Tämänkertainen viikonlopun oopperamatkani Saksaan alkoi Weimarista Jacques Offenbachin ooppera buffalla Trébizonden prinsessa. Saksassahan oopperataloja riittää, joten erottuakseen joukosta siellä tehdään usein varsin erikoisia versioita klassisistakin tarinoista. Tälläkin kertaa ohjaaja Anna Weber oli muuntanut tätä Offenbachin vähän vähemmän tunnettua oopperaa kohtuullisen kovalla kädellä.
Mutta tämän
version juoni oli siis lyhykäisyydessään seuraava (virallisen juonen löytää
vaikkapa englanninkielisestä Wikipediasta, jos kiinnostusta riittää): Jossain lähitulevaisuudessa
Weimarin teatteri on kustannussyistä suljettu. Kiertävä seurue esiintyy
yleisölle torilla sen edessä mukanaan vahakabinetti. Yksi esiintyjistä, Zanetta,
tuhoaa vahingossa tärkeimmän vahanuken, Trébizonden prinsessan, nenän ja joutuu
itse esittämään prinsessaa. Paikallisen mahtimiehen, Casimirin, poika Raphaël
rakastuu Zanettaan ja järjestää niin, että seurue voittaa teatteritalon
arvonnassa. Aluksi seurue ei tiedä, mitä tehdä teatterilla ja lopulta Kasimir
päätyy ostamaan koko vahanukkekokoelman ja perustaa siihen perustuvan
turistirysän nimeltä Waxworld Weimar, jonka tärkein näyttelykohde on joukko
tunnettuihin oopperoihin perustuvia vahanukkeja. Kasimir on jo valmis
siirtymään uusiin bisnesideoihin, mutta Raphaël vastustaa sitä, sillä hän on
edelleen rakastunut Zanettaan. Lopulta oikea Trébizonden prinsessa ilmaantuu
paikalle ja palauttaa kaiken normaaliksi.
Oopperan
ensimmäinen näytös esitettiin teatterin edessä olevalla aukiolla, mikä tarjosi
oopperaa muillekin kuin maksaneille katsojille. Kaksi seuraavaa näytöstä
olivatkin sitten teatterissa (jonka näyttämö oikeasti oli tyhjä toisessa
näytöksessä). Parasta antia oli kolmannen näytöksen Waxworld. Oopperavahanuket
olivat aika hauskoja ja oli mukavaa yrittää tunnistaa ne. Myös teatterin
koe-esiintymiskohtauksen metsästäjäjoukko oli aika hilpeä ravatessaan paikalle.
Siinä oli perinteisen nahkahousumetsästäjän parodia viety juuri sopivan
pitkälle.
Musiikillisesti ilta ei nyt ihan täydellisen upea ollut. Puheosuuksia oli lisätty runsaasti ja ne varjostivat itse laulua. Suurimman vaikutuksen minuun teki Raphaëiin esittäjä, tenori Taejun Sun. Hänellä oli hieno ääni ja oikein hyvä esiintyminenkin. Usein korealaiset ovat vähän puisia lavalla, mutta häneen tämä yleistys ei sopinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti