Aarteenmetsästäjä Berliinin Deutsche Operissa, 11.6.2022

Berliinin Deutsche Oper voi teatterisalina oli rumimmasta päästä, mutta mielenkiintoisia oopperoita siellä kyllä esitetään ja julkisilla sinne on helppo pörhältää asui sitten missä päin Berliiniä tahansa, kun metroasema on aivan oopperatalon vieressä. Tällä kertaa menin katsomaan Franz Schrekerin oopperan Aarteenmetsästäjä, jonka oli ohjannut Christof Loy (kolmas Loyn ohjaukseni kolmen kuukauden sisään!).

Aarteenmetsästäjässä kuningattaren jalokivet on varastettu ja hän kuihtuu silmissä. Epätoivoinen kuningas sopii narrin kanssa, että jos tämä löytää jalokivet, tämä saa, asemastaan huolimatta, mennä naimisiin haluamansa naisen kanssa. Narri kun tietää kiertävän bardin, joka kultaisen luuttunsa avulla näkee asioita. Toisaalla tarjoilija Els, jota isä yrittää naittaa, laittaa kolmannen sulhasensa (kaksi edellistä on jo kuollut) hakemaan trokarilta (kuningattaren) kaulakorua, mutta sopii erään häneen rakastuneen miehen kanssa, että tämä tappaa sulhasen ja tuo korun Elsille. Narri löytää bardin ja nyt Els pelästyy, että tämä näkee hänen rikoksensa. Siispä Els laittaa jälleen tämän häneen rakastuneen miehen ryöstämään luutun. Tällä välin Els on tietysti rakastunut bardiin ja tämä häneen. Koska bardi onkin löytänyt kuningattaren kaulakorun, niin hänet tuomitaan Elsin sulhasen murhasta kuolemaan. Narrin hälyttämä kuningas kuitenkin armahtaa tämän, koska bardi palauttaa korut kuningattarelle (Els on lahjoittanut hänelle muidenkin tapettujen sulhasten tuomat korut hänelle kertomatta, mistä ne on saanut). Sitten Elsin osuus murhaan paljastuu, mutta narri pelastaa hänet vaatimalla häntä palkinnoksi korujen palauttamisesta. Els kuitenkin nääntyy elosta narrin kanssa ja kuolee.

Oopperan tarina on todella pöhkö siis (kuten niin monessa oopperassa), mutta Schrekerin musiikki on aivan fantastista, joten pelkästään musiikinkin takia tämä ooppera kannattaa nähdä. Ja kyllä Deutsche Oper oli varsin hyvän miehityksenkin tähän oopperaan saanut. Elisabet Strid Elsinä teki takuuvarmaa työtä, mutta jostain syystä minä ihastuin eniten voudin roolin esittäneeseen Thomas Johannes Mayeriin. Hänen äänensä oli hieno, mutta ennen kaikkea hän sopi kuin kuin nakutettuna rooliinsa. Ja kuriositeettina voinen mainita, että kuninkaan roolin lauloi suomalainen bassobaritoni Tuomas Pursio.

Minun piti ihan esityksen jälkeen tarkistaa, että oliko Loy valinnut oopperaan puvustajaksi ja lavastajaksi samat henkilöt kuin Kansallisoopperan Salomeen, sillä tälläkin kertaa puvustuksessa luotettiin kolmeen pääväriin eli mustaan, valkoiseen ja punaiseen ja lavastus oli erittäin yksinkertainen – voisi sanoa, että ehkä jopa karu. Lavastuksesta vastasinkin sama henkilö eli Johannes Leiacker, mutta puvustuksesta vastasi tällä kertaa Barbara Drosihn.