Matkan kohokohta olikin sitten Händel-festivaaliin kuuluva esitys todellisesta harvinaisuudesta (oopperaa ei ollut esitetty sitten 1700-luvun) eli Johann Adoph Hassen Caio Fabbricio -oopperasta, joka esitettiin Bad Lauchstädtin Goethe-teatterissa (jonka avajaiset vuonna 1802 Goethe itse järjesti). Ilmeisesti suhteellisen vastikään remontoitu teatteri olikin kerrassaan viehättävä. Viettävät lautalattiat (ja viettävä näyttämö!), vanhanaikaiset penkit (siis, oikeasti penkit – ei tuolit) katsomossa ja paljon puuta. Ja ilmanvaihtokin toimi erinomaisesti lähes 30 asteen helteestä huolimatta.
Oopperan juoni
oli varsin tyypillinen barokkioopperalle eli varsin sekava, mutta yritän tässä
antaa jonkinlaisen nurkat suorivan kuvan siitä. Kuningas Pyrrhos on voittanut
roomalaiset taistelussa ja ottanut vankeja. Yksi vangeista on Caio Fabbricion
(Gaius Fabricius Luscinus) tytär Sestia, johon Pyrrhos rakastuu. Caio Fabriccio
tulee neuvottelemaan rauhasta Pyrrhoksen kanssa ja kehottaa tytärtään tekemään
itsemurhan, koska orjana hän on häpäissyt Rooman. Sestia on sen valmis
tekemäänkin, koska luulee sulhasensa Volusiuksen kuolleen taisteluissa. Tämä ei
tietenkään ole kuollut, vaan tulee Sestia luo ja he pakenevat. Caio Fabbricio saa tyttärensä kiinni ja palauttaa hänet
Pyrrhokselle. Volosiuskin saadaan kiinni ja tuomitaan kuolemaan. Koska
samanaikaisesti paljastuu eräs salaliitto, Pyrrhos armahtaa Volosiuksen ja vapauttaa
kaikki roomalaiset vangit ja alkaa itse lämmitellä suhteitaan ex-kihlattuunsa
Bircennaan.
Barokkioopperan
suuri fani kun olen, niin tätä esitystä olin todella odottanut ja enpä
pettynytkään odotuksissani. Oopperan musiikki eli käytännössä erittäin tiheään
esiintyneet aariat olivat lähes poikkeuksetta vetäviä ja esiintyjät olivat (jälleen
lähes poikkeuksetta) oikein hyviä. Melkein koko roolitus oli naisia eli neljästä
miesroolista kahta lauloi nainen ja kolmannenkin kontratenori, joten
esityksessä oli vain yksi matala miesääni, mutta se toimi oikein hyvin.
Erityisen paljon
pidin Pyrrhoksen roolin laulaneesta Fanny Lustaudista. Hän oli hyvä laulaja,
mutta pidin varsinkin hänen esiintymisestään. Hän oli selvästi nähnyt vaivaa
saadakseen koko olemukseensa ja liikkeisiinsä miesmäisiä piirteitä. Hienoa
työtä!
Lavastus (Moritz
Weisskopf ja Jeannine Cleemen) oli varsin niukkaa, mutta toimi hurjan hyvin
teatterissa käytettyjen barokkioopperalle tyypillisten taustaverhojen ja
sivupalkkien kanssa. Ja puvustus (Marie Hardner) oli mielestäni suorastaan
erinomainen. Se ei ollut tarkkaa epookkia, mutta kuitenkin riittävän
viitteellistä sopiakseen esitykseen kuin valettuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti