Valkoinen ruusu Musiikkitalon Sonore-salissa, 25.9.2020

Vaikka en ole suurin modernin oopperan fani, niin jotkut niistä tekevät syvän vaikutuksen ja ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia. Kaisa Rannan tohtorintutkinnon ensimmäisenä konserttina esitetty Udo Zimmermannin Valkoinen ruusu on yksi tällaisista oopperoista. Teoksen oli ohjannut Ville Saukkonen ja Kaisa Ranta esitti Sophie Schollin roolin ja hänen veljenään Hansina lauloi Ville Rusanen.

Ooppera perustuu tositapahtumiin. Valkoinen ruusu  oli 1940-luvun Saksassa, Münchenissä syntynyt vastarintajärjestö, joka vastusti natseja ja toista maailmansotaa rauhanomaisesti kirjoittamalla ja levittämällä natseja kritisoivia lehtisiä. Vuonna 1943 sisarukset vangittiin ja tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan. Ooppera sijoittuu heidän viimeiseen yöhönsä vankilassa ja  Wolfgang Willaschekin libretto perustuu sisarusten päiväkirjamerkintöihin ja kertoo sisarusten ajatuksista ja muistoista.

Kaisa Rannan sopraano sopi Sophien rooliin erinomaisesti. Tosin baritoni Ville Rusanen sopi Hansin rooliin vielä paremmin siitä huolimatta, että rooli on kirjoitettu tenorille. Oopperan säestyksestä huolehtivat Pasi Helin (piano) ja Marko Valtonen (harmonikka). Instrumentit kuulostavat ehkä vähän erikoisilta oopperaan, mutta Zimmermannin musikkiin ne sopivat erinomaisesti. Ja osaavien soittajien käsissä niiden ääni välillä pauhasi, välillä kuiskasi luoden hienon tunnekudoksen.

Myös Ville Saukkosen ohjausta on pakko kehua. Teos oli pienieleinen, mutta vaikuttava. Kokonaisuus oli välillä suorastaan hypnoottinen ja vaikka ooppera ei varmasti oli helpoimpia ymmärtää tai teemaltaan keveimpiä, niin se on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Mielestäni illan suuri tähti oli myös Titus Torniainen, joka vastasi valosuunnittelusta. Hän loi muuten lähes pimeällä ja tyhjälle (lavasteina oli vain kaksi tuolia, huopaa ja peltilautasta) lavalle valojen avulla vankisellit sekä kokonaisen elämän muistoineen. Koska teoksessa ei ollut heijastettua tekstitystä ja pimeässä salissa oli mahdotonta lukea tekstiä libretostakaan, niin Torniaisen valot auttoivat ymmärtämään kunkin kohtauksen teemoja.

 

The White Rose in the Helsinki Music Centre, Sonore stage, the 25th of September, 2020

Even though I am not the greatest fan of modern operas, some of them make an impression and they are definitely worth seeing. The first concert performance of Kaisa Ranta’s doctorate, Udo Zimmermann’s opera “The White Rose” is one of such operas. The opera was directed by Ville Saukkonen, Kaisa Ranta sang the role of Sophie Scholl and the role of his brother was sung by Ville Rusanen.

The opera is based on a true story. The White Rose was a non-violent, anti-Nazi, anti-war movement that wrote and distributed pamphlets that criticized the Nazis. In 1943 the siblings were arrested and condemned to death for treason. The opera happens during their last night in prison and Wolfgang Willaschek’s libretto is based on the diary writings of Sophie and Hans Scholl and tells about their memories and thoughts.

Kaisa Ranta’s soprano fitted very well to the role of Sophie. Though, baritone Ville Rusanen was even better as Hans Scholl, despite the fact that the role is actually meant for a tenor. The accompaniment was handled by Pasi Helin (piano) and Marko Valtonen (accordion). The instruments may sound a bit unusual for an opera, but they fitted Zimmermann’s music excellently. And in the hands of professional musicians their sound varied from thunderous to whispering, creating a beautiful web of emotions.

I also need to praise the director Ville Saukkonen. The opera was in a way rather minimalistic, but impressive. The overall experience was at times downright hypnotic and even though the opera isn’t really the easiest possible to understand and the theme is not light, it is absolutely worth seeing.

In my opinion Titus Torniainen, the light designer, was also one of the stars of the evening. With his lights he created to the otherwise almost dark and empty stage (the set consisted of two chairs, blankets and metal plates) prison cells and whole lives with memories. Since the opera did not have any projected texting and in the dark it was impossible to read the libretto, Torniainen’s lights helped the audience to understand the themes of each episode.

Helsingin Barokkiorkesteri Paavalinkirkossa, 12.9.2020

Sateisena lauantai-iltana Helsingin Barokkiorkesterin konsertti Paavalinkirkossa oli ihastuttavan tunnelmallinen musiikkielämys. Vaikka HeBon konserttiohjelma ja -paikka olivat koronan vuoksi muuttuneet, niin myös tämä esitys ja paikka olivat onnistuneita.

Konsertti alkoi Marc-Antoine Charpentierin pienoisoratoriolla Canticum in honorem Beatae Virginis Mariae. Teos on ikään kuin taivaan enkeleiden (urkukorokkeella laulaneet sopraanot Kajsa Dahlbäck ja Tuuli Lindeberg) sekä ihmisen (lattiatasolla laulaneet mezzosopraano Monica Groop, tenori Hugo Hymas ja baritoni Aarne Pelkonen) välistä vuoropuhelua. Jälleen kerran on todettava, että Tuuli Lindebergin ääni ja tekniikka sopii erinomaisesti barokkimusiikkiin. Hänen äänenstä todellakin kuulosti kuin taivaan enkeleiden laululta.

Vielä herkullisempi teos oli illan toinen esitys eli Johann Sebastian Bachin kantaatti Herz und Mund und Tat und Leben. Teos suorastaan tempaisi kuulijansa mukaan, solistit loistivat omissa aarioissan ja ihan viimeisenä kirsikkana oli upea lopetus Jesus bleibt meine Freunde. Tällaiseen teokseen ilta on hyvä päättää.

Helsinki Baroque Orchestra in St. Paul's Church, the 12th of September, 2020

 A concert by the Helsinki Baroque Orchestra on a rainy Saturday evening in St. Paul’s Church is a lovely experience. Even though HeBo changed both their concert content and the place due to Covid-19 virus, both this content and the place were charming.

The concert began with a dramatic motet by Marc-Antoine Charpentier “Canticum in honorem Beatae Virginis Mariae”. This work cosists of a dialogue between angels in Heaven (sopranos Kajsa Dahlbäck and Tuuli Lindeberg singing on an elevated podium) and human beings (mezzosoprano Monica Groop, tenor Hugo Hymas and baritone Aarne Pelkonen singing on the church floor). Once again, I have to say that the voice and technique of Tuuli Lindeberg suits to baroque music perfectly. She really sounded like an angel.  

An even more delicious piece was the second performance of the evening, that is, Johann Sebastian Bach’s cantata “Herz und Mund und Tat und Leben”. It took hold of you, the soloists were excellent in their arias and the cherry of the evening was the fabulous end “Jesus bleibt meine Freunde”. It was a perfect end to an excellent evening.

 

 

Tapiola Sinfonietta ja Tuuli Takala Tapiolasalissa, 11.9.2020

Tapiola Sinfoniettan syksyn avajaiskonsertti oli omistetut Mozartille. Orkesteri esitti kaksi Mozartin sinfoniaa: Sinfonian nro 33 B-duuri KV 319 ja Sinfonian Nro 36 C-duuri KV 425 eli ”Linziläisen”. Näistä pidin enemmän jälkimmäisestä ja kiitos siitä kuuluu teokseen kuuluville patarummuille, joiden soittajaa Antti Rislakkia oli todella mielenkiintoista seurata. En ole aiemmin ymmärtänytkään, kuinka monipuolisesti patarumpujakin voidaan soittaa.  

Illan kapellimestari oli Jonas Rannila. Olen aiemmin kuullut häntä lähinnä oopperoiden kapellimestarina, mutta hyvin hän sai orkesterin soimaan sinfonioissakin. Hän innostuneisuuttaan oli miellyttävää seurata.

Illan lauluosuuden solistina oli sopraano Tuuli Takala. Itse konsertissa hän esitti kolme Mozart-aariaa. Vaikutuin aikoinaan ensimmäisen kerran Takalan äänestä, kun hän lauloi Yön kuningattaren roolin Kansallisoopperassa. Nyt hänen äänensä muutoksen kuuli selvästi ja odotan kiinnostuksella, mihin kaikkeen hän vielä muutaman vuoden kuluttua kypsyy.

Itse konsertin jälkeen Takala ja hänen säestäjänsä Tuula Hällström esittivät vielä konsertin jatkoilla suomalaisia lauluja. He lauloivat kaksi laulua Järnefeltiltä, Madetojalta ja Sibeliukselta. Minuun iski eniten Leevi Madetojan Yrtit tummat. Siinä oli jotain erityisen sydämeenkäyvää. Ylimääräisenä kuultiin vielä kaksi kansanlaulua: Läksin minä kesäyönä käymään sekä Minun kultani kaunis on, joista ensimmäisen sovitus oli varmasti kaunein koskaan kuulemani.

 

Tapiola Simfonietta and Tuuli Takala in Tapiola Hall, the 11th of September, 2020

The autumn season opening concert of Tapiola Sinfonietta was this year dedicated to Mozart. They performed two of his symphonies: Symphony No 33 in B major K. 319 and Symphony No. 36 in C major K. 256, so called “Linz”. Out of these two I like the latter more and it is mainly thanks to the timpani, which were played by Antti Rislakki. It was very interesting to follow his work. I had never before understood, how versatile an instrument they are.

The conductor of the evening was Jonas Rannila. I have earlier heard him mostly in operas, but the orchestra sounded really good when he was conducting symphonies, too. It was pleasant to see his enthusiasm.

The soloist of the evening was soprano Tuuli Takala. In the main concert she sang three Mozart arias. I was impressed by her for the first time, when she years ago sang the role of the Queen of the Night at the Finnish National Opera. Now you could hear how her voice had changed over the years and I am looking forward to hearing, what kind of change is still coming in the years to come.

After the concert there was an after-the-concert concert, where Tuuli Takala and her pianist performed two songs from the Finnish composers Armas Järnefelt, Leevi Madetoja and Jean Sibelius. I liked best the song “Tummat yrtit” (Dark-Hued Leaves) of Madetoja. It had an atmosphere that was especially touching. As additional songs we heard two Finnish folk songs: “Läksin mina kesäyönä käymään” (On a Summer Night I went to see) and Minun kultani kaunis on” (My beloved is beautiful). The rendition of the first song was the most beautiful I have ever heard. Absolute lovely! 

Così fan tutte Musiikkitalon Sonoressa, 9.9.2020

Kansallisoopperan tehtyä Covid fan tuttensa, oli aika muistella myös teoksen alkulähdettä eli Mozartin oopperaa Così fan tutte, jonka tällä kertaa esittivät Sibelius Akatemian opiskelijat Musiikkitalon Sonoressa.

Kyseisen oopperan juonihan on yksi oopperamaailman hölmöimpiä. Don Alfonson yllättäminä kaksi nuorta miestä (Guiglielmo ja Ferrando) päättävät laittaa tyttöystäviensä (Fiordiligi ja Dorabella) uskollisuuden koetukselle. He teeskentelevät lähtevänsä sotaan ja palaavatkin näyttämölle naamioituneena viettelemään toistensa tyttöystävät. Loppujen lopuksi he onnistuvat siinä ja palaavat sitten luonnollisesti omissa hahmoissaan ja käräyttävät nuoret naiset uskottomuudesta. Toki lopussa kaikki ovat jälleen onnellisia ja rakastuneita.

Kun itse teoksen juoni on täyttä höttöä ja oopperaa muutenkin esitetty vuosien mittaan aivan liian monta kertaa, niin oopperan voi pelastaa kokonaisuutena vain kunnon ohjaus. Valitettavasti Vilppu Kiljusen ohjauksessa ei ollut mitään yllättävää tai mieleenpainuvaa, joten siitä ei ollut teoksen pelastajaksi. Säestyskin oli ihan yhtä yhdentekevä pianosäestys, joten parasta oli vain sulkea silmät ja keskittyä laulajiin.

Kaikeksi onneksi ainakin kuulemani kakkosmiehitys oli oikein lupaava. Suurimmat suosikkini olivat Olivia Kyllönen Dorabellana ja Simonas Strazdas Don Alfonsona. Kyllösen ääni oli ihastuttavan lämmin ja hän myös elähtyi rooliinsa hienosti. Strazdas puolestaan tepasteli Don Alfonsona lavalla kuin nuori rock-kukko. Ja ääni oli todella komea.

Myös Guiglielmon roolin laulanut Luke Scott oli oikein lupaava. Hänellä oli vielä hieman ongelmia tekniikan kanssa, mutta kun hän saa viimeisetkin tekniset ongelmat selätettyä, hänellä on mahdollisuudet erinomaisiin roolisuorituksiin. Tuomas Miettolan Ferrando oli vähän hengetön, mutta äänimateriaali oli hyvä, joten esiintymisen parantuessa, Miettolalla voi olla ihan hyvä ura edessä. Myös Manon Gleizes Fiordiliginä lauloi hyvin, itse en vain täysin ihastunut hänen äänensä sävyyn. Hän duettonsa Kyllösen kanssa olivat hienoja. Wilhemina Tómasdóttir Despinana teki myöskin erittäin hyvän vaikutuksen.

Così fan tutte in the Helsinki Music Centre's Sonore stage, the 9th of September, 2020

After the ”Covid fan tutte” made by the Finnish National Opera, it was time to return back to the source opera, that is, Mozart’s “Così fan tutte”, which was this time performed by the students of the Sibelius Academy in the Helsinki Music Centre’s Sonore stage.  

The story of this opera is one of the most idiotic in the history of opera. Provoked by Don Alfonso, two young men (Guiglielmo and Ferrando) decide to test the fidelity of their girlfriends (Fiordiligi and Dorabella). They pretend to leave to war, but return – disguised – to seduce each other’s girlfriends. In the end they succeed and naturally then return as themselves to reveal the betrayal of the young women. Of course, in the end they are all happy and in love.  

When the story itself is pure garbage and the opera has, all in all, been performed far too many times, the only thing that can save the whole performance is the direction. Unfortunately, Vilppu Kiljunen’s direction contained absolutely nothing surprising or memorable, so it definitely could not save the performance. When the accompaniment by piano was equally uninspiring, it was best to close one’s eyes and concentrate on the singers.

Fortunately, the second first night singers that I heard, were quite promising. My greatest favourites were Olivia Kyllönen as Dorabella and Simonas Strazdas as Don Alfonso. Kyllönen has a lovely, warm voice and she also performed with vivacity. Strazdas on the other hand, acted like a cocky young rock star as Don Alfonso. Great charisma and a handsome voice.  

Luke Scott in the role of Guiglielmo was also promising. He had some problems with the technique, but once he will solve those, he has a chance to give excellent performances. Tuomas Miettola’s Ferrando was a bit lifeless, but his voice material was good, so once he learns to perform better, he has a chance to make a good career on opera stages. Manon Gleizes as Fiordiligi sang well, but I did not personally like the tone of her voice. Her duets with Gleizes were excellent. Wilhemina Tómasdóttir also made a good impression as Despina.  

Laila Suomen Kansallisoopperan Alminsalissa 6.9.2020

Kansallisoopperan Opera Beyond -projektissa on tänä syksynä ollut tarjolla erittäin suosittu Laila, jossa yhdistetään musiikkia ja visuaalisuutta liikkeeseen. Esa-Pekka Salosen, Paula Vesalan, Tuomas Norvion ja Ekho Collectiven luomassa teoksessa katsoja vaikuttaa omalla liikkumisellaan teokseen. Näin jokaisen esityksen pitäisi olla aina erilainen. Hieman idea tietysti menee hukkaan, jos jokainen katsoja käy katsomassa teoksen vain kerran, kuten useimmat varmaan tekevät.

Teosta esitetään Alminsalissa, jonne on rakennettu kuusi henkeä vetävä kupla. Katsojat voivat vapaasti kävellä kuplassa ja kuplan seinille/kattoon ilmaantuu kuviota, jotka vielä heijastuvat peililattiasta. Äänimateriaali on tallennettu ja siinä esiintyvät Kansallisoopperan laulajat ja orkesterin muusikot. Itse Lailan äänenä esiintyvät suomenkielisessä versiossa Paula Vesala ja Miriam Hilpo.

Lailaa oli hehkutettu etukäteen todella runsaasti, mutta mielestäni teos ei ollut niin vallankumouksellinen kuin oli annettu ymmärtää. Erilaisia interaktiivisia teoksia on viime vuosina esitetty jo sen verran runsaasti, että Laila ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaa. Pidin siitä kyllä. Kuviot olivat ajoittain todella kivoja ja äänimaailma oli myöskin ajoittain kaunis. Ihan mukavaa, että Kansallisooppera tekee tällaisiakin teoksia ja ehkäpä näin houkutellaan uusia ihmisiä katsomaan myös traditionaalisia teoksia.

 

Laila in the Finnish National Opera's Alminsali stage, the 6th of September, 2020

 

The Opera Beyond -project has this autumn offered in the Finnish National Opera a very popular work called “Laila”. It combines music and visuality to motion. “Laila” was created by Esa-Pekka Salonen, Paula Vesala, Tuomas Norvio and Echo Collective and in it every spectator affects the performance by moving around. Therefore, every performance should be different. A noble aim, which is, of course, lost a bit when most spectators usually see it only once.

“Laila” is shown on the Alminsali stage of the National Opera, in a big bubble that can fit six people. The people can walk freely within the bubble and images appear on the walls/ceiling. The images are also reflected on the mirror floor of the bubble. Sound material has been recorded using singers of the National Opera and musicians of its orchestra. Paula Vesala and Miriam Hilpo are the voice of Laila in the Finnish version (there are also Swedish and English versions available).

There was a great hype about “Laila” before the performances even started, but in my opinion, it was not so revolutionary as marketed. There have been quite many different types of interactive performances in the past few years, so that Laila was not exactly groundbreaking. Don’t take me wrong, I did like it. The visual images were in mostly quite nice and the music was also all in all beautiful. It is definitely good that the National Opera also makes this kind of performances and perhaps they even tempt more people to see also the traditional operas.

Turandot Aleksanterin teatterissa, 29.8.2020

 

Myös Opera Box joutui siirtämään keväältä Turandot-oopperan näin syksyyn. Useamman kerran Turandotin nähneenä en odottanut esitykseltä mitään poikkeuksellista, mutta jouduin toteamaan, että yllättyminen on tuttujenkin teosten kohdalla mahdollista.

Oopperahan kertoo Kiinan prinsessasta Turandotista, joka on päättänyt pysyä naimattomana ja siksi hän esittää jokaiselle kosijalleen kolme arvoitusta. Jos mies ei arvaa oikeita vastauksia, hänet mestataan. Melkomoinen kasa ruumita on jo kertynytkin, kun vallasta syöstyn kuninkaan Timurin poika Calaf saapuu paikalle, rakastuu Turandotiin hänet nähdessään ja ilmoittautuu kosijaksi, vaikka sitä vastustaa sekä hänen isänsä Timur että Timurin palvelija Liù, joka on rakastunut Calafiin. Calaf arvaa oikeat vastaukset ja Turandot järkyttyy. Calaf lupaakin prinsessalle, että jos tämä arvaa hänen nimensä, niin hän luopuu voitosta ja antautuu mestattavaksi. Turandot määrääkin koko valtakunnan selvittämään nimeä. Koska Timur ja Liù ollaan nähty Calafin seurassa, heitä uhkaa kidutus. Liù julistaa, että vain hän tietää Calafin nimen säästääkseen Timurin, joutuu kidutetuksi ja tappaa lopulta itsensä julistaen rakkauttaan Calafiin. Aamun koittaessa Calaf ja Turandot kohtaavat, mies suutelee naista, joka joutuu tunnekuohun valtaan. Ymmärtäessään millainen järkytys avioliitto ajatuksena Turandotille on, Calaf paljastaa hänelle nimensä. Mutta kun aamulla Turandotin on aika julistaa Calafin nimi ja määrätä tämä mestattavaksi, prinsessa julistaakin Calafin nimen olevan Rakkaus.

Useimmiten Turandot sisältää enemmän tai vähemmän erilaista Kiina-kitschiä punaisista lyhdyistä heiluviin hihoihin. Ohjaaja Ville Saukkonen oli tehnyt toisenlaisen ratkaisun ja tarina sijoittui scifi-tulevaisuuteen. Kerrankin lavalla ei myöskään näkynyt Saukkosen jo tavaramerkiksi muodostuneita erikokoisia laatikoita, vaan lavastuksena (Emil Sallinen, joka vastasi myös takaseinän videoprojisoinneista) oli lähinnä vain lavan takaosaan rakennettu korkea koroke. Janne Teivaisen valaistus ja Joona Huotarin suorastaan mestarillinen avaruus-viitteinen puvustus muodostivat todella hienon visuaalisen kokonaisuuden. Täydet pisteet minulta.

Sinfonietta Ariadne ja kapellimestari Jonas Rannila suorastaan yllättivät minut. Rannila piiskasi pienestä orkesterista kunnioitettavat tehot ja siis olin suorastaan hämmentynyt siitä, miten Turandot, joka on varsin suuri ooppera, oli niin oivalliseti ensiksikin saatu mahtumaan Aleksanterin teatterin pienelle lavalla ja miten orkesteri onnistui kuulostamaan niin paljoon kokoaan muhkeammalta.

Solistitkin selvisivät pääosin tehtävistään kunnialla. Suurin tähti lavalla oli ilman pienintäkään epäilystä Giuseppe Varano Calafina. Tämä rooli oli kuin luotu hänelle ja hänen vahvalle äänelleen. Yleensähän Calafin roolin kuningashetki on Nessun dorma -aaria, mutta minuun teki vielä suuremman vaikutuksen Calafin aaria Liùlle. Todella liikuttava hetki: oli ihan pakko ottaa maski pois kasvoilta, niistää nenä ja desinfioida kädet. Enää ei ole liikuttumista oopperassakaan niin helppoa hoitaa  huomaamattomasti.

Myös Annami Hylkiän Liù oli kelpo suoritus ja Niklas Spånbergin, Ville Salosen ja Petteri Loukion Ping, Pang ja Pong soivat myös äänellisesti oivasti yhteen. Laulajien ulkopuolelta on esiin nostettava myös upeasti esiintynyt Jaakko Hutchings teloittajana: tavattoman kaunista liikekieltä, upeita koreogafioituja taisteluliikkeitä.

Valitettavasti Turandotin roolin laulanut Satu Kristiina Vesa ei ollut vielä ainakaan äänellisesti kypsä tähän rooliin. Turandotin rooli on perin vaativa. Mutta Turandotista huolimatta esitys oli upea ja voin suositella sitä lämpimästi kaikille, kun se tulee uusintakierrokselle ensi vuoden puolella.

 

Turandot in the Alexander Theatre, the 29th of August, 2020

 

Opera Box was also compelled to postpone its performances of ”Turandot” to the autumn. Since I have seen ”Turandot” several times, I did not expect anything unusual, but I had to admit that it is possible to be surprised also when it comes to familiar operas.

This opera tells about princess Turandot from ancient China. She has decided to remain unmarried and therefore she poses three riddles to her suitors. If the man does not guess the answers correctly, he is beheaded. Quite a number of corpses has also piled up, when the son of the deposed king Timur arrives, falls in love with Turandot as soon as he sees her and announces that he wants to marry her even though both Timur and his servant Liù (who is in love with Calaf) oppose the proposal. Calaf guesses the correct answers and Turandot is shocked. He promises her that if she guesses his name, he will cancel his win and allow the beheading. Turandot orders the whole country to find out the name. Timur and Liù have been seen in Calaf’s company, so they are threatened with torture. To save Timur Liù announces that she is the only one, who knows the name. She is tortured and in the end she kills herself telling that she remains silent because of her love for Calaf. At dawn Calaf and Turandot meet, he kisses her and she is swamped by feelings. Once Calaf understands what a shock the thought of marriage is to Turandot, he tells her his real name. In the morning it is time for Turandot to reveal his name and order his execution, but instead she announces that his name is Love.  

Usually this opera is more or less full of China kitsch like red lanterns and flying sleeves. However in this production director Ville Saukkonen had made a different decision and the story took place in a future scifi-world. For once there were no Ville Saukkonen’s trademark boxes on the stage, but the settings (by Emil Sallinen, who was also responsible for the video projections on the back wall) mostly consisted of a platform built at the back of the stage. Lighting by Janne Teivainen and absolutely masterful scifi-styled costumes by Joona Huotari formed a magnificent visual effect. Top scores from me.  

Sinfonietta Ariadne and conductor Jonas Rannila also surprised me. Rannila forced incredible volumes from his smallish orchestra and I was pretty much flabbergasted, first, how it was possible to stage such a big opera first of all on the rather small stage of the Alexander Theatre and, second of all, how the orchestra managed to sound so much bigger than it actually was.

Even the soloists mostly did good work. The biggest star on the stage was, of course, Giuseppe Varano as Calaf. The role was like created for him and his strong voice. Usually the peak of this role is the aria ”Nessun dorma”, but I was even more impressed by his aria Liù. The moment was so touching that I had to take off my face mask, blow my nose and disinfect my hands. It is no longer so easy to have a touching moment in the opera without anybody seeing!

Annami Hylkiä as Liù was also very good and the voices of Niklas Spånberg, Ville Salonen and Petteri Loukio as  Ping, Pang and Pong did fit very well together. In addition to the singers, I have to mention also Jaakko Hutchings as the executioner. Such wonderful plasticity, beautifully choreographed fighting moves!

Unfortunately, the singer of Turandot - Satu Kristiina Vesa was - not at least yet - quite up to the challenge vocally. The role is very demanding. But despite that, the whole opera was fantastic and I can recommend it to everybody when it will be again performed in the beginning of next year in the Alexander Theatre.

 

Covid fan tutte Kansallisoopperassa, 28.8.2020

 

Kansallisoopperan syyskauden piti alkaa Wagnerin Valkyyrialla, mutta koronan vuoksi esitykset siirrettiin vuoden 2021 alkuun ja sijaan polkaistiin pika-aikataululla Covid fan tutte, jonka kerrottiin perustuvan Mozartin Cosi fan tutteen ja kertovan koronakeväästä. Teoksen libreton kirjoitti Minna Lindgren ja ohjauksesta vastasi Jussi Nikkilä. Kun Valkyyrian siirtymisen vuoksi jouko Wagner-laulajia oli vapaalla ja joukkoon saatiin myös Suomeen koronan jäljiltä juuttunut Karita Mattila, niin esitysten suosiohan oli taattu.

Harvoin samassa teoksessa Suomessa näkeekään niin hienoa kotoperäistä esiintyjäjoukkoa kuin nyt. Kapellimestari Esa-Pekka Salosen johdettavana oli supistettu Kansallisoopperan orkesteri ja oopperan kuoro esiintyi videon välityksellä. Pääosissa esiintyivät Karita Mattilan lisäksi Johanna Rusanen, Minna-Liisa Värelä, Tommi Hakala, Tuomas Katajala ja Waltteri Torikka. Puheroolissa mukana Rajapintapäällikön roolissa oli Sanna-Kaisa Palo.

Alaotsikkonsa mukaisesti esitys oli kohtauksia koronakeväästi. Mukaan oli saatu ahdettu kaikkea mahdollista hallituksen tiedotustilaisuuksista, Teams-palaverien teknisistä hankaluuksita, etäkoulusta kotiruokailuun, oopperadiivojen matkarajoituksiin, maskikauppoihin ja ikäihmisten eristämiseen. Parhaiten mielestäni esitystä voi kuvata sanoilla Uusi Iloinen Teatteri klassisella musiikilla. Ajoittain vitsit olivat hyviä, ajoittain eivät ja loppua kohti esitys hieman lässähti, mikä on tämäntyyppisissä esityksissä varsin yleistä.

Musiikillisesti esitys oli kiinnostava. Salonen ja orkesteri aloittivat Valkyyrialla, mutta Palo komensi heidät vaihtamaan musiikin Mozartiin, jota sitten loppuaika kuultiinkin. Kaikki musiikki ei suinkaan ollut Cosi fan tuttesta vaan mukana oli esim. Leporellon kuuluisa luetteloaaria Don Giovannista. Minusta oli jännä kuulla Wagner-sopraanojen laulavan lyyrisiä rooleja ja tunnettu herrakaarti veti roolinsa ammattitaidolla. Henkilökohtaisesti suurin herkkupalani oli Tuomas Katajalan (olenhan hänen suuri faninsa) pihamaalta laulama seranadi sisätiloihin teljetylle äidille. Karita Mattila esitti teoksessa useita rooleja (oopperadiivasta ikäihmisen ja petollisen maskikauppiaan kautta konitohtoriin ja talousasiantuntijaan) ja hänelle oli suotu mahdollisuus vetää rooleissa kunnolla överiksi. Komeita karaktäärejä hän tekikin ja muunsi ääntään roolinsa mukaiseksi. Palo heittäytyi puheroolissaan hienosti kyyniseksi virkamieheksi, mutta upeimman heittäytymisen teki ehdottomasti Outi Huusko viittomakielen tulkkina. Miten ihastuttavan ilmeikästä tulkkaamista! Huusko on nostanut viittomakielen näkyvyyttä koronakeväänä jo hallituksen tiedotustilaisuuksissa ja tämä ooppera osoitti vielä lisää värejä hänen rautaisessa ammattitaidossaan.

Ooppera on nähtävissä Yle Areenassa, joten jos kenellä ei ole mahdollista nähdä sitä paikan päällä, niin kannattaa katsoa Areenasta.

 

Covid fan tutte in the Finnish National Opera, the 28th of August, 2020

 

The autumn season of the Finnish National Opera was supposed to start with Richard Wagner’s ”The Valkyrie”, but due to Covid-19 the performances were postponed to early 2021 and it was announced that there would be a new opera called ”Covid fan tutte” that would be made and rehearsed in only a couple of months. The opera would be based on Mozart’s “Cosi fan tutte” and it would tell about the Covid-19 spring in Finland. The libretto was written by Minna Lindgren and the director was Jussi Nikkilä. When the postponement of ”Die Valkyrie” had left several Finnish Wagner singers without a job and also Karita Mattila had been left stranded in Finland and she agreed to join the group of soloists, the opera was to be a guaranteed success.

It is seldom in Finland that one sees in one production such a bunch of Finnish opera idols. Conductor Esa-Pekka Salonen worked with a smaller Finnish National Opera Orchestra and the Chorus performed on a projected video. The main roles were sung in addition to Karita Mattila by Johanna Rusanen, Minna-Liisa Värelä, Tommi Hakala, Tuomas Katajala and Waltteri Torikka. Actress Sanna-Kaisa Palo had a spoken role as the Interface Manager of the opera house.  

As the subtitle of the opera said, it contained scenes from the Covid-19 spring. The librettist had squeezed into it pretty much everything possible from government press conferences, technical difficulties of Microsoft Teams -meetings, remote schools to eating at home all the time, travel restrictions of opera divas, face mask purchases and restricting free movement of the elderly. I would say that the production reminded a stand up performance that was sung in opera tunes. Some of the jokes were goods, some not so and towards the end the performance grew a bit stale as is rather common in this kind of performances.

From the musical point of view the performance was interesting. Salonen and the orchestra started with ”The Valkyrien”, but soon Palo ordered them to play Mozart instead, which was the musical cue for the rest of the evening. Not all the music was from ”Cosi fan tutte”, but there was e.g. Leporello’s famous catalogue aria from “Don Giovanni”. I thought it was cool to hear Wagner sopranos sing lyric roles and the established gentlemen also sung their roles as the professionals they are. Personally I found Tuomas Katajala’s seranade sung from the yard to his mother, who was locked in her own home, the highlight of the evening (but I am his huge fan, of course). Karita Mattila sung several roles in the production (opera diva, elderly lady, deceitful face mask seller, quack and economist to mention only some of them) and she had a chance to exaggerate to her heart’s content. She did really superb characters and adapted her voice to all the different roles.

Sanna-Kaisa Palo threw herself to the role of a cynical manager, but the sign language interpreter Outi Huusko, who Finns learned to know from the government press conferences this spring, really threw herself to the interpreting. She was absolutely gorgeous in expressing with the signs and facial expressions the text. She has made people understand the importance of sing language during this spring in Finland more than anyone else before her and this opera just proved further how iron hard professional and expressive her work is.

Those of you who live in Finland can see the recording of the opera also in Yle Areena if you do not have a chance to go and see it live.

 

Hevonsenkaltainen sukunimi ja ja mitä jäljelle jää Musiikkitalon Sonoressa, 20.8.2020

 

Varmaan jo esityksen nimen (Hevosenkaltainen sukunimi ja mitä jäljelle jää) olisi pitänyt kertoa, että tulossa on hieman erilaisempi musiikkiesitys Sibelius Akatemian opiskelijoilta. J. Martina Roos oli kirjoittanut teoksen Kalle luotosen näytelmän pohjalta, joka taas pohjaantui Anton Tšehovin novelliin. Yhteys Tšehovin novelliin Hevosenkaltainen sukunimi oli matkan varrella muuttunut suhteellisen ohueksi, mutta kyllä se sieltä pohjalta löytyi. Itse esitys kertoi kolmesta orvosta sisaruksesta – Annasta, Andreista ja Volodjasta sekä heidän lastenhoitajastaan. Lapset riitelivät, unelmoivat sirkukseen karkaamisesta ja muistelivat äitiään ja isäänsä. Esitys koostui sekä puheosuuksista että lauluista.

Esityksen ennakkomainonnassa kerrottiin vain, että sisäänpääsy on maksuton, mutta siinä ei ollut mitään mainintaa lippurajoitteista. Onneksi olin tapani mukaan erittäin hyvissä ajoin paikalla, sillä lähes kaikki paikat oli varattu kutsuvieraille ja vapaassa jaossa oli vain muutama yksittäinen lippu. Lippujen yleiseen vähyyteen varmaan vaikuttivat Sonoren erinomaiset turvavälit, mutta siitä olisi kyllä ollut kiva olla maininta myös esityksen mainoksissa.

Sibelius Akatemian opiskelijoiden lopputöitä on aina mielenkiintoista seurata ja veikkailla, kuka lavalla olijoista tulee tulevina vuosina putkahtelemaan oopperoiden esiintyjälistoilla. Tällä kertaa veikkaisin, että todennäköisemmin kuulemme tulevaisuudessa enemmän esiintyjäjoukon naissolisteista kuin miehistä. Itse pidin eniten lastenhoitajan (eli njanjan) roolin laulaneesta Marianne Montosesta. Mielenkiintoisen täyteläinen ääni, josta voi kehittyä vielä vaikka mitä. Myös Virva Puumala Annan roolissa oli hyvä ja erityisesti pidin hänen tulkinnastaan Lizan aariasta Tšaikovskin Patarouva-oopperasta (Ах, истомилась я горем).

Käsiohjelmassa oli kerrottu myös esityksen muotoutumisesta, johon korona-kevät toi omat hankaluutensa; esiintyjiä putosi pois työryhmästä ja aikataulut muuttuivat. Tämä varmasti vaikutti kokonaisuuten ja pohdin myös sitä, että en ehkä ollut ihan oikeaa kohderyhmää, sillä teos ei kokonaisuutena täysin uponnut minuun. Mutta siitä huolimatta on todella hienoa, että nuoret taiteilijat tekevät erilaisia teoksia eivätkä aina samaa Mozartin Cosi fan tuttea. Kaikkien ei tarvitse pitää täysillä kaikesta ja silti esitys voi olla katsomisen arvoinen.

 

A Horsey Name and What Remained in the Helsinki Music Centre (Sonore stage), the 20th of August, 2020

I suppose already the name of the performance (A Horsey Name and What Remained) should have told me that I should expect a bit different musical performance by the students of the Sibelius Academy. J. Martina Roos had written the story based on the play of Kalle Luotonen which had got its origin from the novel of Anton Chekhov. The connection to the Chekhov novel had eventually become kind of thin, but it did exist. The performance itself was about three orphan siblings – Anna, Andrey and Volodya and their nanny. The children quarrel, dream about joining the circus and reminisce about their parents. It contained both speech and singing.

In the advertisements it was only mentioned that there is no entrance fee to the performance, but there was no note about any ticket restrictions. Fortunately, I was at Sonore quite early as I often am, since almost all seats were reserved for the invited guests and there were only a couple of tickets for other people. The excellent Covid-19 safety measures of Sonore, of course, affected the number of tickets available, but it would have been good to have a mention of the extremely small number of existing tickets in the advertisements.

The diploma works of the Sibelius Academy students are always interesting to see and to try to guess which one(s) of the singers manage to reach bigger roles in operas in the future. This time I would guess that the ladies are more likely to become bigger stars than the gentlemen. My personal favourite was the nanny (Marianne Montonen). She has an interestingly full-bodied voice that has promise of further development. Virva Puumala was also good in the role of Anna and I especially liked her rendition of Liza’s aria from Tchaikovsky’s opera “The Queen of Spades” (Ах, истомилась я горем).

There was a short description of how the performance was made in the programme leaflet and suffice it to say that there were plenty of obstacles on its way during the Covid-19 spring: several performers left the production and schedules changed. That must have affected the result and I also ended up to the conclusion that I wasn’t perhaps the main target group of this production, since I did not quite fall in love with it. But it is great that young artists make different type of things and not just the same old “Cosi fan tutte´” by Mozart.  We don’t always have to over the moon with every production, but they still are worth seeing.  

 

Hakala, Karlström, Luttinen ja Pursio Savoy-teatterissa, 16.8.2020

 

Kun neljä suomalaista mieslaulajaa: baritoni (Tommi Hakala), tenori (Dan Karlström), basso (Sami Luttinen) ja bassobaritoni (Tuomas Pursio) päättävät pitää yhteisen 50-vuotisjuhlakonsertin, niin ohjelmiston kappaleet on varmasti suorastaan vaikea valita. Kaikesta päätellen konsertin laulut olikin koottu periaatteella jokaiselle jotakin: mukana oli sekä suomalaisia klassikkolauluja, oopperaa, operettia, musikaaleja että tangoja. Herroja säesti Hans-Otto Ehrström pianon ääressä.

Opiskelukavereista ehkä tunnetuin on Tommi Hakala. Hänen äänensä on todella komea, mutta minä jäin kyllä hänen kappalevalinnoissaan kaipaamaan jotain jykevää esitystä kuten vaikkapa Wagner-aariaa.  

Dan Karlströmin kevyt ääni ei ollut parhaimmillaan ooppera-aarioissa, mutta loppupuolen musikaaleissa hän oli omimmillaan. Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen Guldet blev till sand -kappaleessa (Kristina från Duvemåla -musikaalista) hän jo otti yleisönsä ja aplodit olivat sen mukaiset.

Sami Luttinen vei minun sydämeni ruhtinas Greminin aariassa Jevgeni Oneginista. Kyseinen aaria on muutenkin suosikkejani ja kun Luttinen vielä onnistui ääntämään venäjää erittäin hyvin suomalaiseksi, niin olin myyty. Luttinen osoitti illan aikana olevansa muutenkin erittäin monipuolinen laulaja, sillä hieno oli hänen tangonsakin (Kangastus) puhumattamaan Show Boat -musikaalin laulusta Ol’ man river. Suorastaan ihanat matalat äänet!

Tuomas Pursio esitti omana aarianaan Don Carloksesta Ella giammai m’amón, jota seurasi Filipin ja Suurinkvisiittorin duetto Luttisen kanssa. Tämähän on yksi oopperahistorian komeimmista kohtauksista, mutta ykköskaartiin tämä esitys ei kyllä yltänyt. Mutta Tango Desiréen Pursio esitti todella vetävästi. Ja mikäpä oli esittäessä, kun säestäjänä toimi harmonikan kanssa itse Raimo Sirkiä!

Ja mitäpä olisi konsertti ilman vierailevia tähtiä, joten lopussa lavalle saapui ensin Reetta Haavisto esittämään herrojen kanssa Lippen schweigen -laulun opeteretista Iloinen leski. Seuraavaksi lavalle saapuikin lisää laulajia (mm. Essi Luttinen) ja koko joukko kajautti Brüderlein und Schwesterlein -laulun Lepakosta.

 

Hakala, Karlström, Luttinen and Pursio in the Savoy Theatre, the 16th of August, 2020

 

When four Finnish (male) signers: baritone (Tommi Hakala), tenor (Dan Karlström), bass (Sami Luttinen) and bass-baritone (Tuomas Pursio) decide to have a 50-year concert together, it must be exceedingly difficult to decide which pieces to sing. As far as I could tell they had decided to have something for everyone: they had Finnish classics, opera, operetta, musicals and tangos in the programme. The gentlemen were accompanied by Hans-Otto Ehrström at the piano.

These men have studied music together and perhaps the best known of them is Tommi Hakala. He has a superb voice, but I would have liked to hear something more robust from him e.g. some Wagner aria.

Dan Karlström’s light voice was not at its best in the opera arias, but in the pieces from musicals in the end of the concert he was good. In the ”Guldet blev till sand” song by Benny Andersson and Björn Ulvaeus from the musical “Kristina from Duvemåla” he really took his audience and the applause was proof of that.  

Sami Luttinen took my heart with the Prince Gremin’s aria from “Eugene Onegin”. That particular aria is one of my favouriets and when Luttinen even managed to pronounce Russian exceedingly well for a foreigner, I was sold. Luttinen showed during the evening that he is a truly versatile singer, since his tango (Kangastus) was excellent, let alone his rendition of the song “Ol’ man river” from the musical  “Show Boat”. Such delicious low tones!

Tuomas Pursio performed as his aria ”Ella giammai m’amó” from ”Don Carlos” and it was followed by the duet of Philip and the Grand Inquisitor together with Luttinen. This is one of the finest opera scenes in the history, though this version did not reach the podium position. But Pursio’s Tango Desirée was really catching. And why not, when he was accompanied by Raimo Sirkiä (a retired well-known Finnish opera singer) playing accordion.

And of course every concert must have visiting stars, so in the end first Reetta Haavisto joined the men in singing ”Lippen schweigen” from the musical “The Merry Widows”. The evening ended with even more visitors joining them including e.g. Essi Luttinen and the whole group sang “Brüderlein und Schwesterlein” from “Die Fliedermaus”.  

 

Norma Espoon Sellosalissa, 11.8.2020

 

Kun usean kuukauden jälkeen vihdoin oli mahdollisuus nähdä kokonainen ooppera lavalla, niin suunnistin Espoon Sellosaliin katsomaan Vicenzo Bellinin Norman, vaikka olin nähnyt saman esityksen jo syksyllä 2018 samassa paikassa. Mutta olihan esitykseen tullut muutama miehitysmuutos, joten silläkin oli hyvä perustella itselleen oopperan näkemistä toiseen kertaan.

Kertauksena siis oopperan juoni kopiotuna edellisestä blogikirjoituksestani: Oopperan juoni on perusasetelmaltaan kolmiodraama. Normalla on ollut varsin pitkäaikainen salainen suhde valloittaja-armeijan upseeriin Pollioneen (tuloksena kaksi lastakin). Nyt miehen kiinnostus jo alkanut hiipua ja hän on iskenyt silmänsä nuoreen Adalgisaan, joka suunnittelee lähtevänsä miehen mukaan, kun tämän komennus loppuu. Kun Normalle ja Adalgisalle selviää, että he ovat molemmat rakastuneet samaan mieheen, Adalgisa luopuu miehestä ja Norma suunnittelee kostoksi tappavansa hänen ja Pollionen yhteiset lapset, mutta ei pystykään tekemään sitä. Kunnon oopperatradition mukaisesti lopussa Norma ja Pollione huomaavatkin rakastavansa toisiaan, mutta koska Norma on rakastumalla valloittajaan pettänyt kansansa, he joutuvat molemmat polttoroviolle.

Pääosan lauloi tälläkin kertaa Laura Leisma ja edelleenkin kiitettävästi. Tällä kertaa Adalgisan roolin lauloi Niina Keitel. Oopperan alkupuolen viattomana nuorena tyttönä, jota Pollione pompottelee ihan täysillä, vaikutelma oli vähän vaisu, mutta vaikeahan viattomasta nuoresta tytöstä on kovin vahvaa henkilöä tehdäkään. Mutta loppuosassa, jossa Adalgisan silmiltä ovat suomut pudonneet ja hän on selkeästi kypsynyt ihmisenä, Keitel alkoi loistaa. Hyvä suoritus!

Myös Pollinonen esittäjä oli vaihtunut ja roolin lauloi Pekka Kuivalainen. Ihan mukiinmenevä suoritus, mutta ei hän aiemman esityksen Giuseppe Varanolle kyllä pärjännyt.

 

Norma in Sellosali in Espoo, the 11th of August, 2020

 

When I finally had a chance to see a whole opera on stage after a break of several months, I simply had to go to Sellosali in Espoo to see Vicenzo Bellini’s “Norma” even though I had seen the same version already in the autumn of 2018 in the same place. But there had been some changes in the performers, so that was one more reason to go and see it a second time.

Here is a recap of the storyline from my previous blog writing: The story of the opera is a triangle drama. Norma has had a long-time secret relationship with an officer of the occupying army, Pollione (they even have two kids together). Now his interest is fading and he has targeted young Adalgisa instead. Adalgisa is planning to join Pollione when he returns home. When Norma and Adalgisa find out that they have fallen for the same man, Adalgisa gives up and Norma plans to kill their children as a revenge. Of course, she is not able to do it in the end and true to operatic traditions, in the final scene Norma and Pollione notice that they still love each other. But since Norma has betrayed her people by falling in love with an occupier, they both end up going to the pyre.

The main role was also this time sung by Laura Leisma and still with flying colours. This time the role of Adalgisa was sung by Niina Keitel. In the beginning of the opera as a young innocent girl, which is played by Pollinone, the impression was a bit bland, but on the other hand it is rather difficult to give a forceful performance of a young innocent maiden. But in the end, where Adalgisa had woken up and she had clearly grown as a woman, Keitel started to shine. Well done!

Pollinone’s performer had also changed to Pekka Kuivalainen. Pretty ok performance, but clearly not as good as Giuseppe Varano’s in the previous version.