Kansanradio Alminsalissa, 30.9.2022

Suomessa esitetään sunnuntaisin radiossa ohjelmaa nimeltä Kansanradio, johon kansan syvät rivit voivat soittaa mielipiteitään melkeinpä mistä tahansa. Itse en ole koskaan kuunnellut ohjelmaa, mutta tiedän sen olevan legendaarinen. Seppo Pohjola on nyt säveltänyt oopperan nimeltä Kansanradio, johon hän on lainannut mukaellen pätkiä ohjelmasta.

Ooppera kertoo 98-vuotiaasta Ailista, joka on muuttanut palvelutaloon. Hän muistelee elämäänsä ja kuuntelee Kansanradiota samalla kun hän tutustuu samassa palvelutalossa asuvaan vanhaan taiteilijamieheen ja he ystävystyvät. Aili ja hänen tarinassaan esiintyvät henkilöt ovat nukkeja (nukettajina Pia Kalenius ja Timo Väntsi) ja he eivät laula.

Kansanradioon soitettuja kommentteja laulavat sopraano Tiina Vahevaara, baritoni Sauli Tiilikainen ja tenori Aki Alamikkotervo.

Ooppera on todella hauska ja ehdottamasti näkemisen arvoinen, jos siihen jossain sattuu törmäämään. Puhelinsoitot on toteutettu lempeällä huumorilla ja Ailin tarina on liikuttava ja riemastuttavakin. Oikeastaan voisi sanoa, että oopperan teema on se, että elämää ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti, vaan letkeydelle on aina jätettävä tilaa.

Radio for the People in the Alminsali stage of the Finnish National Opera, the 30th of September, 2022

In Finland there is a radio programme called “Kansanradio” (Radio for the People), where anybody can call about their views on just about any issue. I have never listened to it, but I know it to be legendary. Seppo Pohjola has now composed an opera called ”Radio for the People”, where he has adapted calls from the programme.  

The opera tells about the 98-year old Aili, who has moved to a nursing home. She reminisces about her life and listens to Kansanradio when getting to know an older artist from the same nursing home. They become friends. Aili and the people in her story are puppets (puppeteers Pia Kalenius and Timo Väntsi) and they do not sing.  

The comments called to the programme are sung by soprano Tiina Vahevaara, baritone Sauli Tiilikainen and tenor Aki Alamikkotervo.

The opera is really funny and definitely worth seeing, if you happen to bump into it somewhere. The calls are full of gentle humour and the story of Aili is touching and hilarious. You can basically say that the theme of the opera is that life is not always so serious and there should always be left some room for humour.

Taikahuilu Kansallisoopperassa, 28.9.2022

Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilu on vuodesta toiseen yleisön suosikki monissa oopperataloissa. Itse en oikein enää jaksa sitä kuunnella, jollei luvassa ole poikkeuksellisen hieno solisti tai jotain muuta erityistä. Poikkeuksena Taikahuilu-väsymykseeni on ehdottomasti Berliinin Komische Operin tuotanto Taikahuilusta, joka nähtiin ensimmäisen kerran Kansallisoopperan lavalla keväällä 2016 ja on nyt uusintakierroksella. Näin sen nyt kolmannen kerran ja aina vain jaksan ihailla esitystä.

Jos nyt joku ei ole sattumalta vielä kuullut oopperan juonta, niin lyhykäisyydessään se on seuraava: Tamino rakastuu Paminaan, jonka äiti (Yön kuningatar) yrittää kaapata vallan Sarastrolta. Nuoripari joutuu erilaisiin koettelemuksiin, mutta saavat lopussa toisensa, Yön kuningatar häviää ja sivurooleissa olleet Papageno ja Papagenakin saavat toisensa.

Komische Operin tuotanto on rakennettu mykkäelokuvien tyyliin eli resitatiivit on jätetty pois ja niiden sijalla on puhekuplia. Lisäksi mukana on piirrostekniikkaa ja sarjakuvamaisuutta. Esitystä on vähän vaikea kuvailla ja se on parasta nähdä itse. Itse nautin suunnattomasti oivaltavista piirroksista ja teksteistä ja koko esityksen visuaalisuudesta – en kai muuten olisi sitä kolmea kertaa käynytkään katsomassa.

Taminon roolissa lauloi jälleen kerran Tuomas Katajala ja luonnollisesti esitys oli loistava. Minulle tärkeätä Taikahuilussa on myös Yön kuningatar, jossa toivon kuulevani voimakasta ja notkeaa äänenkäyttöä. Tällä kertaa roolin lauloi Anu Komsi ja olipa mielenkiintoinen esitys. Komsin ääni ei ole kovin voimakas, joten periaatteessa minun olisi pitänyt olla pettynyt, mutta Komsin tulkinta oli huikaisevan hieno. Hän sai kevyeen ääneensä sellaista pirullisuutta, että paremmasta ei ole väliä ja olin todella ihastunut hänen esitykseensä.

The Magic Flute in the Finnish National Opera, the 28th of September, 2022

Wolfgang Amadeus Mozart’s opera “The Magic Flute” is year after year a favourite among the public in many opera houses. I am a bit fed up with it unless there is an exceptionally good soloist singing or there is something else special in the production. The exception to my uninterest is the production of Berlin’s Komische Oper, which was first seen on the stage of the Finnish National Opera in the spring of 2016. I have now seen it three times and I continue to admire the production.

If somebody has somehow managed to miss the story of “The Magic Flute”, it is in short the following: Tamino falls in love with Pamina, whose mother (the Queen of the Night) tries to win over Sarastro. The young couple has to meet all kind of challenges, but in the end they get each other. The Queen of the Night loses the battle and in the side story Papageno and Papagena get each other, too.

This production of Komische Oper is created in the style of silent movies, which means that recitatives have been left out and instead of them speech bubbles are used. In addition to that there are drawings and comic book style in the opera. It is a bit difficult to describe the production, so it is best to see it. I enjoy tremendously the insightful drawings and the texts and the whole visuality of the production – easy to guess, of course, since I have seen it three times now.

The role of Tamino was sung by Tuomas Katajala – once again superbly. To me the second important role is that of the Queen of the Night, from whom I expect a strong and agile voice. This time the role was sung by Anu Komsi and it sure was an interesting performance. Komsi’s voice is not very strong, so in principle I should have been disappointed, but her interpretation was stunning. She managed to fill her voice with such diabolical tones that it couldn’t be beaten, and I absolutely loved her performance.

Aukio Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa, 27.9.2022

Jokaiselle blogiani lukevalle on varmasti tähän mennessä käynyt selväksi, että oopperoiden aiheet vaihtelevat todella paljon. Usein ne kertovat rakkaustarinan tai sukudraaman, mutta nykyoopperoissa varsinkin aihe voi vaihdella laidasta laitaan. Heiz-Juhani Hofmannin oopperan Aukio aiheena on kansannousu. Oopperan esitti Helsingin kamarikuoro Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa.

Ooppera kertoo usein toistuvan kansannousun tarinan. Alussa ihmiset innostuneina kokoontuvat mielenosoitukseen, myöhemmin osallistujien välillä alkaa syntyä kiistoja, mielenosoittajia vastaan hyökätään myös väkivaltaisesti ja lopulta se nujerretaan kunnes sykli alkaa taas alusta.

Sinänsä kansannousu aiheena on kiinnostava, ehkä sitä voi myös sanoa ikuisesti ajankohtaiseksi ja toisaalta ehkä sen vuoksi jopa hieman kuluneeksi. Hieman vanhemmat ihmiset ovat nähneet jo useita kansannousuja eri puolella maailmaa ja mahdollisesti jopa kyynistyneet niiden suhteen. Eikä Hofmannkaan sinänsä saa aiheesta mitään uutta ja raikasta esiin.

Hofmannin sävelkieli on minulle hieman vaikeaa. Ajoittain se on kiinnostavaa, mutta joskus näin musiikin peruskuluttajalle myös raskasta. Jos olisin ammattilainen ja tuntisin nykymusiikkia paremmin, se voisi olla huomattavasti antoisampaa. Tekstistä on ajoittain vaikea saada selvää, mutta onneksi toistoa on sen verran paljon, että tarinassa pysyy oikein hyvin kärryillä. Laulajista suurin suosikkini oli hienosti laulanut sopraano Linnéa Sundfær Casserly.

 

The Square in the Louhi Hall of the Espoo City Cultural Centre, the 27th of September, 2022

Anyone who has been reading my blog has by now noticed that the themes of the operas vary a lot. Often they tell a love story or some family drama, but especially in modern operas the themes can be just about anything. Heinz-Juhani Hofmann’s opera ”The Square” tells about an uprising. The opera was performed by the Helsinki Chamber Choir in the Louhi Hall of the Espoo City Cultural Centre.  

The opera tells the frequently rolling cycle of an uprising. In the beginning enthusiastic people gather to a demonstration, later the participants start to quarrel, the demonstrators are attacked also violently, and the uprising is finally crushed until the cycle starts from the beginning again.   

The theme of an uprising as such is interesting, perhaps eternally topical and maybe because of that a bit worn out. Slightly more mature people have already seen several uprisings all over the world and perhaps even become cynical about them. Unfortunately, Hofmann isn’t able to create anything new and fresh about the theme.  

Hofmann’s music is a bit difficult for me. At times it is interesting, but sometimes also heavy for such a standard music listener as I am. If I were a professional and listened more to modern music, the music might be more rewarding to me. It was occasionally difficult to understand the text, but fortunately there was a lot of repetition, which made it possible to follow the story. My favourite among the singers was soprano Linnéa Sundfær Casserly.

Sydämeni laulu Nurmijärven Monikko-salissa, 25.9.2022

Tänä vuonna on kulunut 150 vuotta kirjailija Aleksis Kiven kuolemasta ja sen kunniaksi Nurmijärvellä pidettävillä Syksy soi -festivaaleilla järjestettiin Sydämeni laulu – konsertti. Konsertissa kertoja (Jukka Rantamäki) kertoi Aleksis Kiven elämästä ja kertomuksen sekaan lomittui lauluja sekä instrumenttikappaleita. Konsertin nimi tulee Kiven runosta, josta kuultiin konsertissa neljän eri säveltäjän (Jean Sibelius, Aarre Merikanto, Einojuhani Rautavaara ja Kimmo Hakola) versiot.

Pidin konsertista kovasti ja siinä oli mielestäni kaksi kohokohtaa. Oma suosikkini Sydämeni lauluista oli ehdottomasti Einojuhani Rautavaaran laulu, jonka esitti Aleksi Matikainen. Toinen kohokohta oli nerokkaasti toteutettu ja siinä soitettiin peräkkäin Samuel Rinta-Nikkolan ja Einojuhani Rautavaaran versiot kolmesta kansanmusiikkikappaleesta: Närböläisten braa speli, Pirun polska ja Hypyt. Koska kappaleet soitettiin aina peräjälkeen, niin kuulijoilla on hieno mahdollisuus verrata niitä keskenään ja minusta se ainakin oli todella palkitsevaa.

The Song of my Heart in the Monikko Hall in Nurmijärvi, the 25th of September, 2022

This year we celebrate the 150^th anniversary since the death of author Aleksis Kivi, and in honour of that the Nurmijärvi based festival “Syksy soi” organized a concert called “Sydämeni laulu” (The Song of my Heart). In the concert the narrator (Jukka Rantamäki) told the story of Aleksis Kivi’s life and in between the orchestra played pieces and soloists sang some songs. The name of the concert comes from the poem by Kivi, and in the concert we heard songs made to that poem from four different composers (Jean Sibelius, Aarre Merikanto, Einojuhani Rautavaara and Kimmo Hakola).

I liked the concert a lot and in my opinion it had two highlights. My favourite of the song ”Sydämeni laulu” was by Einojuhani Rautavaara, and it was sung by Aleksi Matikainen. The second highlight was the absolutely genius idea to play one after another two versions of the same song by different composers. The orchestra played both Samuel Rinta-Nikkola’s version and Einojuhani Rautavaara’s version of the folk songs “Närböläisten braa speli”, “Pirun polska” and ”Hypyt”. Since the pieces were played one after another, it gave the audience a great opportunity to compare them, and I at least found it very rewarding.

Juha Musiikkitalon Camerata-salissa, 24.9.2022

Leevi Madetojan oopperaa Juha ei ole ikuisuuksiin esitetty Suomessa, joten kun Duo Suokas Vasama esitti kyseisen oopperan melodraaman muodossa Musiikkitalon Cameratassa, niin olihan se pakko mennä katsomaan. Kyseessä olikin elämäni ensimmäinen melodraama. Ohjelmalehtisessä melodraaman kerrotaan olevan itsenäinen taidemusiikin muoto, jossa musiikki kannattelee ja johdattelee lausujan tulkitsemaa tekstiä tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Maria Suokas soitti Juhan musiikin pianolla (ja esiintyi joskus Marjana) ja näyttelijä-lausuja Tuukka Vasama esitti itse muut roolit (myös Marjan välillä).

Juha kertoo nuoresta vaimosta Marjasta ja hänen vanhemmasta aviomiehestään Juhasta. Marja on tyytymätön liittoonsa ja lähtee kiertelevän kauppamiehen Shemeikan mukaan huomatakseen myöhemmin, että tällä on tapana tuoda naisia kotiinsa ja hylätä heidän kesän jälkeen äitinsä palvelijoiksi. Marjakin synnyttää lapsen Shemeikalle ja katuu lähtöään tämän mukaan ja haaveilee paluusta Juhan luo ja oman talonsa emännäksi. Juha löytää Marjan Shemeikan luota ja pahoinpitelee miehen luultuaan tämän ryöstäneen vaimonsa. Kun hän kuulee Marjan lähteneen vapaaehtoisesti miehen mukaan, hän hukuttautuu.

Olisin tietysti mieluummin kuullut teoksen oopperana, mutta pidin kovasti myös Duo Suokas Vasaman esityksestä. Suokkaan soittama musiikki oli vahvaa ja värikylläistä ja olisi hienoa kuulla se myös orkesterille sovitettuna. Vasama taas oli erinomainen esiintyjä ja sai henkilöt elämään. Myös Dmitri Zudovin maalaukset, jotka vaihtuivat kohtausten mukaan loivat mukavan lisän esitykseen.

Voin ainakin tämän esityksen perusteella suositella Duo Suokas Vasaman tuleviakin melodraamoja ja vähän harmittelen, että en ole heidän aiempia esityksiään nähnyt.

Juha on the Camerata stage of the Helsinki Music Centre, the 24th of September, 2022

Leevi Madetoja’s opera ”Juha” has not been seen in Finland in a very long time, so when Duo Suokas Vasama performed it as a melodrama in the Camerata stage of the Helsinki Music Centre, I had to go and see it. It was my first melodrama, which added to the interest. In the programme leaflet melodrama is described as an independent form of art music, where music supports and leads the text interpreted by the reciter from one event and atmosphere to another. Maria Suokas played the music of Juha on the piano (and acted occasionally the role of Marja) and actor-reciter Tuukka Vasama acted the remaining roles (and occasionally also Marja).

”Juha” tells about a young wife Marja and her older husband Juha. Marja is not happy with her marriage and leaves with the wandering salesman Shemeikka only to notice later that he tends to take his women home to become his mother’s servants when he has grown tired of them. Marja gives birth to Shemeikka’s son and regrets leaving her home and dreams of returning back. Juha finds Marja and assaults Shemeikka, since he believes the man has kidnapped Marja. When he hears that Marja has left voluntarily, he drowns himself.

I would have preferred to hear the work as an opera, but I liked this melodrama also a lot. The music played by Suokas was powerful and colourful and it would be great to hear it also played by an orchestra. Vasama was a good actor, and he made the characters live. The paintings of Dmitri Zudov, that changed with each scene, also brought a nice addition to the performance.

I can, based on this performance alone, recommend Duo Suokas Vasama’s future melodramas and I am a bit sorry that I haven’t seen their previous works.  

Hortus Musicus Musiikkitalon Camerata-salissa, 18.9.2022

Helsingin Barokkiorkesteri toi Musiikkitalon Camerata-saliin virolaisen Hortus Musicus -yhtyeen 50-vuotiskonserttiinsa. Yhtyeen johtaja (viulu) Andres Mustonen kertoi konsertin aikana sekä esitetyistä kappaleista että hieman yhtyeen historiasta.

Konsertti oli jaettu useisiin jaksoihin, joissa esitettiin musiikki aina tietyn teeman alla. Mukana oli musiikkia eri puolilta maailmaa 1300-luvulta yhtyeelle sävellyttyihin nykypäivän säveliin. Osa kappaleista oli vauhdikkaita ja tanssillisia ja osa hartaita, uskonnollisia teoksia. Kappaleiden sanat oli painettu ohjelmalehteen, mutta osassa kappaleista pätkiä oli jätetty pois ja kappaleet eivät täysin muutenkaan edennneet järjestyksessä.

Solisteina kappaleissa toimivat sopraano Jaanika Kuusik, tenori Anto Õnnis, baritoni Tõnis Kaumann ja basso Riho Ridbeck, jotka Kuusikia lukuunottamatta soittivat myös jotain instrumenttia.

Voi sanoa, että konsertissa sai jonkinlaista kuvaa orkesterin laajasta ohjelmistosta ja musiikillisista vaikutteista. Pidin lähes kaikista kappaleista, mutta oma suosikkini oli kyllä Claudio Monteverdin Lamento della Ninfa vuodelta 1638. Kuusikin soolo teoksen alussa oli mykistävän upea ja muiden solistien hypnoottinen toisto – Miserella – oli komean kuuloista.

 

Hortus Musicus in the Camerata stage of the Helsinki Music Centre, the 18th of September, 2022

Helsinki Baroque Orchestra brought to the Camerata Stage of the Helsinki Music Centre the Estonian orchestra Hortus Musicus for their 50-year anniversary concert. The director (violinist) of the orchestra Andres Mustonen told during the concert both about the pieces they played and a little bit about the history of the group.

The concert was divided to several blocks, which were under one theme. They played music from the 14^th century to present day from different corners of the world. Some of the pieces were racy and suitable for dancing and some were ardent and religious. The lyrics were printed in the programme leaflet, but in some of the songs parts were left out in the performance and all did not go in the same order as in the leaflet.

The soloists of the evening were soprano Jaanika Kuusik, tenor Anto Õnnis, baritone Tõnis Kaumann and bass Riho Ridbeck, who - except Kuusik – also played some instruments.

It can be said that it was possible to get some kind of an idea of the vast programme and musical influences of the orchestra during the evening. I liked almost all of the pieces, but my favourite was Claudio Monteverdi’s “Lamento della Ninfa” from 1638. Kuusik’s solo in the beginning of the song was stunning and the hypnotic repetition of the word “Miserella” of the other singers during the song was mesmerizing.

Espanjalainen hetki Aleksanterin teatterissa, 11.9.2022

Ranskalaisen illan toinen ooppera oli Maurice Ravelin Espanjalainen hetki, joka kertoo kellosepän vaimosta, joka miehensä lähdettyä töihin, tapaa nuorta runoilija-rakastajaansa. Tosin tällä kertaa paikalle sattuu myös roskakuski ja pankkiiri. Runoilija piiloutuu kaappikelloon ja vaimo houkuttelee roskakuskin siirtelemään kaappikelloja huoneesta toiseen ja yrittää sillä välillä leikitellä runoilijan kanssa, vaikka tämä näyttääkin käyttävän aikaansa lähinnä kauniiden säkeiden lausumiseen. Myös pankkiiri piiloutuu kaappikelloon ja juuttuu sinne. Vaimoparka ei tahdo löytää rauhallista hetkeä lemmenleikkeihin ja lopulta iskee silmänsä myös roskakuskiin. Ja vihdoin myös aviomies saapuu paikalle.

Ville Saukkosen ohjaus oli leikkisä, absurdi ja paljasta pintaakin näkyi (esitys oli K-18). Esiintyjät suorastaan heittäytyivät antaumuksella rooleihinsa ja yleisöllä oli hauskaa. Voi sanoa, että jokaisella esiintyjällä oli oma tähtihetkensä, mutta tietenkin oopperan keskushahmo oli Angelika Klas vaimona.

Pidin esityksestä kovasti. Se oli mukavan rentouttava ja hauska teos viikonlopun virkistykseksi.

The Spanish Hour in the Alexander Theatre, the 11th of September, 2022

The second opera of the French Evening was Maurice Ravel’s “The French Hour”, which tells about the wife of a clockmaker, who after her husband has left for work, meets her young poet lover. But this time also a garbage collector (in the original story a muleteer) and a banker come to the house at the same time. The poet hides in a clock and the wife asks the garbage collector to move clocks from one room to another and tries in the meantime play with the poet, though he seems to be more interested in quoting poetry to her. The banker also hides in a clock and gets stuck in it. The poor wife doesn’t seem to find any calm moment for lovemaking and finally gets interested in the garbage collector, too. In the end the husband comes back home.

Ville Saukkonen’s direction was playful, absurd and some naked butts were also seen (the performance as for above 18 years only). The performers clearly put their souls in the performance and the audience had fun. You can say that everybody had their moment of glory, but of course, the main spotlight was on Angelika Klas as the wife.

I liked the opera a lot. It was a nicely relaxing and entertaining opera for weekend fun.

Matruusiparka Aleksanterin teatterissa, 11.9.2022

Jokainen suomalainen oopperan ystävä on varmasti todella iloinen siitä, että Opera Box on olemassa, sillä se tuottaa tasaiseen tahtiin mielenkiintoisia teoksia yleisön nähtäville. Nyt he järjestivät ns. Ranskalaisen illan Aleksanterin teatterissa, johon kuului kaksi ranskalaista pienoisoopperaa.

Ensimmäisena esitettiin Darius Milhaudin Matruusiparka, joka kertoo viisitoista vuotta sitten kadonneesta merimiehestä, jonka köyhyyden vuoksi prostituoiduksi ryhtynyt vaimo, odottaa häntä edelleen takaisin ja toivoo miehen rikastuneen poissaolonsa aikana. Kun mies sitten palaa kotiin ja haluaa valepukuun pukeutuneena testata vaimoaa, tämä surmaa miehen nähtyään hänellä runsaasti aarteita.

Ville Saukkosen ohjaus oli värikäs, verinen ja toi esille teoksen ranskalaisen hengen. Laura Pyrrö matruusin vaimona teki kelpo esityksen ja loppukohtaus jäi todella mieleen.

The Poor Sailor in the Alexander Theatre, the 11th of September, 2022

Every Finnish friend of opera must be grateful that Opera Box exists, since it produces one after one interesting works to the Finnish opera scene. This time they organized a so called “French Evening” in the Alexander Theater, where two short French operas were shown.

The first of them was Darius Milhaud’s “The Poor Sailor”, which tells about a sailor who disappeared 15 years ago and whose wife, who has become a prostitute because of poverty, is still waiting for him and hopes that he has become rich during his absence. When the husband returns and wants to test his wife in disguise, she kills him after she has seen his riches.

Ville Saukkonen’s direction was colourful, bloody and brought out the French spirit of the opera. Laura Pyrrö as the wife of the sailor did well and the final scene was surely etched to the spectators’ minds.

Minnan taivas Kuopion musiikkikeskuksessa, 10.9.2022

Olen tähän asti pitänyt oopperaa varsin mainosvapaana alueena, sillä mainoksia on yleensä korkeintaan käsiohjelmassa. Mutta elokuvista tutut alkumainokset ja räikeä tuotesijoittelu on nyt sitten nähty myös oopperassa, kun Jukka Linkolan Minnan taivas esitettiin Kuopion musiikkikeskuksessa. Hieman erikoiselta se tuntui eikä tuotesijoittelua ollut edes yritetty tehdä luontevaksi osaksi oopperaa, mutta sponsorit toki saivat näkyvyyttä.

Minnan taivas kertoo kirjailija Minna Canthista, mutta ei hänen elämästään, kuten yleensä kirjoissa, näytelmissä ja oopperoissakin tavataan tehdä, vaan hänen elämästään kuoleman jälkeen taivaassa. Siellä hän tapaa muita elinaikansa kulttuurivaikuttajia (J.V. Snellman, Juhani Aho, Venny Soldan-Brofeldt jne) ja seikkaileepa taivaassa kolme astraaliakin.

Oopperan musiikista pidin, mutta jälleen kerran libretto (ohjaaja Veera Airas) oli luvattoman heikko. Väkisin väännetty riimitys useimmiten tuhoaa minkä tahansa tarinan. 3D-videointia  oli käytetty oopperassa erittäin taitavasti ja pukusuunnittelu (Katri Niskanen, Hanna Kettunen ja Laura Vilagi) oli onnistunutta.

Minna Canthin roolissa laulanut Marjukka Tepponen oli erinomainen, mutta hienosti lauloivat myös jo eläkkeelle jääneet Esa Ruuttunen (J.V. Snellman) ja Marjatta Airas (Venny Soldan-Brofeldt). Sinänsä ooppera oli siis positiivinen kokemus ja kyllä yhden Kuopion matkan arvoinen ja onhan se toki jonkinmoinen ohjelmanumero muistella kökön tekstin pahimpia hirvityksiä oopperan jälkeenkin.  

Minna's Heaven in the Kuopio Music Centre, the 10th of September, 2022

I have so far thought that opera is relatively advertisement free, since you usually see advertisements maximum only in the programme leaflet. But I have now seen both the advertisement films before the performance (so familiar from cinema!) and blatant product placement in Jukka Linkola’s opera “Minna’s Heaven” in the Kuopio Music Centre. It felt a bit odd, and no effort was made to camouflage the product placement somehow as a smooth part of the opera, but of course the sponsors got what they had paid for.

”Minna’s Heaven” tells about the author Minna Canth, but not about her life as usually in books, plays or operas, but about her life after death in Heaven. There she meets some other important characters in the Finnish cultural life at her time, like J.V. Snellman, Juhani Aho and Venny Soldan-Brofeldt and there are even three astral spirits in the opera.  

I liked the music of the opera, but once again the libretto (director Veera Airas) was extremely weak. Forced rhyming normally destroys any story. 3D-projections were used very professionally, and costume design (Katri Niskanen, Hanna Kettunen and Laura Vilagi) was beautiful.  

Soprano Marjukka Tepponen, who sang the role of Minna Canth, was excellent and the retired singers: baritone Esa Ruuttunen (J.V. Snellman) and mezzosoprano Marjatta Airas (Venny Soldan-Brofeldt) sang also very well. The opera itself was a positive experience and worth a trip to Kuopio and it is, of course, also kind of entertaining to try to remember the most terrible rhymes of the libretto after the opera.

Karvalakkiooppera Alminsalissa, 9.9.2022

Kansallisoopperan Alminsalin vierailuesityksenä olleen Tapio Tuomelan Karvalakkioopperan juoni on suoraan Suomen historiasta ja teemana erittäin kiinnostava. Se kertoo, kuinka vuosia aiemmin voimalakäyttöön valjastetun Kemijokivarren asukkaat alkavat, petyttyään viivyttelyyn, vaatia luvattuja korvauksia lähettämällä lähetystön Helsinkiin päättäjiä tapaamaan. Korvauksia saadaankin matkan jälkeen, mutta nimellisiä. Pääjuonen rinnalla kulkee tarina pariskunnasta, jonka toinen osapuoli kipuilee lähetystöön osallistumisen kanssa ja kohtaa haamun menneisyydestä.

Vaikka itse oopperan teema on tärkeä ja aihe vakava, niin itse teosta en pitänyt mitenkään erityisen onnistuneena. Tärkeällä asialla olevan valtuuskunnan vastapainona poliittiset päättäjät esitettiin täysinä pelleinä (ministerit puettiin tutuihin ja presidentti oli alusvaatteisillaan), mikä mielestäni vesitti tarinan viestiä. Enkä myöskään oikein ymmärtänyt, miksi helsinkiläiset duunarit pantiin räppäämään kesken kaiken. Jotenkin tuli tunne, että oopperan aihe ja sen esittäminen eivät olleet tasapainossa keskenään. Tietenkin huumoria voidaan käyttää keventämään vakavaa aihetta, mutta nyt kyseessä ei niinkään ollut huumori vaan halpahintainen pilkkaaminen.

Taustalla pyörivistä dokumenttikuvista pidin ja ne sopivat tarinaan suurimman osan aikaa erittäin hyvin, joskin ne olisivat varmaan olleet helpommin seurattavissa, jos ne olisivat pyörineet vain orkesteriosuuksien aikana. Piijan haamu oli vähän erikoinen lisä oopperaan ja ei ehkä täysin hyvän maun mukainen. Esiintyjistä suosikkini oli kuitenkin Hanna Rantala Piijan roolissa.   

Fur hat opera on the Alminsali stage of the Finnish National Opera, the 9th of September, 2022

Tapio Tuomela’s opera ”Fur hat opera” was shown as a guest performance on the Alminsali stage of the Finnish National Opera. The story of the opera is a piece of Finnish history: after a dam was built to the river Kemi, the salmon fishers of the region were promised compensation, which delayed and delayed. Finally, they got fed up and sent a delegation to the capital city to meet politicians. They actually managed to get their compensation, though it was nominal. In addition to the main story, there was also a story of a couple, where the husband was conserned about joining the delegation and he meets a ghost from the past.   

Even though the theme of the opera is important and serious, I did not think the opera itself was very good. Contrary to the delegation members, the politicians were portrayed as pure clowns (the ministers wore tutus, and the president was in his underwear), which in my opinion weakened the message of the story. And I did not really understand, why the blue-collar workers in Helsinki were rapping in the middle of everything. Somehow I got a feeling that the theme of the opera and the opera itself were not in balance. Of course, it is possible to use humour to lighten a serious message, but in this case it was not really humour but cheap mockery.

The background documentary films I liked, and they mostly fitted the story very well, though it would probably have been easier to follow them, it they had run only during the orchestra pieces. The ghost of Piija was a bit unusual addition to the story and perhaps not fully good taste. However, my favourite singer was Hanna Rantala in the role of Piija.   

 

Valkyyria Suomen kansallisoopperassa, 6.9.2022

Kun Kansallisooppera aikoinaan ilmoitti esittävänsä Richard Wagnerin Ringin kaikki olettivat, että sen neljä oopperaa tullaan näkemään kahden vuoden sisään, mutta toisin kävi. Vain ensimmäinen osa Reininkulta ennätettiin näkemään ennen koronan iskemistä ja vasta nyt päästiin toisen osan eli Valkyyrian pariin.

Kuten tavallista Ringin oopperoille, juoni on varsinainen soppa ja sitä on vaikea selittää edes suurin piirtein ymmärrettävästi jos yrittää olla lyhyt, mutta koetetaan. Valkyyriassa Siegmund pakenee Hundingin taloon, jossa tämän vaimo Sieglinde tarjoaa hänelle juotavaa. Hunding palaa ja tunnistaa Siegmundin etsimäkseen mieheksi ja haastaa hänet aamulla taisteluun. Yön aikana Sieglinde ja Siegmund tunnistavat olevansa sisarukset ja rakastuvat toisiinsa: Sieglinde ryöstettiin vuosia aiemmin ja pakotettiin Hundingin vaimoksi. He pakenevat, kun Siegmund saa irroitettua puusta jumala Wotanin siihen iskemän miekan. Wotan haluaa suojella Siegmundia, mutta hänen vaimonsa Fricka haluaa rangaista tätä avioliiton rikkojana. Wotan alistuu ja kieltää myös tyttäriään valkyyrioita auttamasta Siegmundia. Brünnhilde ei kuitenkin pysty olemaan auttamatta velipuoltaan, mutta Hunding saa silti tapettua Siegmundin. Raskaana olevan Sieglinden Brünnhilde saa kuitenkin autettua pakoon. Rangaistukseksi Wotan vaivuttaa Brünnhilden uneen tulimeren keskelle.

Jos Anna Kelon ohjaama Reininkulta oli vähän tylsä ja sovinnainen, niin Valkyyria oli jonkin verran pirteämpi teos. Täytyy toivoa, että tämä lupaa entistä parempaa Ringin seuraaviin osiin. Valkyyria sijoittui viitteellisesti toisen maailmansodan aikaan ja Mikki Kuntun lavastus ja valot tekivät siitä varsin näyttävän teoksen, vaikka lavalla ei paljon lavasteita ollutkaan. Vaikuttavin kohtaus oli – kuten niin usein kolmannen näytöksen aloittava valkyyrioiden ratsastus, mutta kyllä loppukohtauksen tulikehrässäkin tiettyä vaikuttavuutta oli.

Illan tähdet olivat Siegmund (Joachim Bäckström) ja Sieglinde (Miina-Liisa Värelä). Molempien äänet soivat upeasti ja he olivat uskottavia rakastuvana sisarusparina. Tommi Hakalan Wotan jäi vähän kuivakaksi, joten siitä en erityisemmin pitänyt ja Johanna Rusanen ei henkilökohtaisesti minua sytyttänyt Brünnhildenä.

The Valkyrie in the Finnish National Opera, the 6th of September, 2022

When the Finnish National Opera some years ago informed that they will show the Ring by Richard Wagner, everybody assumed that all the four operas would be shown within two years, but then the virus decided otherwise. Only the first opera (The Rhinegold) was seen before the pandemic hit us and only now we go to see the second opera (The Valkyrie).

The Ring operas have pretty complex stories, which are difficult to explain in a relatively short way, but let us try. In ”The Valkyrie” Siegmund escapes to the house of Hunding, where Hunding’s wife Sieglinde offers him something to drink. Hunding returns and recognizes Siegmund as the man he has been hunting for and challenges him to a fight in the morning. During the night Sieglinde and Siegmund recognize each other as brother and sister and fall in love: Sieglinde was robbed years ago and forced to marry Hunding. They escape when Siegmund manages to draw out a sword that has been hit to a tree by a god, Wotan. Wotan wishes to protect Siegmund, but his wife Fricka wants to punish him for breaking a marriage. Wotan submits and forbids also his daughters, the valkyries to assist Siegmund. However, Brünnhilde is not able to stay passive and helps her half-brother. Despite that, Hunding kills Siegmund, but Brünnhilde manages to rescue the pregnant Sieglinde and helps her to flee. As a punishment Wotan condemns Brünnhilde to sleep in the middle of a wall of fire on a mountain top till a hero will rescue her.

If the previous opera (The Rheingold) by director Anna Kelo was a bit boring and conventional, “The Valkyrie” was a bit more lively. I only hope that this trend of improvement will follow to the next parts of the Ring. “The Valkyrie” is kind of happening during the World War II and stage and light design Mikki Kunttu made it visually rather good, even though there wasn’t that much stuff on the stage. The most impressive scene was – as it so often is – the ride of the valkyrie that begins the third act. Though, I must say that the final scene with the wheel of fire was rather awesone, too.

The stars of the night were Joachim Bäckström as Siegmund and Miina-Liisa Värelä as Sieglinde. Both their voices were beautiful, and they were credible as the sibling lovers. Tommi Hakala’s Wotan was a bit dry and I did not like it that much and I wasn’t that keen on Johanna Rusanen as Brünnhilde either.  

Akhnaten Aleksanterin teatterissa, 4.9.2022

Vihdoinkin, lukuisten koronalykkäysten jälkeen, Ooppera Skaalan ja Opera Boxin tuotanto Philip Glassin oopperasta Akhnaten esitettiin yleisölle Aleksanterin teatterissa Helsingin oopperakesässä. Olin jo ennättänyt pelkäämään, että muiden sitoumusten vuoksi oopperaa ei ikinä saataisikaan suuren yleisön nähtäväksi ja se olisi ollut suunnaton menetys.

Ooppera kertoo muinaisen Egyptin faarao Akhnatenin tarinan. Alussa hänen isänsä Amenhotep III on kuollut ja hänen poikansa perii vallan. Poika luopuu isänsä uskosta ja luo uuden monoteistisen uskonnon ottaen nimekseen Akhnaten. Hän menee naimisiin Nefertitin kanssa ja saa neljä tytärtä. Entisen uskonnon kannattajat kuitenkin nousevat kapinaan ja surmaavat perheen Nefertitiä ja Akhnatenin äitiä lukuunottamatta. Valtaistuimen perii Tutankhamon. Lopussa arkeologit tekevät kaivauksia Egyptissä.

Akhnaten oli loistava teos. Ville Saukkosen ohjaus oli huimaavan upea, Janne Lehmusvuon lavastussuunnittelu ja videoprojisointi olivat häikäiseviä ja Kalle Paasosen valosuunnittelu täydensi kokonaisuuden. Myös teoksessa mukana olleet tanssijat ja Horusta esittänyt näyttelijä Mika Nikander muodostivat rikkumattoman kokonaisuuden laulajien ja soittajien kanssa.

Glassin musiikki on teoksessa suorastaan hypnoottista ja Timothy Sextonin sovitus pienelle kosketin- ja lyömäsoittajien orkesterille oli täydellinen. Musiikki perustuu paljon toistolle, mutta silti se ei ole pitkästyttävää vaan pikemminkin energisoivaa.

Monista muista oopperoista poiketen teoksessa ei ollut tekstitystä, vaikka pääosin teoksessa käytettiin laulettaessa muuta kieltä kuin suomea (muinaisessa Egyptissä puhuttuja kieliä) ja useasti itseassa vain laulettiin jotain vokaalia, mutta sillä ei ollu väliä, koska musiikki oli niin käsittämättömän hienoa. Akhnatenin roolin lauloi unkarilainen kontratenori Zoltan Darago loistavasti. Hänen vaimonaan Nefertitinä esiintyi mezzosopraano Essi Luttinen. Kontratenorin ja mezzosopraanon duetto on hienoa kuunneltavaa! Lisäksi on mainittava Amonin temppelin ylipapin roolin laulanut Ville Salonen. Hänen äänensä toki petti muutaman kerran korkeimissa kohdissa, mutta hänen esiintymisensä korskeana ylipappina oli todella hieno. Täydet pisteet siitä.

Tätä oopperaa ja tätä ohjausta on täydellä sydämellä suositella kaikille, jos se vielä joskus tulee esitykseen. Fantastinen produktio!  

Akhnaten in the Alexander Theatre, the 4th of September, 2022

Finally, after numerous postponements, the production of Ooppera Skaala and Opera Box of ”Akhnaten” by Philip Glass was shown to the audience in the Alexander Theatre during the Helsinki Contemporary Opera Festival. I had already worried that due to other commitments it would never be shown and that would have been a true loss.  

The opera tells the story of the pharaoh Akhnaten in ancient Egypt. In the beginning pharaoh Amenhotep III has died and his son inherits the throne. The son abandons the religion of his father, founds a new monotheistic religion and starts to call himself Akhnaten. He marries Nefertiti and they get four daughters together. The supporters of the old religion start a rebel and kill the whole family except Nefertiti and the mother of Akhnaten. The throne is inherited by Tutankhamon. In the end, the archaeologists dig in Egypt.

Akhnaten is a brilliant opera. Ville Saukkonen’s direction was superb, Janne Lehmusvuo’s stage design and video projections were stunning and Kalle Paasonen’s light design finalized the perfection. Also, the dancers and the actor Mika Nikander in the role of Horus formed a perfect combination with the singers and the musicians.  

Glass’s music was almost hypnotic and Timothy Sexton’s arrangement of the music to a small orchestra of keyboard and percussion instruments was perfect (yes, I know I am repeating the word “perfect” a lot). The music based a lot on repetition, but it was not boring, but rather energizing.

Contrary to many other operas, this one did not have any subtitles, even though it was mostly sung in some other language than Finnish (languages of ancient Egypt) and often the singer just sung some vowel. But the absence of subtitles did not disturb at all, because the music itself was so great. The role of Akhnaten was sung by Hungarian countertenor Zoltan Darago and he was brilliant. His wife Nefertiti was mezzosoprano Essi Luttinen. The duet of counter tenor and mezzosoprano was absolutely fabulous! Additionally, I have to mention Ville Salonen, who sang the role of the high priest of Amon. His voice did break a few times in the highest notes, but he acted magnificently the role of the proud high priest. Superb job!

This opera and this direction I can with all my heart recommend to everybody if it ever will re-enter the stage. Fantastic production! 

Voittajat lavalla - lauluja Ukrainalle Musiikkitalossa, 4.9.2022

Suomen kulttuurirahaston järjesti Musiikkitalossa konsertin Voittajat lavalla – lauluja Ukrainalle, jossa esiintyivät vuoden 2014 Mirjam Helin laulukilpailussa palkitut ukranalainen sopraano Kateryna Kasper ja kroatilainen baritoni Matija Meić.

Varsin harvalukuinen yleisö saikin musiikkia koko rahalla: osa lauluista oli kansainvälisesti tunnetuilta säveltäjiltä kuten Felix Mendelssohnilta ja hänen sisareltaan Fanny Hensel-Mendelssohnilta (Kaspars), Benjamin Britteniltä ja Franz Lisztiltä (Meić), mutta joukossa oli myös hieman tuntemattomampia säveltäjiä esim. Ukrainasta ja Kroatiasta. Pidin siitä, että ohjelma koostui usealta säveltäjältä kootuista erityyppisistä lauluista.

Kasper esiintyminen oli varsin pienieleistä, mutta hänen upea äänensä pääsi silti hyvin oikeuksiinsa, varsinkin ukrainalaiset laulut tuntuivat olevan hänelle läheisiä, mikä tietysti onkin ymmärrettäävää.

Meić oli esiintyjänä hieman fyysisempi ja hänen valitsemansa laulutkin olivat voimakkaita ja tunteellisia. Itse pidin ehkä eniten Benjamin Brittenin Seitsemän sonettia Michelangelolle -lauluista. Olen kuullut useita Brittenin oopperoita ja vaikka olenkin pitänyt niistä, niin näistä lauluista pidin oikeastaan vielä enemmän.  

Helin laureates sing for Ukraine in the Helsinki Music Centre, the 4th of September, 2022

The Finnish Cultural Foundation arranged in the Helsinki Music Centre a concert “Helin laureates sing for Ukraine”, where two laureates from the 2014 Mirjam Helin Competition, Ukrainian soprano Kateryna Kasper and Croatian baritone Matija Meić performed.

The concert hall wasn’t even half full, but those who were there got really good value for their time and money: some of the songs were from internationally well-known composers like Felix Mendelssohn and his sister Fanny Hensel-Mendelssohn (Kaspars), Benjamin Britten and Franz Liszt (Meić), but there were also songs from some less known composers from e.g. Ukraine and Croatia. I liked that the programme consisted of different types of songs from several composers.  

Kasper’s performance was in a way a bit restrained, but her magnificent voice got enough room that way and especially the Ukrainian songs seemed to be near to her heart, which was, of course, understandable.

Meić was a bit more physical as a performer and the songs he had chosen were also strong and emotional. I liked best perhaps the ”Seven sonnets of Michelangelo” song cycle by Benjamin Britten. I have heard several of his operas, but although I have liked them, I think I actually liked these songs even more.  

Musta munkki Aleksanterin teatterissa, 3.9.2022

Helsingin oopperakesässä esitettiin koronalykkäysten jälkeen myös Opera Fortisin tuottama Pehr Henrik Nordgrenin ooppera Musta munkki. Ooppera on sävelletty 1981, mutta sen esityskerrat ovat jääneet varsin vähiin, joten jälleen kyseessä oli ooppera, jonka esitystä olin odottanut kovin.

Ooppera sijoittuu Venäjälle ja libretto on itse säveltäjän tekemä Anton Tšehovin novellin pohjalta. Ooppera alkaa siitä, että Andrei Kovrin (baritoni Kristian Lindroos) on tullut vierailemaan maaseudulla vanhan ystävänsä Jegorin (tenori Pekka Kuivalainen) luona toipuakseen ylirasituksesta. Hän rakastuu tämän tyttäreen Tanjaan (sopraano Johanna Isokoski) ja he menevät naimisiin. Kovrinia kuitenkin vainoaa näyissä musta munkki, joka ylistää hänen älykkyyttään ja sanoo, että vain hän voi älyllään pelastaa maailman. Munkin yllyttämänä hän vaipuu yhä syvemmälle mielettömyyteen ja raataa tieteellisen työnsä parissa päivin ja öin. Tanja huomaa Kovrinin sairastumisen ja pakottaa hänet hoitoon. Kovrin toipuukin tavallaan, joskin katkeroituu. Jegor kuolee ja hänen rakastamansa hedelmätarha joutuu vieraisiin käsiin. Myös Kovrin kuolee tuberkuloosiin ja vielä kuolinvuoteellaan hän näkee mustan munkin.

Oopperan tarina on siis varsin venäläisen mystinen. Ohjaaja Ville Saukkonen oli toteuttanut melko sovinnaisen ohjauksen, joka kuitenkin sopi tähän teokseen erinomaisesti. Mustan munkin musiikki oli kiinnostavaa ja pidin siitä kovasti. Lindroos oli loistava Kovrinina sekä laulullisesti että näyttelijänä. Myös Johanna Isokoski teki hyvän vaikutuksen Tanjana. Kuultuani lyhyen ajan sisään pari supermodernia oopperaa, Musta munkki oli hyvä muistutus siitä, että osa hieman uudemmasta oopperamusiikista on täysin ymmärrettävää ja jopa helposti lähetyttävää maallikoillekin.

The Black Monk in the Alexander Theatre, the 3rd of September, 2022

Helsinki Contemporary opera festival showed after several Covid related postponements an Opera Fortis production, the opera “Black Monk” by Finnish composer Pehr Henrik Nordgren. It was composed in 1981, but it hasn’t been performed that often, so again this was an opera that I had been really looking forward to.

The opera takes place in Russia and the libretto is made by the composer himself based on a novella by Anton Chekhov. The story begins, when Andrey Kovrin (baritone Kristian Lindroos) has come to the countryside to visit his friend Yegor (tenor Pekka Kuivalainen) to recover from overwork. He falls in love with Yegor’s daughter Tanya (soprano Johanna Isokoski) and they marry. Unfortunately, Kovrin is haunted by visions of a black monk, who praises his intelligence and says that it can save the whole world. Stirred up by the monk Kovrin works insanely day and night on his scientific work. Tanya notices that her husband has fallen ill and forces him to hospital. Kovrin sort of recovers, but he is bitter that he has been forced to abandon his work. Yegor dies and his beloved fruit garden falls into the hands of strangers. Kovrin also dies of tuberculosis and even on his deathbed he sees the black monk.

So, the story of the opera is rather mystic in a Russian sort of way. Director Ville Saukkonen used rather traditional solutions in the direction, but it suited this opera well. The music was interesting, and I liked it a lot. Lindroos was an excellent Kovrin; he sang superbly and acted wonderfully. Johanna Isokoski also made a good impression as Tanya. Having within a short while heard super modern opera a couple of times, “Black Monk” was a great reminder of the fact that even modern opera music can be fully understandable and even easily approachable for laymen.

Between Kansallisoopperan Alminsalissa, 3.9.2022

Olen nähnyt kaikki Kaija Saariahon säveltämät oopperat ja olen pitänyt niistä, joten kun Kansallisooppera mainosti esitystä nimeltä Between oopperana ja yksi teoksen säveltäjistä oli Kaija Saariaho, niin olihan se mentävä katsomaan.

Between koostui neljästä osasta, joista ensimmäinen ja viimeinen (Study for Life ja  Graal Théȃtre) olivat Kaija Saariahon säveltämiä. Muut osat olivat Matias Vestergårdin säveltämä … through its darkness ja Sebastian Hillin Peach. Teoksen oli ohjannut Saariahon poika Aleksi Barrière.

Olin jo Helsingin Sanomien arvostelun perusteella olettanut, että en varmaan ymmärtäisi teoksesta juuri mitään ja oikeassa olin. Teoksen teemana oli nimensä muikaisesti välitila, mutta minä en kyllä käsittänyt, mikä teoksessa välitilaa merkkasi; se oli vain ihan liian korkealentoinen minulle.

Eniten pidin Study for Life -osasta, mutta se voi kyllä johtua siitä, että se oli ainut osa, jossa mukana oli laulaja eli sopraano Tuuli Lindeberg. Vaikka häneen laulunsa libretto ei itse  teemaa minulle selventänytkään, niin Lindebergin laulu oli kauniin eteeristä ja sitä oli sinänsä mukava kuunnella. Kyllä läpi koko teoksen mukana ollut näyttelijä Thomas Kellnerkin hyvä oli, mutta hänen tekemisistään ymmärsin vielä vähemmän. 

Between on the Alminsali stage of the Finnish National Opera, the 3rd of September, 2022

I have seen all operas composed by Kaija Saariaho and liked them, so when the Finnish National Opera marketed a production called ”Between” as an opera and one of the composers was Kaija Saariaho, of course I had to see it.

”Between” consisted of four fragments, out of which the first and last were composed by Kaija Saariaho (“Study for Life” and “Graal Théȃtre”). The two other fragments were “… through its darkness” by Matias Vestergård and “Peach” by Sebastian Hill. The director was  Saariaho’s son Aleksi Barrière.

I had assumed already based on the critique in the biggest Finnish newspaper (Helsingin Sanomat) that I probably would not understand anything about the work and I was right. The theme of the opera was being between some eras in life, but I did not actually understand what was between what in the performance; it was a bit too high flung for me.  

I liked best the fragment ”Study for Life”, but that may well be because it was the only fragment that contained a singer – soprano Tuuli Lindeberg. Even though the libretto of her singing made the theme no clearer to me, her beautiful voice made it pleasant to listen to. The actor, who was seen during the whole production, Thomas Kellner, was also good, but his acting was even more incomprehensible to me.

Three Sisters who were not Sisters ja Bertha Musiikkitalon Sonoressa, 2.9.2022

Sibelius Akatemian opiskelijat päättivät ilahduttaa musiikin ystäviä kahdella Suomessa aiemmin esittämättömällä Ned Roremin pienoisoopperalla. Katsomoon olisi mahtunut enemmänkin väkeä, mutta esityksen markkinointi oli niin minimaalista, että kaikki eivät varmaan edes olleet kuulleet koko projektista. Mukana produktiossa olivat sopraano Yolanda Harding, sopraano Emma Hartikainen, mezzosopraano Lotta Pylkäs, tenori Niilo Erkkilä, baritoni Sakari Topi ja pianisti Reetta Järä.

Ensin he esittivät oopperan nimeltä Three sisters who were not sisters. Se kertoi viidestä lapsesta, jotka päättivät leikkiä murhaleikkiä, jossa vuoron perään jokainen kuoli ja välilä heräili henkiin ja murhaajakin jäi vähän mysteeriksi. Hieman absurdi teos, hyvä musiikki sekä innostuneet esiintyjät tekivät ainakin minuun positiivisen vaikutuksen.

Toinen Roremin ooppera oli Bertha, jonka Rorem sävelsi Metropolitan oopperalle lastenoopperaksi. Kun teos valmistui, niin Metropolitan ei huolinutkaan sitä, mitä en ehkä hirveästi ihmelle, sillä lastenoopperaksi teos oli aika persoonallinen. Se kertoo Norjan kuningattaresta Berthasta, joka on aika kajahtanut ja rakastaa sotimista. Hän tekee kaikenlaisia mielettömiä temppuja voidakseen jatkaa sotimista ja jälleen näyttämöllä syntyy ruumiita jatkuvalla syötöllä. Bertha oli vielä absurdimpi kuin ensin esitetty ooppera, mutta yleisöllä oli varsin hauskaa sitä katsoessaan. Lotta Pylkäs oli suorastaan hulvaton Berthana. Ja Martina Roosin ohjaus oli kyllä muutenkin todella onnistunut. En ollut aiemmin kuullut yhtään Roremin oopperaa, mutta näiden kahden teoksen jälkeen voisin hyvin mennä kuuntelemaan hänen täyspitkiä oopperoitaankin.

Three Sisters who were not Sisters and Bertha in Sonera stage of the Helsinki Music Centre, the 2nd of September, 2022

 A group of students from the Sibelius Academy had decided to brighten the life of the  friends of opera with two earlier in Finland unseen short operas by Ned Rorem. There was room for even more music lovers in the audience, but the marketing of the operas was so minimalistic that I am not at all surprised if most people had not even heard of the project. The production included soprano Yolanda Harding, soprano Emma Hartikainen, mezzosoprano Lotta Pylkäs, tenor Niilo Erkkilä, baritone Sakari Topi and pianist Reetta Järä.

At first, they performed an opera called “Three sisters who were not sisters”. It told about five children, who decided to play a murder game, where one after another they died (and resurrected) and the murderer remained a bit of a mystery, too. Slightly absurd work, great music and enthusiastic performers made at least on me a positive impression.

The second opera by Rorem was ”Bertha”, which Rorem composed for the Metropolitan Opera as a children’s opera. When the opera became ready, Met rejected it, which does not surprise me really, since the opera was a bit unusual to be a children’s opera. It tells about the queen of Norway, Bertha, who is rather crazy and loves war. She does all kinds of insane things to be able to continue fighting wars and again the stage is continuously full of corpses. “Bertha” was even more absurd than the first opera of the evening, but the audience had fun watching it. Lotta Pylkäs was hilarious as Bertha and the direction of Martina Roos was stellar. I had never before seen any operas by Rorem, but based on these two works, I could definitely go and see one of his full-length operas, too.

Konsertti rauhan puolesta Musiikkitalossa, 31.8.2022

Helsingin juhlaviikkojen klassisen musiikin konsertit eivät ole myyneet takavuosien malliin ja syyksi epäillään muutosta kuluttajakäyttäymisessä: ihmiset ostavat liput aivan viime hetkellä. Ainut etukäteen loppuunmyyty konsertti oli Radion Sinfoniaorkesterin (kapellimestarina Hannu Lintu) Konsertti rauhan puolesta, jossa solisteina olivat sopraano Helena Juntunen, mezzosopraano Tuija Knihtilä, tenori Tuomas Katajala sekä baritoni Arttu Kataja. Ja tietenkin mukana oli myös Musiikkitalon kuoro. Konsertin tuotto meni lyhentämättömänä Punaisen Ristin kautta Ukrainan auttamiseen.

Ohjelmistoon oli koottu sikermä jollain lailla teemaan liittyviä teoksia. Konsertin aloitti Krzysztof Pendereckin Threnody Hiroshiman uhrien muistolle. Vaikka en ole suunnaton modernin musiikin ystävä, sillä en yksinkertaisesti ymmärrä siitä kovin paljoa, niin tämä teos oli kyllä todella jännittävä. Sitä soitti pelkästään jousisoittimet ja ajoittain jokaisella soittajalla oli oma melodia (jos sitä nyt voi sanoa melodiaksi) seurattavana. Ja kun jokainen sinfoniaorkesterin jousisoitin soittaa omaa teemaansa, niin se kuulosti aika hurjalta, mutta pidin siitä kovasti. Myös Hannu Linnun johtamista oli mielenkiintoista seurata, sillä se poikkesi selkeästi muista illan teoksista liikekieleltään.

Kolmannen kerran vajaan viikon sisään kuulin Gustav Mahlerin lauluja, mutta kaikeksi onneksi ne ovat joka konsertissa olleet eri lauluja. Solisteina Mahlerin lauluissa olivat Kataja ja Knihtilä. Molemmat ovat hyviä laulajia, mutta tälläkin kertaa varsinkin Katajan lied-laulajan kyvyt tekivät vaikutukseen.

Tällä solistikunnalla lauluosuuksilta oli lupa odottaa paljon, joten vähän voi vain harmitella, että konsertin toisen osuuden eli Wolfgang Amadeus Mozartin Requiem sisältää suhteellisen vähän laulettavaa solisteille. Kuorolla on sen sijaan upeita numeroita ja Musiikkitalon kuoro soikin komeasti.  

 

Concert for Peace in the Helsinki Music Centre, the 31st of August, 2022

The classical music concerts of the Helsinki Festival have not sold as well as before and it is assumed that at least partly the reason behind this is that people are nowadays buying tickets at the last minute. The only sold-out concert was the Concert for Peace of the Finnish Radio Symphonic Orchestra (conductor Hannu Lintu). In addition to the Helsinki Music Centre Choir the concert had four soloists: soprano Helena Juntunen, mezzosoprano Tuija Knihtilä, tenor Tuomas Katajala and baritone Arttu Kataja. The ticket revenues were sent via the Red Cross to Ukraine.

The programme consisted of works somehow related to the theme of the concert. The first piece was Krzysztof Penderecki’s “Threnody to the Victims of Hiroshima”. Even though I am not a huge friend of modern music, since I do not really understand it that well, this piece was exciting. Only strings played it and at times each string was playing its own melody (if it can be called melody?). And when every single string instrument in a symphony orchestra plays a different theme, it sounds quite wild, but I liked it a lot. It was also super interesting to follow Hannu Lintu during this piece, since his movements were totally different from other pieces in the concert.

For a third time in less that a week I also got to hear songs by Gustav Mahler. Fortunately they were in each concert different songs. The Mahler song soloists were Kataja and Knihtilä. Both are great singers, but this time especially Kataja’s recital skills made an impression.  

When you look at the list of soloists, you can surely expect high quality and you can only be a bit sorry that in the second half of the concert, which consisted of Wolfgang Amadeus Mozart’s “Requiem”, there was not so much to sing for them. The choir, however, has great numbers and the Helsinki Music Centre Choir certainly made them justice.  

Magdalena Kožená Musiikkitalossa, 30.8.2022

Helsingin juhlaviikoilla vieraili tänä vuonna kaksi varsin tunnettua tähteä: mezzosopraano Magdalena Kožená ja pianisti Yefim Bronfman. Musiikkitalon konserttisali ei ollut kyllä lähelläkään täyttä, mutta toisaalta koko syksy on niin täynnä erilaisia tapahtumia, että se saattaa verottaa kiinnostavienkin tapahtumien katsojamääriä.

Konsertin ensimmäisellä puoliskolla Kožená lauloi Johannes Brahmsin lauluja. Brahms ei kuulu ihan lempisäveltäjiini, joten olin vielä aika neutraalissa tunnelmassa väliajan koittaessa. Mutta väliajan jälkeen Kožená vaihtoi tyylilajia. Ensiksi hän esitti Modest Musorgskin Lastentarha-sarjan, mikä on aika veikeä lapsen näkökulmasta katsova sarja lauluja. Tässä Koženán esitys muuttuikin huomattavasti eloisammaksi. Seuraavaksi hän esitti hienosti eläytyen Dmitri Šostakovitšin viisi satiiria, jotka viimeksi kuulin heinäkuussa Elisaveta Rimkevitchin esittäminä Joroisissa. Konsertti päättyi minulle täysin tuntemattomaan Béla Bartokin slovakialaisia kansanlauluja sisältävään laulusarjaan Kyläkohtauksia.

Jos Koženán laulu oli varmaotteista, niin säestäjä Yefim Bronfman se vasta säteilikin esityksessään. Monet illan lauluista vaativat suunnatonta teknistä taitavuutta ja Bronfmanin taitoja saattoi vain ihailla melkein henkeään pidätellen. Kaiken kaikkiaan hieno ilta mielenkiintoisen musiikin parissa.

Magdalena Kožená in the Helsinki Music Centre, the 30th of August, 2022

This year’s Helsinki Festival gathered together two rather famous musicians: mezzosoprano Magdalena Kožená and pianist Yefim Bronfman. The main concert hall of the Helsinki Music Centre was far from full, but taking into account that the whole autumn is full of different kind of happenings, I suppose it is no wonder that even interesting events lack audience.

The first half of the concert Kožená sang songs by Johannes Brahms. Brahms is not among my favourite composers, so I was having a bit neutral feelings still by the intermission. But on the second half the concert the whole atmosphere changed. First, Kožená sang the  Nursery song cycle by Modest Mussorgsky; these songs are written from the point of view of a child and Kožená’s way of performing got really lively. Next, she sang the five Satires by Dmitri Shostakovich, that I last heard in July at the Joroinen Music Festival (sung by Elisaveta Rimkevitch). The concert ended with some Slovak folk songs by Béla Bartok (Village Scenes).

If Kožená’s singing was confident, the pianist Yefim Bronfman was brilliant. Many of the songs required extreme technical abilities and his skills could only be admired. So, this was a great evening listening to interesting music.