Vihdoinkin minulla oli
mahdollisuus nähdä yksi maailman ensimmäisistä oopperoista, Claudio Monteverdin
Orfeus, kun Suomalainen Barokkiorkesteri (FiBO) esitti sen Ritarihuoneella.
Oopperaa on esitetty muutaman kerran viime vuosina Helsingissä, mutta en ole
aiemmin päässyt syystä tai toisesta katsomaan sitä, joten oli hienoa täyttää
tämä aukko sivistyksessäni.
Niin monet säveltäjät
ovat käyttäneet Orfeuksen tarinaa oopperoissaan, että suurin osa
oopperakävijöistä tunteekin sen, mutta ihan lyhyenä kertauksena kuitenkin
tarinan juoni. Orfeus menee naimisiin elämänsä rakkauden Eurydiken kanssa. Heti
häiden jälkeen Eurydikeä puree kuitenkin käärme ja hän kuolee. Orfeus menee
Manalaan saadakseen vaimonsa takaisin ja saakin siihen luvan, mutta vain sillä
ehdolla, että hän ei paluumatkalla käänny katsomaan perässään kulkevaa
Eurydikeä. Matkan aikana Orfeus alkaa kuitenkin epäillä, seuraako vaimo häntä
ja kääntyy – vain nähdäkseen Eurydiken joutuvan palaamaan Manalaan. Orfeus on
epätoivoinen, mutta hänen isänsä Apollo ilmaantuu paikalla ja kertoo
Orfeukselle, että tämä on liittyä Eurydiken seuraan taivaassa.
Sunnuntain esitys oli
FiBO:n ja Vaasa Baroque’in yhteistuotanto. Ritarihuoneella esitetty versio ei
ollut täysin lavastettu, mutta se oli puvustettu ja mukana oli vähän
rekvisiittaakin.
Vaikka oopperan ensiesitys
oli vuonna 1607, niin sen musiikki on itse asiassa aika modernia. Tämä voi
kuulostaa vähän hassulta, mutta muutaman kerran minulle tuli mielleyhtymiä rock
oopperaan ja metallimusiikkiin. Varsinkin kun Manalan lautturi Kharon oli
lavalla, regaalin suriseva ääni (minua asiantuntevampi henkilö auttoi tunnistamaan instrumentin) oli lähes hypnoottinen yhdessä Kharonin
roolia laulaneen Sampsa Vanhalan syvän basson kanssa. Aika uskomatonta, miten
yli neljäsataa vuotta vanha musiikki voi kuulostaa niin nykyaikaiselta!
Suuren osan oopperasta
kerrallaan soi vain muutama instrumentti, mikä vahvisti musiikin vaikutusta. Orfeuksella
oli tietenkin eniten laulettavaa ja Leif Aruhn-Solén selviytyi urakasta hyvin.
Olin oikein odottanut hetkeä, jolloin Orfeus kohtaa Kharonin ja se olikin
oopperan lumoavin hetki. Myös oopperan naislaulajat (Tuuli Lindeberg Eurydikenä
ja Toivona, Essi Luttinen Silviana ja Proserpinana, Kajsa Dahlbäck Musiikkina
sekä Katariina Heikkilä Nymfinä) olivat todella hyviä.
Hei! Kiitos mukavista tuokiokuvista. Se suriseva soitin ei suinkaan ollut cembalo, vaan regaali - Andrew Lawrence-Kingin soittama "pirunurku".
VastaaPoistaKiitos! Arvelinkin, että autat instrumentin tunnistamisessa :-).
VastaaPoista