinfoniettakin käytti.

Pidän Mika Kareksen äänestä ja oli mukava kuulla hänen laulavat nämä upeat laulut. En varauksettomasti ihastunut hänen esitykseensä, sillä nämä laulut ovat hyvin vaativia laulettavia ja on todella vaikeaa siirtyä Kehtolaulun herkkyydestä Ripaskan rellestyksen kautta lähes sotaisaan Sotapäällikköön. Kares esiintyi hyvin, mutta ei häikäisevästi. Haluaisin kuitenkin kuulla hänen esittävän näitä lauluja joskus kymmenen vuoden päästä, sillä yleensä kokemus tuo mukanaan lisäsyvyyttä niihin.

Väliajan jälkeen Kares lauloi vielä yhden kappaleen, Paavon monologin En saa ovea auki Joonas Kokkosen oopperasta Viimeiset kiusaukset. Tässä laulussa Kares oli elementissään ja pystyin vain ajattelemaan, että milloinkahan voisin nähdä hänet esittämässä tämän oopperan kokonaisuudessaan.

Konsertin viimeisenä osana oli Jean Sibeliuksen Sinfonia nro 6 d-molli. Illan vieraileva kapellimestari oli Ryan Bancroft, joka voitti nuorten kappalimestarien Malko-palkinnon vuonna 2018. Minun korviini hän johti Tapiola Sinfoniettaa hyvin ja muu yleisökin näytti nauttivan illasta.

Mika Kares and Tapiola Sinfonietta in Tapiola Hall, the 11th of October, 2019

I bought at the last moment a ticket to Friday night’s concert (Songs of Death) of Tapiola Sinfonietta and Mika Kares. The evening began with Tōru Takemitsu’s work “How slow the Wind”. For some reason I would not quite get inside the music, so I cannot really say much about it.

My main lure to the concert was, of course, the Songs and Dances of Death (Песни и пляски смерти) by Modest Mussorgsky. These songs are originally for voice (usually bass or bass-baritone) and piano, but several composers have made orchestrations to them and on Tapiola Sinfonietta used Dmitri Shostakovich’s orchestration, which was a really good choice.

I like the voice of Mika Kares and it was nice to hear him sing these fantastic songs. I wasn’t ecstatic over his performance, since these songs are very demanding to sing and it is very hard to move from the delicate “Lullaby” to the drunken reveling of “Trepak” and further to the belligerent tones of “Field Marshal”. Kares did well but not superbly well. However, I would like to hear him sing these song, say, in ten years’ time, because experience may bring more depth to them.

After the intermission Kares sang one more song, Paavo’s monologue “I cannot open the door” from Joonas Kokkonen’s opera “The Last Temptations”. In this song Kares was feeling at home and I could only think that I would really like to see him sing the whole opera one day.  

The final part of the concert was Jean Sibelius’s Symphony No. 6 in D minor. The visiting conductor of the evening was Ryan Bancroft, who won the Malko Competition for young conductors in 2018. To my ears he conducted Tapiola Sinfonietta well and it seemed that the rest of the audience enjoyed the evening, too.

Apollo ja Dafne Musiikkitalossa, 10.10.2019

Sain keskiviikkoiltana Sonoressa Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO) syksyn ohjelmalehtisen ja huomasin, että olin jotenkin onnistunut täysin missaamaan FiBO:n torstain konsertin Musiikkitalossa.  Kun ohjelmassa oli vielä musiikkia yhdeltä lempisäveltäjistäni (Georg Friedrich Händel), niin lippuhan oli hankittava. Vaikka olinkin liikkeellä viime tingassa, niin onnistuin silti saamaan oikein hyvän paikan ja olin tyytyväinen.

Illan ensimmäinen osio koostui orkesterimusiikista. Ensin kuulimme ihastuttavia sarjoja (tanssikokoelmia) Händelin oopperoista Ariodante ja Alcina. Sen jälkeen oli vuorossa Pietro Locatellin Concerto grosso Es-duurissa ja Francesco Maria Veracinin Alkusoitto nro 6 g-mollissa. Locatellin konsertolle en oikein syttynyt. Se oli vähän väritön, mutta Veracinin alkusoitto oli hyvä ja kuulisinkin oikein miellläni häneltä lisää musiikkia. Hän on säveltänyt myös oopperoita, joten niitä olisi joskus kiva kuulla, jos niitä jossain yleensä esitetään enää. Erityisesti puhallinsoittimet olivat hienoja esityksessä ja niillä olikin alkusoitossa aika iso rooli.

Muutenkin oli nautinto kuunnella FiBO:n soittoa, kuten tavallista ja vierailevan johtajan/viulistin Georg Kallweitin työskentelyä oli erityisen hauskaa seurata. Hän eli musiikissa mukana joka solullaan ja vietti itse asiassa merkittävän osan konsertista varpaillaan (kirjaimellisesti!).

Konsertin toinen osa olikin sitten illan kohokohta – Händelin kantaatti Apollo ja Dafne. Apollo, joka on jumala, rakastuu Dafne-nymfiin, joka ei puolestaan ole yhtään kiinnostunut hänestä. Apollo jatkaa Dafnen ahdistelua ja lopulta päästäkseen rauhaan, tämä muuttuu laakeripuuksi.

Dafnen roolin lauloi Silvia Frigato ja Apollon Gyula Orendt. Pakko sanoa, että ihastuin Orendtin ilmeikkääseen esitykseen ja upeaan ääneen. Kun hän lauloi piikikkäistä ruusuista, niin yhdessä kohtaa lopetin varmaan minuutiksi hengittämisen. Uskomatonta! Ja vaikka Frigatokin lauloi ihan kauniisti, niin jotenkin hän jäi täysin Orendtin varjoon.

Erikoiskiitos täytyy antaa tuntemattomalle valosuunnittelijalle, joka muutti lopussa konserttisalin seinien oranssihtavan valaistuksen vihreäksi ilmaisemaan muutosta laakeripuuksi. Kiva yksityiskohta!

Apollo and Daphne in the Helsinki Music Centre, the 10th of October, 2019

On Wednesday evening I got at Sonore the autumn programme of Finnish Baroque Orchestra (FiBO) and noticed that I had somehow totally missed their Thursday’s concert at the Helsinki Music Centre. So, naturally I had to buy a ticket, since the programme contained music from my big favourite Georg Friedrich Handel. Despite the last minute purchase, I managed to get a quite nice seat and I was happy.

The first part of the evening consisted of orchestral music. First some delightful suites from Handel’s operas “Ariodante” and “Alcina”. After Handel we heard Pietro Locatelli’s Concerto grosso in E Flat Major and Francesco Maria Veracini’s Overture No. 6 in G Minor. I didn’t really get turned on by Locatelli’s concerto. It was a bit bland, but Veracini’s overture was good and I wouldn’t mind hearing more music from him. He has composed operas, too, so it would be nice to hear at least one of them one day, if possible. I especially enjoyed the wind instruments that played an important role in the overture. Nice work!

All in all, it was a pleasure to listen to FiBO – as usual – and I it was great fun to watch the work of Georg Kallweit, who was the visiting leader/violinist for the evening. He was living the music with his whole body and spent a considerable part of the concert on his toes (literally!).

The second part of the concert was the highlight of the evening – Handel’s cantata “Apollo and Daphne”. The god Apollo falls in love with the nymph Daphne, who is not at all interested in him. Apollo keeps on harassing her and finally she turns into a laurel tree to avoid his ardent love.

The role of Daphne was sung by Silvia Frigato and the role of Apollo by Gyula Orendt. I have to admit I absolutely fell in love with Orendt. Such an expressive way of performing and what a voice! When he was singing about the rose with thorns, at one point I just stopped breathing for a minute. Unbelievable! And even though Silvia Frigato sang nicely, somehow in comparison she felt lifeless.

A special mention goes to the unknown light designer, who changed the orangish colour tone of the concert hall walls to green to mark the transition to a laurel tree in the end. Nice touch!

Soirèe Offenbach Musiikkitalon Sonoressa, 9.10.2019

Nyt on operetin ystäville mukava pieni välipala tarjolla, kun Sibelius Akatemian lopetteleva oopperaluokka esittää Musiikkitalon Sonoressa Jacques Offenbachin säveliä. Potpurri on koottu useammasta teoksesta: Kaunis Helena, Orfeus Manalassa, Hoffmannin kertomukset, Pariisilaiselämää, La Périchole.

Jo lavasteilla (Markku Nenonen) oli luotu kunnon operettitunnelmaa punaisine sohvineen ja kattokruunuineen. Puvustus (Elina Kolehmainen) noudatti samaa linjaa ja kun Helsinki Sinfoniettan soittajat oli vielä laitettu soittamaan lavan toiseen laitaan hieman normaalia pirtsakammissa asuissa, niin operettitunnelma oli taattu.

Offenbachin sävelistä oli koottu mukava sekoitus, jossa oli melkein juonentynkääkin. Laulajat heittäytyivät mukaan tarinoiden absurdeihin kohtauksiin; osa toki paremmin kuin toiset. Jälleen kerran Minna-Leena Lahti (Eurydice, Minerva) oli suosikkini. Hän oli omaksunut operetin kevyen humoristisen ilmaisun hienosti ja kun laulukin vielä sujui kiitettävästi, niin esitys oli hieno. Réka Batan (Diane, Helena) kaunis ja voimakas ääni pääsi myös oikeuksiinsa esityksessä. Pidin myös kovasti Henri Tikkasen (John Styx, Pluto) esityksestä.

Mutta yksilösuoritusten lisäksi on todettava, että valmistuva luokka toimi hienosti myös ryhmänä. Kun lopussa ensin Rachel McIntosh esitti hulvattoman hienosti La Péricholesta aarian Je suis un peu grise, niin sen jälkeen koko ryhmä riehaantui vielä esittämään yhdessä loppunumerona varmasti Offenbachin tunnetuimmen sävelmän eli cancanin. Hyvin suunniteltu kokonaisuus ja erinomainen loppuhuipennus. Operetin ystäville tiedoksi, että esityksiä on vielä kaksi jäljellä: perjantaina 11.10. ja lauantaina 12.10., joten ei kun lippuostoksille www.ticketmaster.fi.

Soirèe Offenbach in Sonore (Helsinki Music Centre), the 9th of October, 2019

Now there is a great snack available for friends of operetta, when the finishing class of opera students in Sibelius Academy perform tunes of Jacques Offenbach in the Helsinki Music Centre’s Sonore stage. The evening consists of songs from different works of Offenbach: Beautiful Hélène, Orpheus in the Underworld, the Tales of Hoffmann, Parisian Life, La Périchole).

The set design (Markku Nenonen) already was made in the spirit of operetta with its red couch and chandeliers. The costume design (Elina Kolehmainen) followed the same theme and when the musicians of Helsinki Sinfonietta were playing at one end of the stage in a bit perkier suits than usually, the full operatic experience was guaranteed.

The mix of Offenbach tunes was good and it almost offered a story line, too. The singers threw themselves in the somewhat absurd stories; some better than others, of course. Once again Minna-Leena Lahti (Eurydice, Minerva) was my favourite. She embraced the light, humorous expression of an operetta and when her voice was also good, the result was charming. The beautiful, strong voice of Réka Bata (Diane, Helena) did also justice to Offenbach tunes. I also liked very much the performance of Henri Tikkanen (John Styx, Pluto).

But in addition to solo performances, I have to say that the finishing class also worked beautifully as a group. When in the end Rachel McIntosh first did a hilarious performance of the aria ”Je suis un peu grise” from “La Périchole” and it was followed by a joint racy performance of probably the best known tune of Offenbach – the cancan – it was a great peak. Well planned “soirèe” and an excellent end to the evening. FYI, any friends of operetta, there are still two performances left (on Friday the 11th and Saturday the 12th of October) and tickets are available at www.ticketmaster.fi.

Dubrovsky Mariinskin konserttisalissa Pietarissa, 1.10.2019

Tuskin saatoin uskoa tuuriani, kun onnistuin yhdistämään Pietarin työmatkaani todellisen oopperaharvinaisuuden konserttiesityksen. Kapellimestari Eduard Napravnik johti aikoinaan Mariinski-teatteria ja sävelsi yhteensä neljä oopperaa. Alkuvuosina Dubrovsky oli varsin suosittu ooppera ja sitä esitettiin Venäjän ja Neuvostoliiton lisäksi myös muutamissa muissa maissa. Viime vuosikymmeninä se on kuitenkin painunut unholaan ja edes konserttiesityksiä ei ole kovin usein ollut. Teoksen libreton on tehnyt Modest Tšaikovski Aleksandr Puškinin kertomuksen pohjalta.

Oopperan juoni on varsin perinteinen. Isä Dubrovsky menettää tilansa entiselle ystävälleen Troekuroville ja kuolee. Poika - Vladimir Dubrovsky ajautuu rosvojoukon johtajaksi ja rakastuu Troekurovin tyttäreen Mashaan. Vladimir liittyy Troekurovin talouteen Mashan ranskalaisena opettajana ja tyttökin rakastuu häneen. Lopulta Vladimir paljastuu ja joutuu pakenemaan. Hän haluaa kuitenkin tavata tytön viimeisen kerran paljastaakseen oikean henkilöllisyytensä. Masha antaa hänelle anteeksi petoksen, mutta Vladimir ammutaan kuoliaaksi ja Masha menettää järkensä.

Ensimmäistä kertaa, vierailtuani kuitenkin Mariinskissa varsin usein, olin esityksessä, jossa ei ollut minkäänkielistä tekstitystä. Yleensä tekstitys on vähintään venäjäksi (lukuunottamatta tietenkin Prokofjev-salin esityksiä), mutta nyt esityksessä, jossa oli myös ranskankielisiä pätkiä, ei ollut lainkaan tekstitystä. Tosin ajattelin mielessäni, että vaikka kumpaakaan kieltä ei olisi osannut, niin silti musiikki itsessään oli sen verran selvästi tunnetiloja kuvastavaa, että juonesta olisi kyllä saanut ihan kohtuullisen hyvin selvää sanaakaan ymmärtämättäkin.

Napravnik oli minulle säveltäjänä uusi tuttavuus. Hänen musiikkinsa oli kaunista, ilmeikästä, mutta ei poikkeuksellisen mieleenpainuvaa. Esiintyjien valinnassa oli onnistuttu varsin hyvin. Oikeastaan vain pääosan eli Vladimirin laulaja Dmitry Voropaev, oli pettymys. Hän on usein pääosassa konserttisalin esityksissä ja en ole koskaan oikein lämmennyt hänen äänelleen. Tällä kertaa hän ei edes juuri nostanut päätään nuoteista, joten vaikutelma oli normaaliakin kalseampi. Onneksi lavalla oli joukko muitakin laulajia. Andrey Dubrovskyn roolin laulanut Andrei Serov oli erinomainen kuolevana isänä samoin kuin Yaroslav Petryanik Troekurovina. Pidin myös Ekaterina Bondarenkon Yegorovnasta. Mutta illan esiintyjistä suosikkini oli kuitenkin Ekaterina Latysheva Mashan roolissa. Aivan kerrassan upea, kirkas sopraano. Latyshevan laulu oli todella vaivattoman kuuloista.

Lopuksi on vielä todettava, että olen kuullut paljon huonompiakin oopperoita kuin Dubrovsky, joten vähän voi ihmetellä, miksi sitä ei esitetä hieman useammin edes. Menisin mielelläni katsomaan sen oikeanakin oopperaesityksenä, joten täytyy toivoa, että se tulee joskus esitykseen edes vanhan Mariinskin puolelle. Tosin konserttiesityksessäkin oli sen verran paljon tyhjiä paikkoja, että taidan toivoa turhia.

Dubrovsky in Mariinsky Concert Hall in St. Petersburg, the 1st of October, 2019

I could hardly believe my luck, when I managed to combine an opera rarity (concert performance) with my business trip to St. Petersburg. Conductor Eduard Napravnik was at his time the head of Mariinsky Theatre and he composed total of four operas. In the beginning “Dubrovsky” was a rather popular opera and it was regularly performed both in Russia and in the Soviet Union plus in a few other countries. In the last few decades it has, however, been almost totally forgotten and even concert performances are rare. The libretto, made by Modest Tchaikovsky, is based on a story by Alexander Pushkin.

The story of the opera is rather conventional. Dubrovsky the elder loses his farm to his ex-friend Troekurov and dies. Dubrovsky the younger – Vladimir – becomes the leader of a group of bandits and falls in love with the daughter of Troekurov – Masha. Vladimir joins the Troekurov household pretending to be the French tutor of Masha and she also falls in love with him. In the end Vladimir is found out and has to flee. He wants to meet Masha once again to reveal her himself his identity. Masha forgives him the betrayal, but Vladimir is shot to death and Masha loses her mind.

This was the first time in Mariinsky (and I have visited Mariinsky rather often) they did not have any subtitles in any language. Usually there are subtitles at least in Russian (excluding Prokofiev Hall performances), but this time the performance, that actually also had French bits, did not have any subtitles at all. Though, I did think during the performance that even if you had not understood anything of the text, the music itself was so expressive, that you could have understood the story relatively well.  

Napravnik was a new composer to me. His music was beautiful and expressive but not unusually memorable. The choice of singers was good. Actually only the singer of the role of Vladimir, that is  Dmitry Voropaev, was a disappointment. His is often singing the male lead in the Concert Hall performances and I have never been the biggest fan of his voice. This time he barely lifted his head from the score, so the impression was even colder than usually. Fortunately, there were plenty of other singers on the stage. Andrei Serov, who sang the role of Andrey Dubrovsky, was excellent as the dying father as well as Yaroslav Petryanik as Troekurov. I also liked Ekaterina Bondarenko’s Yegorovna. But my clear favourite of the evening was Ekaterina Latysheva in the role of Masha. Absolutely gorgeous, clear soprano. Her singing was wonderfully effortless!

In the end I have to say that I have heard lot worse operas than “Dubrovsky” performed, so you can only wonder, why isn’t it staged more often. I would like to go and see it as a regular opera performance, so I can only hope it will be staged one day in the old Mariinsky. Though, I have to admit that there were so many unsold seats even in this concert performance that old Mariinsky may be a vain hope.

Romeo ja Julia Estonia-teatterissa Tallinnassa, 28.9.2019

Charles Gounod sävelsi 1800-luvulla useita oopperoita, joista kuitenkin enemmän esitetään vain kahta: Faustia sekä Romeota ja Juliaa. Estonia-teatteri esittää nyt Romeota ja Juliaa ja tokihan sitä oli mentävä katsomaan.

Tarinan juoni on varmaan kaikille tuttu Shakespearen näytelmästä. Kahden taistelevan suvun (Capuletien ja Montaguen) nuoret rakastuvat toisiinsa ja menevät salaa naimisiin. Julian isä haluaa kuitenkin pakottaa tytön naimisiin toisen miehen kanssa ja välttyäkseen tältä tyttö ottaa myrkkyä, joka vaivuttaa hänet vuorokaudeksi kuoleman kaltaiseen tilaan. Julia ajattelee, että kun kaikki uskovat hänen kuolleen, hän voi paeta Romeon kanssa. Harmi vaan, että kukaan ei muista kertoa juonesta Romeolle, joka luultuaan Julian kuolleen ottaa myös tappavaa myrkkyä. Julia herää keinotekoisesta kuolemasta, suunnittelee pakoa Romeon kanssa ja tämän tuupertuessa myrkyn vaikutuksesta, puukottaa itsensä kuoliaaksi. Jälleen kerran tulee todistetuksi, että hyvä kommunikointi on elintärkeää.

Gounod’n musiikki Romeossa ja Juliassa on ihan viihdyttävää. En kokenut sitä mitenkään elämää suuremmaksi, mutta mukavaa kuunneltavaa kuitenkin. Esityksen varsin perinteellisen ohjauksen oli tehnyt Stephen Barlow. Lavastuksesta vastasi Yannis Thavoris ja se olikin harvinaisen runsas Estonia-teatteriksi, joka perinteisesti on luottanut melko minimalistiseen linjaan ainakin niissä esityksissä, jotka minä olen siellä nähnyt. Thavoris oli suunnitellut myös varsin yksinkertaisen ja melko ajattoman puvuston. Kokonaisuus toimi mielestäni. Esitys ei ollut ikimuistoinen, mutta hyvätasoinen perusooppera, joka varmasti vetää yleisöä.

Henkilövalinnoissakin oli onnistuttu ja kerrankin voi myös sanoa, että pääpari oli uskottava. Romeon ja Juulianhan pitäisi olla nuoria ja usein keski-ikäiset päätähdet eivät nyt kovin uskottavilta tunnu teinituskissaan. Tällä kertaa kuitenkin Perrine Madoeuf Juliana ja Nico Darmanin Romeona olivat uskottavia nuoria rakastavaisia. Varsinkin Nico Darmanin oli positiivinen yllätys myös äänensä puolesta; kaunis ja lämmin tenoriääni.

Jos siis haluaa nähdä ja kuulla klassisen oopperan, jonka parissa muutama tunti hurahtaa varsin viihdyttävästi, niin nyt kannattaa suunnistaa Tallinnaan.

Romeo and Juliet in Estonia Theatre in Tallinn, the 28th of September, 2019

Charles Gounod composed in the 19^th century several operas, out of which only two (Faust, Romeo and Juliet) are performed regularly all around the world. Romeo and Juliet is now shown in Estonia Theatre in Tallinn, so of course, I had to go and see it.

The play by Shakespeare on which the libretto is based is surely known to most people. The youngsters from two fighting families (the Capulets and the Montagues) fall in love and get married in secret. Juliet’s father, however, wants to force her to marry another man and to escape it she takes some poison that makes her appear dead for 24 hours. Juliet thinks that when everybody believes she is dead, she can run away with Romeo. Unfortunately, nobody tells Romeo about the plot, who – thinking that Juliet is dead – drinks a fatal dose of another poison. Juliet wakes up from her slumber, plans her escape with Romeo and when he falls down because of the poison, stabs herself to death. Once again it is proven that good communication is essential to survival.

Gounod’s music in Romeo and Juliet is entertaining. I did not feel it as revolutionary in any way, but nice to listen to. The relatively traditional direction was by Stephen Barlow. Set design, which was unusually abundant for Estonia Theatre, that has had a rather minimalistic set approach at least in the productions that I have seen there, was by Yannis Thavoris. He had also made the costume design, that was relatively simple and timeless. As a whole it was a good basic opera, that will attract crowds even though it was no once-in-a-lifetime experience.

Singer selection was a success and for once I can say that the main characters were credible in their roles. Romeo and Juliet are supposed to be teenagers and more often than not middle-aged lead singers are not very credible youngsters. This time, however, Perrine Madoeuf as Juliet and Nico Darmanin as Romeo were like created for these roles. Especially Nico Darmanin’s voice was a pleasant surprise, too: a warm and beautiful tenor voice.

So, if you are interested in a classic opera piece that will entertain you for a few hours, you can now travel to Tallinn.