Hiljaiset perivät maan Ilmajoen musiikkijuhlilla, 17.6.2022

Jukka Linkolan ooppera Hiljaiset perivät maan piti alun perin esittää Ilmajoen musiikkijuhlilla jo vuonna 2020, mutta koronan vuoksi sitä jouduttiin siitämään kahteen otteeseen. Ooppera kertoo lapuanliikkeestä useamman keskushenkilön kautta. Teoksen rakkauspari on vankileirilläkin ollut entinen punavanki Olavi Miekka (roolissa piti laulaa Ville Rusasen, mutta hän oli sairastunut ja siksi roolin lauloi kulisseista baritoni Tuomas Lehtinen ja näytteli lavalla Seinäjoen kaupunginteatterin Jussi Jätinvuori) ja nimismiehen tytär Regina Holberg (Sanna Iljin). Lisäksi yksi päähenkilöistä oli lapuanliikkeen johtaja Vihtori Kosola, jota esitti näyttelijä Taneli Mäkelä. Ja kolmantena suurempana tarinana kulki kertomus työläisperheessä kasvaneesta, mutta lapuanliikkeeseen liittyneestä Penjaami Turakasta (Akseli Ferrand). Oopperassa siis Miekka ja Holberg rakastuvat ja menevät naimisiin. Holberg oppii vähintäänkin ymmärtämään miehensä poliittista kantaa, mutta oopperan lopussa hänet ammutaan osapuolten välienselvittelyssä. Turakka puolestaan surmaa oman isänsä puolittain vahingossa ja tunnostuskissaan hirttäytyy. Ja kaiken keskellä kehystarinassa Vihtori Kosola johtaa liikettä ja kiihottaa kansaa toisiaan vastaan.

Ilmajoen ulkoilmanäyttämö joen rannalla on ainakin kauniina kesäpäivänä todella mukava paikka katsoa oopperaa. Marjatta Kuivaston lavasteet olivat oivaltavat: korkeita seiniä ja portaita käytettiin kekseliäästi ja erityisen paljon pidin pikkutaloista, jotka ilmensivät kohtausten tapahtumispaikkoja. Itse ooppera ei mielestäni ollut kovin ihmeellinen. Ajoittain se oli koskettava ja ajankohtainenkin pohtiessaan ihmisten vastakkainasettelua, mutta mukana oli toisaalta paljon sellaistakin, jonka olisi voinut hyvin jättää pois oopperan tarinan siitä mitenkään kärsimättä; yhtenä esimerkkinä mainittakoon Mari Palon esittämä superkliseinen Minna Craucher.

Toisaalta oopperassa oli myös hetkensä. Minusta yksi hienoimmista hetkistä oli Iivari Viljasen (tenori Ilkka Hämäläinen) hieno aaria, jonka hän lauloi juuri ennen kuin hänen poikansa tappaa hänet. Sitä ennen Hämäläinen ei ollut laulussaan erityisesti loistanut, mutta kyseinen aaria oli nappisuoritus sekä äänellisesti että esityksellisesti.

Muuten mielestäni oopperan tähti oli Essi Luttinen, joka esitti opettaja Hilja Riipisen roolin. Kaunista laulua ja hieno roolisuoritus.   

The Silent inherit the Land in the Ilmajoki Music Festival, the 17th of June, 2022

Jukka Linkola’s opera ”The Silent inherit the Land” was supposed to be performed for the first time already in 2020 in the Ilmajoki Music Festival, but because of Covid it was postponed twice. The opera tells about the time in the Finnish history (1929-1932), when a political movement called “Lapuanliike”, tried to root out communism in Finland by any means including violence. The story is wrapped around a few main characters: a former red prisoner Olavi Miekka (the role was to be sung by Ville Rusanen, but he had fallen ill and it was sung from the side by baritone Tuomas Lehtinen and acted on the stage by actor Jussi Jätinvuori from the Seinäjoki City Theatre) and Regina Holberg (soprano Sanna Iljin), who was the daughter of the local police officer. In addition to them, one of the main characters was the head of the movement Vihtori Kosola, played by actor Taneli Mäkelä. And the third main story line was the story of young Penjaami Turakka, who was born in a blue-collar family but joined this right-wing movement (Akseli Ferrand). So, in the opera Miekka and Holberg fall in love and get married. Holberg learns to – at least – understand her husband’s political views, but in the end of the opera she is shot to death in a skirmish between the two opposing sides. Turakka, on the other hand, shoots his own father to death half by accident and then hangs himself out of guilty conscience. And in the middle of all this Vihtori Kosola leads the movement and agitates the people against each other.  

The Ilmajoki outdoor stage by the river is at least on a beautiful summer day a really nice place to listen to an opera. Marjatta Kuivasto’s set design was inspirational: high walls and stairs were used in a very inventive way and I especially liked the little houses that symbolized the places were the scenes happened. The opera itself was not that special. At times it was touching and current e.g. when it handled the raising of people against each other, but there were also a lot of things that could have easily been left out without the opera losing anything by it. One example could be the extremely cliché character of Minna Craucher (sung by Mari Palo).

On the other hand, the opera had its merits. I think one of the finest moments was the beautiful aria of Iivari Viljanen (tenor Ilkka Hämäläinen), that was sung just before he was shot to death by his own son. Till then Hämäläinen had not been very impressive, but this aria was a bull’s eye both vocally and as a performance.  

However, in my opinion the star of the opera was Essi Luttinen, who sung the role of the teacher Hilja Riipinen. Beautiful singing and excellent performance.

Caio Fabbricio Bad Lauchstädtin Goethe-teatterissa, 12.6.2022

Matkan kohokohta olikin sitten Händel-festivaaliin kuuluva esitys todellisesta harvinaisuudesta (oopperaa ei ollut esitetty sitten 1700-luvun) eli Johann Adoph Hassen Caio Fabbricio -oopperasta, joka esitettiin Bad Lauchstädtin Goethe-teatterissa (jonka avajaiset vuonna 1802 Goethe itse järjesti). Ilmeisesti suhteellisen vastikään remontoitu teatteri olikin kerrassaan viehättävä. Viettävät lautalattiat (ja viettävä näyttämö!), vanhanaikaiset penkit (siis, oikeasti penkit – ei tuolit) katsomossa ja paljon puuta. Ja ilmanvaihtokin toimi erinomaisesti lähes 30 asteen helteestä huolimatta.

Oopperan juoni oli varsin tyypillinen barokkioopperalle eli varsin sekava, mutta yritän tässä antaa jonkinlaisen nurkat suorivan kuvan siitä. Kuningas Pyrrhos on voittanut roomalaiset taistelussa ja ottanut vankeja. Yksi vangeista on Caio Fabbricion (Gaius Fabricius Luscinus) tytär Sestia, johon Pyrrhos rakastuu. Caio Fabriccio tulee neuvottelemaan rauhasta Pyrrhoksen kanssa ja kehottaa tytärtään tekemään itsemurhan, koska orjana hän on häpäissyt Rooman. Sestia on sen valmis tekemäänkin, koska luulee sulhasensa Volusiuksen kuolleen taisteluissa. Tämä ei tietenkään ole kuollut, vaan tulee Sestia luo ja he pakenevat. Caio Fabbricio  saa tyttärensä kiinni ja palauttaa hänet Pyrrhokselle. Volosiuskin saadaan kiinni ja tuomitaan kuolemaan. Koska samanaikaisesti paljastuu eräs salaliitto, Pyrrhos armahtaa Volosiuksen ja vapauttaa kaikki roomalaiset vangit ja alkaa itse lämmitellä suhteitaan ex-kihlattuunsa Bircennaan.

Barokkioopperan suuri fani kun olen, niin tätä esitystä olin todella odottanut ja enpä pettynytkään odotuksissani. Oopperan musiikki eli käytännössä erittäin tiheään esiintyneet aariat olivat lähes poikkeuksetta vetäviä ja esiintyjät olivat (jälleen lähes poikkeuksetta) oikein hyviä. Melkein koko roolitus oli naisia eli neljästä miesroolista kahta lauloi nainen ja kolmannenkin kontratenori, joten esityksessä oli vain yksi matala miesääni, mutta se toimi oikein hyvin.

Erityisen paljon pidin Pyrrhoksen roolin laulaneesta Fanny Lustaudista. Hän oli hyvä laulaja, mutta pidin varsinkin hänen esiintymisestään. Hän oli selvästi nähnyt vaivaa saadakseen koko olemukseensa ja liikkeisiinsä miesmäisiä piirteitä. Hienoa työtä!

Lavastus (Moritz Weisskopf ja Jeannine Cleemen) oli varsin niukkaa, mutta toimi hurjan hyvin teatterissa käytettyjen barokkioopperalle tyypillisten taustaverhojen ja sivupalkkien kanssa. Ja puvustus (Marie Hardner) oli mielestäni suorastaan erinomainen. Se ei ollut tarkkaa epookkia, mutta kuitenkin riittävän viitteellistä sopiakseen esitykseen kuin valettuna.

Caio Fabbricio in the Goethe Theater in Bad Lauchstädt, the 12th of June, 2022

The highlight of my trip was a true rarity (the opera had last been performed in the 18th century), Johann Adoph Hasse’s opera “Caio Fabbricio”, which was part of the Händel Festival and performed in the Goethe Theater in Bad Lauchstädt. The opening of the theatre was in 1802 organized by Goethe himself. The theatre had been renovated rather recently and it was absolutely charming.  The floors (including the stage floor) were raked, there were benches (and I really mean benches, not seats) in the audience and a lot of woodwork. Even the ventilation worked well despite the weather being almost 30 degrees.  

The story of the opera is rather typical for a baroque opera, which is messed up, but I will try to give here some kind of idea of the main events. King Pyrrhus has won a battle against the Romans and taken prisoners. One of the prisoners is the daughter of Caio Fabbricio’s (Gaius Fabricius Luscinus) daughter Sestia, with whom Pyrrhus falls in love. Caio Fabriccio comes to negotiate about peace with Rome and tells his daughter to commit a suicide, because she has lost her honour when she has become a slave. Sestia is ready to do that, since she thinks her fiancé Volusius has been killed in a battle. He, of course, hasn’t died, but comes to Sestia and they flee together. Caio Fabbricio catches her daughter and returns her to Pyrrhus. Volusius is also caught and sentenced to death. At the same time a conspiracy is detected and Pyrrhus grants amnesty to Volusius, releases all Roman prisoners and starts to warm up his relationship with his ex-fiancée Bircenna.

Being a great fan of baroque opera, I was really looking forward to this performance and I wasn’t disappointed. The music of the opera (in practise aria after aria interrupted with just a few other lines) was almost without exception inspiring and the singers (again almost without exception) were good. Almost all the roles were sung by women, since two out of four of the male roles were sung by women and the third by a countertenor. So, there was only one low male voice in the opera, which worked well.

I especially loved the singer Fanny Lustaud, who sang the role of Pyrrhus. She was a good singer, but I truly liked her performance. She had obviously gone to great lengths to learn how men move and gesture. Excellent work!  

The set design (Moritz Weisskopf and Jeannine Cleemen) was sparse, but it worked beautifully in a theatre, where baroque style setting of back sheets and side columns was used. And the costume design (Marie Hardner) was excellent. Not quite the Roman era, but hinting at that in a good way that fitted the performance just as it should.  

 

Aarteenmetsästäjä Berliinin Deutsche Operissa, 11.6.2022

Berliinin Deutsche Oper voi teatterisalina oli rumimmasta päästä, mutta mielenkiintoisia oopperoita siellä kyllä esitetään ja julkisilla sinne on helppo pörhältää asui sitten missä päin Berliiniä tahansa, kun metroasema on aivan oopperatalon vieressä. Tällä kertaa menin katsomaan Franz Schrekerin oopperan Aarteenmetsästäjä, jonka oli ohjannut Christof Loy (kolmas Loyn ohjaukseni kolmen kuukauden sisään!).

Aarteenmetsästäjässä kuningattaren jalokivet on varastettu ja hän kuihtuu silmissä. Epätoivoinen kuningas sopii narrin kanssa, että jos tämä löytää jalokivet, tämä saa, asemastaan huolimatta, mennä naimisiin haluamansa naisen kanssa. Narri kun tietää kiertävän bardin, joka kultaisen luuttunsa avulla näkee asioita. Toisaalla tarjoilija Els, jota isä yrittää naittaa, laittaa kolmannen sulhasensa (kaksi edellistä on jo kuollut) hakemaan trokarilta (kuningattaren) kaulakorua, mutta sopii erään häneen rakastuneen miehen kanssa, että tämä tappaa sulhasen ja tuo korun Elsille. Narri löytää bardin ja nyt Els pelästyy, että tämä näkee hänen rikoksensa. Siispä Els laittaa jälleen tämän häneen rakastuneen miehen ryöstämään luutun. Tällä välin Els on tietysti rakastunut bardiin ja tämä häneen. Koska bardi onkin löytänyt kuningattaren kaulakorun, niin hänet tuomitaan Elsin sulhasen murhasta kuolemaan. Narrin hälyttämä kuningas kuitenkin armahtaa tämän, koska bardi palauttaa korut kuningattarelle (Els on lahjoittanut hänelle muidenkin tapettujen sulhasten tuomat korut hänelle kertomatta, mistä ne on saanut). Sitten Elsin osuus murhaan paljastuu, mutta narri pelastaa hänet vaatimalla häntä palkinnoksi korujen palauttamisesta. Els kuitenkin nääntyy elosta narrin kanssa ja kuolee.

Oopperan tarina on todella pöhkö siis (kuten niin monessa oopperassa), mutta Schrekerin musiikki on aivan fantastista, joten pelkästään musiikinkin takia tämä ooppera kannattaa nähdä. Ja kyllä Deutsche Oper oli varsin hyvän miehityksenkin tähän oopperaan saanut. Elisabet Strid Elsinä teki takuuvarmaa työtä, mutta jostain syystä minä ihastuin eniten voudin roolin esittäneeseen Thomas Johannes Mayeriin. Hänen äänensä oli hieno, mutta ennen kaikkea hän sopi kuin kuin nakutettuna rooliinsa. Ja kuriositeettina voinen mainita, että kuninkaan roolin lauloi suomalainen bassobaritoni Tuomas Pursio.

Minun piti ihan esityksen jälkeen tarkistaa, että oliko Loy valinnut oopperaan puvustajaksi ja lavastajaksi samat henkilöt kuin Kansallisoopperan Salomeen, sillä tälläkin kertaa puvustuksessa luotettiin kolmeen pääväriin eli mustaan, valkoiseen ja punaiseen ja lavastus oli erittäin yksinkertainen – voisi sanoa, että ehkä jopa karu. Lavastuksesta vastasinkin sama henkilö eli Johannes Leiacker, mutta puvustuksesta vastasi tällä kertaa Barbara Drosihn.

 

The Treasure Hunter in Deutshce Oper in Berlin, the 11th of June, 2022

Deutsche Oper in Berlin may be one of the unglier opera stages, but they do perform interesting operas there and it is easy to reach by public transportation wherever you live in Berlin, since the metro station is next door. This time I went to see Franz Schreker’s opera ”The Treasure Hunter”, which was directed by Christof Loy (my third Loy opera in three months!).

In this opera the jewels of the queen have been robbed and she is literally withering away due to that. The desperate king agrees with the jester that if he finds the jewels, he will be allowed to get married to the woman of his choosing despite his low status in the society. The jester knows about a travelling bard, who - with the help of his golden lute - can see hidden things. Elsewhere the waitress Els, whose father is trying to marry her away, asks his third fiancé (two have died already) to pick up a necklace (the queen’s) from a peddler. At the same time she agrees with a man, who is infatuated with her, that he will kill the fiancé and bring the necklace to her. The jester finds the bard and now Els is afraid that the bard will see her crime. So, again she asks the man who is infatuated with her to steal the golden lute from the bard. Meanwhile Els has, of course, fallen in love with the bard and he with her. Because the bard has found the queen’s necklace, he is suspected to have murdered the fiancé and he is sentenced to death. The jester alerts the king about that and he gives an amnesty to the bard, since he returns the jewellery to the queen (Els has given him all the jewellery that she has received from her dead fiancés without telling him, where she has got them). After that everybody finds out what Els has done, but the jester saves her by claiming her as his bride as a reward for finding the bard and thus the return of the jewels. Els, however, slowly dies in the marriage with the jester.  

The story of the opera is utterly stupid (as it so often is in the operas), but Schreker’s music is fantastic, so this is an opera to see even for the sake of the music. And Deutsche Oper had also got great singers to this opera.  Elisabet Strid as Els was in her usual great shape, but for some reason I liked even more Thomas Johannes Mayer, who sang the role of the bailiff. His voice was great, but above all he was extremely suitable for this role. And by the way, the role of the king was sung by the Finnish bass baritone Tuomas Pursio.

After the performance I simply had to check if Loy had used the same set and costume designers for this opera as for Salone in the Finnish National opera, because this time, too, the costumes were in the three main colours (black, white and red) and the set was extremely simple – almost bare. It turned out that the set designer was the same - Johannes Leiacker, but the costume designer was another - Barbara Drosihn.

 

Trébizonden prinsessa Theater Weimarissa, 10.6.2022

Tämänkertainen viikonlopun oopperamatkani Saksaan alkoi Weimarista Jacques Offenbachin ooppera buffalla Trébizonden prinsessa. Saksassahan oopperataloja riittää, joten erottuakseen joukosta siellä tehdään usein varsin erikoisia versioita klassisistakin tarinoista. Tälläkin kertaa ohjaaja Anna Weber oli muuntanut tätä Offenbachin vähän vähemmän tunnettua oopperaa kohtuullisen kovalla kädellä.

Mutta tämän version juoni oli siis lyhykäisyydessään seuraava (virallisen juonen löytää vaikkapa englanninkielisestä Wikipediasta, jos kiinnostusta riittää): Jossain lähitulevaisuudessa Weimarin teatteri on kustannussyistä suljettu. Kiertävä seurue esiintyy yleisölle torilla sen edessä mukanaan vahakabinetti. Yksi esiintyjistä, Zanetta, tuhoaa vahingossa tärkeimmän vahanuken, Trébizonden prinsessan, nenän ja joutuu itse esittämään prinsessaa. Paikallisen mahtimiehen, Casimirin, poika Raphaël rakastuu Zanettaan ja järjestää niin, että seurue voittaa teatteritalon arvonnassa. Aluksi seurue ei tiedä, mitä tehdä teatterilla ja lopulta Kasimir päätyy ostamaan koko vahanukkekokoelman ja perustaa siihen perustuvan turistirysän nimeltä Waxworld Weimar, jonka tärkein näyttelykohde on joukko tunnettuihin oopperoihin perustuvia vahanukkeja. Kasimir on jo valmis siirtymään uusiin bisnesideoihin, mutta Raphaël vastustaa sitä, sillä hän on edelleen rakastunut Zanettaan. Lopulta oikea Trébizonden prinsessa ilmaantuu paikalle ja palauttaa kaiken normaaliksi.

Oopperan ensimmäinen näytös esitettiin teatterin edessä olevalla aukiolla, mikä tarjosi oopperaa muillekin kuin maksaneille katsojille. Kaksi seuraavaa näytöstä olivatkin sitten teatterissa (jonka näyttämö oikeasti oli tyhjä toisessa näytöksessä). Parasta antia oli kolmannen näytöksen Waxworld. Oopperavahanuket olivat aika hauskoja ja oli mukavaa yrittää tunnistaa ne. Myös teatterin koe-esiintymiskohtauksen metsästäjäjoukko oli aika hilpeä ravatessaan paikalle. Siinä oli perinteisen nahkahousumetsästäjän parodia viety juuri sopivan pitkälle.

Musiikillisesti ilta ei nyt ihan täydellisen upea ollut. Puheosuuksia oli lisätty runsaasti ja ne varjostivat itse laulua. Suurimman vaikutuksen minuun teki Raphaëiin esittäjä, tenori Taejun Sun. Hänellä oli hieno ääni ja oikein hyvä esiintyminenkin. Usein korealaiset ovat vähän puisia lavalla, mutta häneen tämä yleistys ei sopinut.

The Princess of Trébizonde in the Theater Weimar, the 10th of June, 2022

My weekend opera trip to Germany began this time in Weimar with Jacques Offenbach’s opera buffa “The Princess of Trébizonde”. There are plenty of opera houses in Germany, so to stand out it is quite common that directors make rather outrageous versions of even the most classical operas.  Even this time the director Anna Weber had changed this less known opera by Offenbach rather drastically.  

But the simplified story of this version was the following (you can find the original story for example in the English Wikipedia, if you are interested): Somewhere in the nearish future the theatre of Weimar has been closed down due to cost savings. A travelling group is performing on the market in front of the theatre house with their wax cabinet. One of the performers, Zanetta, accidentally destroys the nose of their most famous wax figure – the princess of Trébizonde and she is forced to pretend to be the figure herself. The son (Raphaël) of a local mogul, Casimir, falls in love with Zanetta and he arranges that the group wins the theatre house in a lottery. First, the group does not know what to do with the theatre, but finally Casimir ends up buying the house and the collection of wax figures and established a tourist attraction called Waxworld Weimar, whose centre pieces are wax figures based on famous operas. Casimir is ready to move to his next project, but Raphaël opposes it, since he still loves Zanetta.  In the end the real princess of Trébizonde appears and returns the things to normal.  

The first act of the opera was performed on the marketplace in front of the opera house, which offered some opera even to some people, who had not paid the ticket. The next two acts were played inside the theatre (whose stage was really empty during the second act). The best part of the opera was the third act and the Waxworld Weimar. The opera wax figures were quite amusing, and it was fun to try to recognize them. I also liked the group of hunters who trotted to the stage in the casting scene of the opera. It contained just the correct amount of parody about the hunters in traditional leather shorts.

From the musical point of view, the evening was not superb. There was quite a lot of extra talking and that took room from the singing. The biggest impression on me was made by the tenor Taejun Sun. He had a fine voice and he was a good performer. Often Koreans are a bit stiff on the stage, but that could not be said about him.

 

Franz Schubertin Messu nro 6 Es-duuri Kallion kirkossa, 3.6.2022

Urkuyö ja aarian avajaiskonsertti oli tänä vuonna Franz Schubertin Messu nro 6 Es-duuri. Ilokseni Tapiolan ensiesityksen lisäksi konsertti tuotiin myös Kallion kirkkoon. Konsertissa oli mukana Tapiolan Sinfonietta ja Tapiolan Kamarikuoro sekä solistit ja kapellimestarina toimi Aapo Häkkinen. 

Kallion kirkko oli kaikkea muuta kuin täynnä, mutta ehkäpä innokkaimmat olivat jo rynnineet kuuntelemaan Tapiolan kirkon esityksen. Ohjelman alussa esitettiin Schubertin Intende voci, jossa tenori Tuomas Katajala oli solistina. Oikein viehättävä kappale.

Itse messu on musiikillisesti todella mielenkiitoinen ja pidin siitä kovasti. Puhaltimien rooli on suuri, mutta kyllä myös esim. patarummut pääsevät jyrisemään muutaman kerran oikein kunnolla.

Minulle messun kohokohta oli Credo, jossa solisteina oli kaksi tenoria (Tuomas Katajala ja Johan Krogius) ja sopraano (Anu Komsi). Credo alkaa kahden tenorin duetto-osuudella, mikä on aika harvinaista herkkua ja nautin siitä suunnattomasti. Mutta ei loppuosakaan, jossa mukaan liittyi vielä upea Anu Komsi yhtään hävinnyt alkuosalle. Kaiken kaikkiaan ilta oli todella hieno ja upea avaus festivaalille.

Mass No. 6 in E-flat Major by Franz Schubert in the Kallio Church, the 3rd of June, 2022

The opening concert of the Espoo’s Organ Night and Aria Festival was this year Franz Schubert’s “Mass No. 6 in E-flat Major”. I was happy that in addition to the Tapiola Church the mass was brought also to the Kallio Church. The mass was performed by Tapiola Sinfonietta, Tapiola Chamber Choir with soloists and the conductor was Aapo Häkkinen.

The Kallio Church was far from full, but perhaps the most eager fans had already gone to the Tapiola Church performance the previous night. The evening began with Schubert’s “Intende voci” and tenor Tuomas Katajala was the soloist. A truly charming piece.

The mass itself was musically really interesting and I liked it a lot. The role of wind instruments was big, but the kettledrum also had its opportunity to rumble properly a few times.

To me the highlight of the mass was “Credo”, where two tenors (Tuomas Katajala and Johan Krogius) and a soprano (Anu Komsi) were the soloists. “Credo” begins with the duet part of the two tenors, which is really rare and I enjoyed it tremendously. But the following bits when the always stunning Anu Komsi joined the tenors did not lose in competition. All in all, the evening was wonderful and a great opening to the festival.  

Baccano Laaksolahden kappelissa, 29.5.2022

Korona-aika supisti eri yhtyeiden esiintymiset striimauksiin ja satunnaisiin pieniin konsertteihin silloin kun rajoitukset välillä hellittivät hieman. Tuolloin barokkiyhtye Baccano päätti, että kun tilanne helpottuu, he haluavat tuoda musiikkia lähelle ihmisiä ja he anoivat avustusta Espoon seurakuntien hengelliseltä musiikkityöltä. Tämän avustuksen avulla he toivat nyt Bachin musiikkia sisältävän konserttinsa kahteenkin Espoon kirkkoon samana sunnuntaina. Minä kävin katsomassa konsertin Laaksolahden kappelissa ja kieltämättä lähimusiikin idea konkretisoitui konsertissa suorastaan erinomaisesti, sillä kappeli sijaitsee keskellä espoolaista omakotialuetta.

Noin tunnin kestänyt ilmaiskonsertti (vapaaehtoinen maksu ohjelmalehdestä) esitteli ihastuttava monipuolisesti Bachin musiikkia. Olin todella täpinöissäni konsertin jälkeen, sillä on suorastaan upeaa, että näin korkeatasoista ja hienoa musiikkia on tarjolla myös ilmaiseksi ja matalalla osallistumiskynnyksellä.

Laulumusiikin ystävänä luonnollisesti pidin kovasti kappaleista, joissa solistina lauloi  sopraanoTuuli Lindeberg: Hast du denn, Jesu, dein Angesicht gänzlich verborgen Schübler-koraalista Kommst du nun, Jesu; aaria Wieget euch kantaatista Entfliehet, verschwindet, entweichet, ihr Sorgen; Schübler koraali Wachet auf, ruft uns die Stimme; aaria Die Seele ruht kantaatista Herr Jesu Christ; koraali kantaatista Komm, du süsse Todesstunde ja aaria Ich esse mit Freuden kantaalista Ich bin vergnügt mit meinem Glücke. Lindebergillä on ihastuttavan laaja ääniala ja vaikka normaalisti nautin erityisesti hänen äänensä korkeudesta, niin tällä kertaa ihastelin erityisesti hänen alaääniään. Kaunista!

Sen lisäksi oli erittäin mielenkiintoista kuulla preludi soolosellosarjasta BWV 1009 sovitettuna luutulle (soittaja Eero Palviainen). Luuttu ei instrumenttina ole kuitenkaan ole kovin yleinen, joten oli mukava kuullu sooloteos sillä soitettuna.

Baccano in the Laaksolahti Chapel, the 29th of May, 2022

The Covid pandemic restricted the performances of many orchestras to streamed concerts and occasional small concerts, when the restrictions were looser. At that time baroque orchestra Baccano decided that once the situation gets better, they want to bring music closer to people. Therefore, they asked for some funding from the parishes of Espoo and with the help of that they organized now two Bach concerts during one day in two churches in Espoo. I went to see the concert in the Laaksolahti chapel, but undoubtedly the idea of being near people crystalized in this concert, since the chapel is situated in the middle of a residential area in Espoo.  

This free of charge (voluntary payment for programme leaflet) concert, that lasted for only an hour, introduced a charmingly versatile set of music by Johann Sebastian Bach. I was really excited after the concert, because it is absolutely wonderful that high quality music like this is offered for free and with easy access.  

As a friend of vocal music I naturally liked the pieces, where soprano Tuuli Lindeberg sang as soloist: “Hast du denn, Jesu, dein Angesicht gänzlich verborgen” from Schübler choral “Kommst du nun, Jesu”; the aria “Wieget euch” from cantata “Entfliehet, verschwindet, entweichet, ihr Sorgen”; Schübler choral “Wachet auf, ruft uns die Stimme”; aria “Die Seele ruht” from cantata “Herr Jesu Christ”; choral from cantata “Komm, du süsse Todesstunde” and the aria “Ich esse mit Freuden” from cantata “Ich bin vergnügt mit meinem Glücke”. Lindeberg has a stunnigly wide range and even though I usually enjoy especially her high notes, this time I fell for the low notes. Beautiful!  

It was also extremely interesting to hear the prelude to the cello suite BWV 1009 arranged to a lute (played by Eero Palviainen). Lute is not a very common instrument, so it was nice to hear a solo piece played by it.  

 

Muumiooppera Aleksanterinteatterissa, 28.5.2022

Ilkka Kuusiston Muumiooppera sai ensi-iltansa vuonna 1974 ja siitä on ollut harvakseltaan esityksiä sen jälkeen. Minä kävin katsomassa sen viimeksi vuonna 2017 Helsingin konservatoriossa ja nyt oli vuorossa Satakunnan Musiikkijuhlien ja Opera Boxin yhteistuotanto Aleksanterin teatterissa.

Juoni perustuu löyhästi Tove Janssonin Vaarallinen juhannus kirjaan ja toinen näytös sijoittuu oopperataloon. Muumilaaksossa tulvii ja kaikki valjastetaan pelastamaan oopperataloa, joka on lähtenyt tulvassa kellumaan.  

Oopperan musiikki on vähän sekametelisoppaa ja lainauksia on vähän kaikkialta, mutta ainakin lapsikatsojat näyttivät innostuvan esityksestä. Itse en tällä kertaa laulamisesta juuri innostunut, mutta visuaalisesti esitys oli ihan mukava, vaikka Aili Ojalon lavastusta ja Tyra Thermanin puvustusta tietysti rajoitti muumien ikonisuus ja tekijänoikeudet. Puvut kyllä taisivat olla kierrätettyjä vuoden 2017 esityksestä, mutta toisaalta kierrätyshän on ekologista. Ja mukavan lisänsä esitykseen toi myös se, että ohjaaja Ville Saukkonen hyppäsi yhdessä kohtauksessa hattivatiksi!

The Moomin Opera in the Alexander Theatre, the 28th of May, 2022

”The Moomin Opera” by composer Ilkka Kuusisto was made in 1974 and it has been performed a few times since. I saw it last in 2017 in the Helsinki Conservatory and now it was time for Satakunta Music Festival and Opera Box to bring it to the stage in the Alexander Theatre.

The story is slightly based on the book “Moominsummer madness” by Tove Jansson and the second act takes place in an opera house. The Moomin Valley is flooded and everybody helps in saving the opera house that is floating around.

The music of the opera is a total mix of things and contains a lot of borrowed bits, but kids seemed to enjoy it. I wasn’t that excited about the singing this time, but visually the opera was quite nice, even though Aili Ojalo’s set design and Tyra Therman’s costume design were, of course, restricted by the iconic nature of the Moomin and intellectual property rights. I think the costumes were actually recycled from the performance of 2017, but recycling is environmentally friendly, so who is complaining!

And a nice touch to the performance was added by the director Ville Saukkonen, who in one scene jumped to stage as a hattifattener.  

Koko Karita Suomen Kansallisoopperassa, 21.5.2022

Kun Karita Mattila esiintyy Suomessa voi olla kohtuullisen varma siitä, että liput myyvät kuin häkä ja lehdet pursuavat kiittäviä arvioita. Tällä kertaa Suomen Kansallisooppera oli luottanut Mattilan maineeseen ja karismaan niin paljon, että hänelle annettiin oopperan päänäyttämö käyttöön useamman esityksen ajaksi ja niin syntyi Koko Karita, jossa Mattila ensin esitti Francis Poulencin monologiooppera Ihmisen ääni ja väliajan jälkeen hän esitti erilaisia iskelmiä ja lauluja musikaaleista.

Näin Ihmisen äänen viimeksi Göteborgissa vuonna 2019 ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Ooppera kertoo naisesta, joka soittaa hänet jättäneelle miehelle ja käy läpi eroon liittyviä tunteitaan. Täytyy sanoa, että en ihastunut tähän Jussi Nikkilän ohjaamaan versioon. Hieman tietysti häiritsi jo se, että Mattila lauloi teoksessa kännykkään, kun tekstissä on kuitenkin kovasti paljon juonenkäänteitäkin, jotka perustuvat nimenomaan lankapuhelimen käyttöön. Mutta ehkä vieläkin enemmän minua häiritsi se, että ohjaaja oli laittanut Mattilan kiemurtelemaan ja vääntelehtimään lavalla turhankin paljon. Sen oli varmasti tarkoitus ilmaista surua ja epätoivoakin, mutta itselleni tuli jotenkin mieleen, että jos nainen olisi todella surrut suhteen päättymistä, hän olisi ehkä ollut pikemminkin jähmettynyt kuin vääntelehtivä. Mutta kyllähän ihmiset tietysti ilmaisevat surua eri tavoin.  

Mattilan ranskan ääntämyt oli kyllä aivan loistavaa ja äänikin toimi upeasti. Uskon, että hän olisi vanginnut yleisön huomion vähän hillitymmälläkin liikkumisellä, koska Göteborgin esitys ainakin oli todella vangitseva.  

Väliajan jälkeisestä konsertista mieleen tuli lähinnä Las Vegas tai Hollywoodin musikaalien kulta-ajat. Iso orkesteri lavalla, tanssijat kiehnäämässä solistin ympärillä ja jokaisen kappaleen jälkeen vaihtuvat vaatteet olivat suuren maailman tyyliä. Parhaimmillaan Mattila oli mielestäni John Kanderin Mein Herr – laulussa sekä Friedrich Holländerin laulussa Ich bin von Kopf bis Fuss auf Liebe eingestellt. Olihan kakkososakin ihan kivaa viihdettä, mutta en minä nyt ihan haltioitumaan päässyt.

 

Total Karita in the Finnish National Opera, the 21st of May, 2022

When Karita Mattila performs in Finland you can be pretty sure that the tickets are sold out and the newspapers are full of admiring comments. This time the Finnish National Opera had trusted her reputation and charisma to fill the main stage for many nights and thus ”Total Karita” was born. The first part of the evening consisted of Francis Poulenc’s monologue opera ”The Human Voice” and after the intermission she sang schlagers and songs from musicals.  

I saw ”The Human Voice” the last time in Gothenburg opera in 2019 and it made a deep impression on me. The opera tells about a woman, who calls the man, who has left her and goes through the emotions she has about the break-up. I must say that I did not fall in love with this version by director Jussi Nikkilä. I was, first of all, a bit disturbed by the fact that Mattila sang to a mobile phone, when the story clearly has elements that stress the use of a normal phone. But perhaps even more I was disturbed that the director had made Mattila squirm and wriggle on the stage quite a lot. I assume it was supposed to express the sadness and despair she felt, but somehow I started thinking that if she had been really chagrined by the end of the relationship, she might have been rather frozen instead of wriggling. But, of course, people express their sorrow in different ways.   

Mattila’s pronunciation of French was superb and her voice was also in great shape. I believe she would have captured the attention of the audience even with more subtle movements, since the performance of the opera in Gothenburg was extremely captivating.   

After the intermission the concert gave an impression of Las Vegas or the Hollywood golden era of musicals. A big orchestra on the stage, dancers circling the singer and a change of dress after each song were reminders of big American shows. At her best in my opinion Mattila was in John Kander’s “Mein Herr” and in Friedrich Holländer’s “Ich bin von Kopf bis Fuss auf Liebe eingestellt”. Sure, the second part of ”Total Karita” was quite nice entertainment, but it did not make me swoon of admiration.

Kansallisoopperan lämpiökonsertti, 21.5.2022

Tämän kevään viimeinen Musiikkia lämpiössä -konsertti Suomen Kansallisoopperassa olikin todella positiivinen kokemus. Konsertti oli mielenkiintoinen sekoitus ranskankielistä ja saksankielistä oopperaa ja liedejä, ja mausteeksi oli lisätty hieman venäjänkielisiä lyhyitä lauluja.

Mezzosopraano Anna Erokhina oli iltapäivän ahkerin esiintyjä, sillä hän lauloi Carmenin aarian Habanera Georges Bizet’n oopperasta Carmen, Nicklauksen aarian Vois sous l’archet frémissant sekä Nicklauksen romanssin Voyez-la sous son éventail Jacques Offenbachin oopperasta Hoffmannin kertomukset sekä osia Gustav Mahlerin laulusarjasta Lieder eines fahrenden Gesellen. Pidin Erokhinan äänestä ja hän oli myös esiintyjänä varsin hyvä.

Hoffmannin kertomukset olivat päivän sana, sillä myös Polina Liiv ja Tatjana Romanova-Vorontsova esittivät siitä dueton Belle nuit, ȏ nuit d’amour barcarolle. Esitys ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva, mutta ihan mukiinmenevä kuitenkin.  

Johanna Lehesvuo esitti hieman harvinaisemman kappaleen eli Helianen aarian Ich ging zu ihm Erich Wolfgang Korngoldin oopperasta Das Wunder der Heliane. Tämä aaria on hyvin monipuolinen ja vaatii laulajaltaan paljon. Lehesvuo selvisi urakasta kuitenkin kunnialla.  

Monipuolisesta kattauksesta huolimatta minun suosikkini lämpiöteoksista oli Igor Stravinskyn Kolme japanilaista runoa, jotka lauloi Tatjana Romanova-Vorotsova pienen orkesterin säestämänä. Aivan hurmaavia pieniä tunnelmapaloja ja orkesterin soitto oli aivan upeata. Hienoa, että lämpiössä esitetään myös vähän erikoisempia teoksia, joihin ei ihan joka lavalla törmääkään.

Igor Stravinskylta oli myös toinen pienoislaulusarja Pribaoutki, jonka lauloi Natalia Vinogradova toisen pienen orkesterin säestämänä. Sekin oli ihan mukava, mutta hävisi kyllä japanisille runoille.

Väliajan jälkeen Dong-Hoon Han esitti jälleen kolme laulua (toiset kuin vapunaattona) Franz Schubertin Winterreisesta. Täytyy sanoa, että ihailen syvästi hänen innostustaan Winterreiseen, vaikka hän ei ihan minun makuuni ole teoksen tulkitsijana.

My Johansson lauloi tällä kertaa Ariadnen aarian Es gibt ein reich Richard Straussin oopperasta Ariadne auf Naxos. Johansson teki tälläkin kertaa minuun mielenkiintoisen vaikutuksen.  

Yllämainitussa Mahlerin laulusarjassa, jossa Anna Erokhina lauloi osan lauluista, toinen laulaja oli Joonas Orrain.

Concert in the foyer of the Finnish National Opera, the 21st of May, 2022

The last foyer concert of this spring in the Finnish National opera was a really positive experience. It was an interesting mix of French and German opera and lieds with some Russian songs to spice it up.

Mezzosoprano Anna Erokhina was the most active singer of the afternoon, since she sang i Carmen’s “Habanera” from Georges Bizet’s opera “Carmen”, the aria “Vois sous l’archet frémissant” and romance “Voyez-la sous son éventail” (both by Nicklaus) from Jacques Offenbach’s opera “The Tales of Hoffmann” and some songs from Gustav Mahler’s  set of songs “Lieder eines fahrenden Gesellen”. I liked her voice and she is a rather good performer, too.  

“The Tales of Hoffmann” was the centerpiece of the day, since also Polina Liiv and Tatjana Romanova-Vorontsova sang a duet “Belle nuit, ȏ nuit d’amour barcarolle” from it. The performance wasn’t especially memorable, but quite all right anyway.   

Johanna Lehesvuo sang a little bit rarer aria, that is, Heliane’s aria “Ich ging zu ihm” from Erich Wolfgang Korngold’s opera “Das Wunder der Heliane”. This aria is really versatile and requires a lot from the singer, but she nailed it quite nicely.   

Even though the programme was versatile, my absolute favourite of the day was Igor Stravinsky’s “Three Japanese Lyrics” sung by Tatjana Romanova-Vorotsova accompanied by a small orchestra. Absolutely charming little masterpieces and the orchestra sounded divine. It is wonderful that you get to hear such slightly more unusual pieces that you do not hear every day.

Igor Stravinsky has also composed another set of miniature songs ”Pribaoutki”, which was sung by Natalia Vinogradova accompanied by another small orchestra. It was also quite nice, but not as great as the Japanese lyrics.  

After the interval baritone Dong-Hoon Han again performed three more songs from Franz Schubert’s “Winterreise” (not the same as in the end of April). I must say I admire his admiration of ”Winterreise” even though his interpretation is not quite to my taste.  

My Johansson sang this time Ariadne’s aria ”Es gibt ein reich” from Richard Strauss’s opera “Ariadne auf Naxos”. Even this time Johansson made an impression on me.   

And the last performer of the afternoon was Joonas Orrain, who sang more songs from the Mahler songs mentioned above after Anna Erokhina.