Leiri Sleesiassa Bonnin oopperassa, 15.5.2022

Viimeisenä tämänkertaisen Saksan matkan oopperana olikin oikea harvinaisuus Bonnin oopperassa: Giacomo Meyerbeerin saksankielinen ooppera Leiri Sleesiassa (Ein Feldlager in Schlesien). Tämän alkuperäisen oopperan ensi-ilta oli vuonna 1844, mutta Meyerbeer teki siitä myös myöhemmän version nimeltään Vielka vuonna 1847 eri librettoon. Hän myös käytti tämän oopperan musiikkia vuonna 1854 ensi-iltansa saaneeseen oopperaan Pohjantähti (L’étoile du Nord), joka muuten esitettiin Musiikkitalossa marraskuussa 2017.  

Ooppera tapahtuu keisari Fredrik II:n ja seitsenvuotisen sodan aikaan. Kuningas Fredrik pakenee unkarilaisia sotilaita, mutta huilunsoittaja Conrad, eläkkeellä oleva sotilas Saldorf and hänen tyttärensä Therese ja ottotyttärensä Vielka (Conradin morsian) pelastavat hänet. Conrad ja kuningas vaihtavat rooleja ja unkarilaiset vangitsevat Conradin luullen häntä kuninkaaksi. Myöhemmin Saldorfia luullaan petturiksi, mutta Fredrik paljastaa totuuden ja Saldorfia ylistetäänkin sankariksi. Kun kuningas kysyy Conradilta (joka on tällävälin vapautettu), mitä hän haluaa palkkioksi kuninkaan pelastamisesta, tämä pyytää Saldorfin vangittua poikaa (Theresen sulhasta) vapautettavaksi, mikä onnistuukin. Mutta koska kuningas oli muutenkin vapauttamassa pojan, niin hän lisäksi myöntää Conradille viran  kuninkaallisessa orkesterissa ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Leiri Sleesiassa ei ole ehkä Meyerbeerin paras ooppera, mutta kyllä siinä hetkensä oli. Ohjaaja Jakob Peters-Messer oli tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun rakennuttaa toiseen näytöksen toinen esiintymislava katsomoon, minkä vuoksi osa permantopaikan ostaneista ihmisista katsoi toisen näytöksen päänäyttämölle pystytetystä väliaikaisesta katsomosta. Minulla oli ilo istua aivan katsomon näyttämön ääressä, joten en todellakaan voinut väittää ettenkö olisi kuullut kuoroa kunnolla. Muutenkin toisessa näytöksessä ohjaaja liikutteli esiintyjiä pitkin koko teatteria ja koska osa esiintyjistä oli lähes aina jonkun katsojaryhmän takana, niin esiintyjiä myös videoitiin sekä etu- että takaseinille. Kyseisen ratkaisun miinuksena oli kyllä se, että muutamasta kappelimestaria eri suuntiin näyttävästä monitorista huolimatta, osa muusikoista ja laulajista ei nähnyt kapellimestaria ja siksi esitys ei aivan kaiken aikaa pysynyt tahdissa.

Suosikkejani laulajista olivat tällä kertaa Saldorfin roolin laulanut basso Tobias Schabel ja Theresen roolin laulanut sopraano Barbara Senator. Sivumennen sanoen Conradin roolin lauloi suomalainen tenori Jussi Myllys.

A Camp in Silesia in the Bonn Opera, the 15th of May, 2022

My last opera on this trip to Germany was a real rarity in the Bonn Opera: Giacomo Meyerbeer’s German language opera “A Camp in Silesia” (Ein Feldlager in Schlesien). The first night of this original opera was in 1844, but Meyerbeer also did a later version of it with a different libretto in 1847 and that opera is called Vielka. In addition to that, he used some of the opera’s music in his opera “North Star” (L’étoile du Nord), which got its first night in 1854 and was, by the way, shown in the Helsinki Music Centre in 2017.

This opera takes place during the reign of Frederick II and the Seven-year war. King Frederick runs from the Hungarian soldiers, but the flute player Conrad, a retired soldier Saldorf, his daughter Therese and his adopted daughter Vielka (Conrad’s fiancée) save him. Conrad and the king switch places and the Hungarians imprison Conrad when they think he is the king. Later Saldorf is thought to be a traitor, but Frederick reveals the truth and after that Saldorf is praised as a hero. When Conrad (now freed) is asked by the king, what he wishes as a reward, he asks amnesty for Saldorf’s son, who is also Therese’s fiancé. Since the king had anyway intended to free Saldorf’s son, he also grants Conrad a position in the royal orchestra, and everybody lives happily ever after.

“A Camp in Silesia” is perhaps not Meyerbeer’s best opera, but it has its moments. The director Jakob Peters-Messer had made an interesting solution to build a second stage in the middle of the audience for the second act, which meant that some of the parterre seats were moved to the main stage for the second act. I had the pleasure to sit next to the temporary second stage, so I really cannot claim that I didn’t hear the choir properly! The director actually moved the performers a lot all over the theatre during the second act and since some of the singers or musicians were almost all the time behind some group of spectators, the video feed of the performers was shown on big screen to two directions. The minus of the two stages was that even though the conductor was shown in several monitors, some of the musicians and singers did not see the conductor and therefore they weren’t in sync all the time.

My favourites of the singers were this time the bass Tobias Schabel, who sang the role of Saldorf and the soprano Barbara Senator, who sang the role of Therese. And by the way, the role of Conrad was sung by the Finnish tenor Jussi Myllys!

 

Fedora Frankfurtin oopperassa, 14.5.2022

Kävin viimeksi kuuntelemassa italialaisen säveltäjän Umberto Giordanon oopperan Fedora konserttiversion vuonna 2017 Pietarissa, joten nyt oli aika nähdä ooppera näyttämölle tehtynä Frankfurtin oopperassa.

Tässä vielä kertauksena oopperan juoni: Ruhtinatar Fedora Romazov on menossa naimisiin Pietarissa ja häiden aattona hänen sulhasensa surmataan. Konnaksi epäillään kreivi Loris Ipanovia, jolle Fedora vannoo kostoa. Fedora ja Loris tapaavat Pariisissa, Loris rakastuu Fedoraan ja tunnustaa tälle surmanneensa naisen ex-sulhasen, mutta vannoo sille olevan hyvän syyn. Ennen todisteiden esittämistä Fedora kuitenkin ennättää ilmiantamaan miehen ja tämän veljen murhasta Venäjän viranomaisille. Kun Loris sitten myöhemmin todistaa, että ex-sulhon ja hänen vaimonsa välillä oli kiihkeä suhde ja sulho ampui ensin ja hän vain vastasi tuleen, niin Fedora vannoo rakkauttaan mieheen. Myöhemmin heidän onnensa Sveitsissä rikkoo tieto, että Lorisin veli on kuollut vankilassa ja myös poikien äiti on kuollut suruun. Fedora on katumuksen murtama, mutta kun Loris saa tietää, että nimenomaan Fedora ilmiantoi hänen veljensä, hän ei taivu anteeksiantoon, vaan vannoo tappavansa Fedoran, joka kuitenkin ottaa myrkkyä ja kuolee, mikä järkyttää Lorisia.

Frankfurtin esityksen ohjauksesta vastasi Christof Loy, jonka Salome lumosi minut pari kuukautta sitten Kansallisoopperassa. Tällä kertaa sekä lavastus että puvustus oli enemmän epookkia, mutta Loy kertoi näyttämön ulkopuolisista tapahtumista sekä videon avulla, että käyttämällä näyttämön taustalla olevaa tilaa. Videot tosin aiheuttivat muutamia hieman ristiriitaisia hetkiä, kun Fedora esittäjä oli sairastumisen vuoksi vaihtunut ja osa videoista näyttikin alkuperäistä Fedoraa. Mutta kaiken kaikkiaan sekä videoiden että lisähuoneen käyttäminen olivat ihan onnistuneita ratkaisuja.

Itse oopperahan on vähän tylsä. Pari vähän tunnetumpaa aariaa, mutta pääasiassa musiikki on suhteellisen tavanomaista eikä tämä ohjauskaan sitä nyt mestariluokkaan nostanut.

Svetlana Aksenova Fedorana oli ihan hyvä, samoin kuin Giorgio Berrugi Loris Ipanovina. Edellisen illan Roger eli Nicholas Brownlee lauloi tällä kertaa De Sirieux’n roolin ihan kiitettävästi. Pienistä rooleista esiin nousi Anthony Robin Schneider kuski Cirillona.

 

Fedora in the Frankfurt Opera, the 14th of May, 2022

I last heard as a concert version the opera ”Fedora” by the Italian composer Umberto Giordano in 2017 in St. Petersburg, so it was a good opportunity to see it now on stage in the Frankfurt Opera.

As a recap the story of the opera: Princess Fedora Romazov is getting married in St. Petersburg and on the eve of her wedding her intended is killed. The villain is assumed to be count Loris Ipanov, to whom Fedora swears revenge. Fedora and Loris meet in Paris, Loris falls in love with Fedora and confesses that he has killed her ex-fiancé, but swears that there is a good reason behind it all. Before he has time to present the evidence of this, Fedora manages to name him and his brother for the murder to the Russian authorities. When Loris later does prove that there was a steaming affair between the ex-fiancé and his wife and the ex-fiancé shot at him first and he only returned the fire, Fedora confesses her love for Loris. Later their happiness is smashed in Switzerland, when they are informed that Loris’s brother has died in prison and also their mother has died of grief. Fedora is devastated by remorse and when Loris find out that it is Fedora, who has caused his brother’s imprisonment, he is not ready to forgive her, but wants to kill her. Fedora, however, makes it first and swallows poison, which shatters Loris.

The director of the Frankfurt performance was Christof Loy, whose Salome enchanted me a couple of months ago in the Finnish National Opera. This time both set design and costume design were more traditional, but Loy informed about the happenings outside the main stage by videos and by using an additional small room behind the front stage. The videos unfortunately created some confusion in the sense that the leading lady had fallen ill, and they had not had time to shoot all the videos again, and therefore on occasion the Fedora on the stage and the Fedora on the video were a different person. But in the big picture both using the videos and the back space were successful solutions.

The opera itself is a bit dull. A couple of better-known arias, but mostly the music is rather ordinary and this direction did not raise it to master class.  

Svetlana Aksenova as Fedora was quite good, and so was Giorgio Berrugi as Loris Ipanov. The King Roger of the previous evening - Nicholas Brownlee – now sang the role of De Sirieux quite nicely. Anthony Robin Schneider also stood up in the small role of the coachman Cirillo.

 

Kuningas Roger Frankfurtin oopperassa, 13.5.2022

Yli kahden vuoden koronatauon jälkeen oli vihdoinkin aika päästä myös oopperamatkailemaan ulkomaille. Kun koronan vuoksi Karol Szymanowskin oopperan Kuningas Roger esitystä ensin siirrettiin vuodella eteenpäin Savonlinnan oopperajuhlilla ja sitten se peruttiin kokonaan, niin olihan se nyt lähdettävä katsomaan Frankfurtin oopperaan.

Eikä esitys millään mittapuulla ollut pettymys. Tosin en ole ikinä ollut Frankfurtin oopperassa niin tyhjässä katsomossa kuin tällä kertaa. Ehkä syynä oli se, että koronarajoitukset vieläkin vähensivät ihmisten intoa käydä oopperassa tai toisaalta saattoihan se olla niinkin, että tällainen hieman modernimpi musiikki ei houkuttele niin monia kuulijoita. Mutta toisaalta yleisö saattoi täten istua hieman väljemmin, mikä edelleenkin on koronaturvallisempaa, joten en valita.

Oopperan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvulle ja se kertoo Sisilian kristitystä kuninkaasta Rogerista, jonka valtakunnassa on pakanuuden uskoa saarnaava paimen valloittamassa yhä enemmän kuulijoita. Myös kuningatar Roxane on kiinnostunut paimenen sanomasta. Kirkko ja osa kansasta kuitenkin vaativat kuningasta tuomitsemaan paimenen harhauskoisena ja Roger häilyy tuomitsemisen ja armahdusten välillä. Erilaisten kiemuroiden jälkeen Roxane seuraa paimenta ja Roger muuttuu myös. Ohjaaja Johannes Erath oli tietenkin Saksassa niin yleiseen tapaan tehnyt oopperasta modernin version, jossa aikakausi oli tehokkaasti häivytetty.  

Jo oopperan alku oli erittäin vaikuttava, kun pimeässä oopperasalissa alkoi kuulua kuoron kirkkolaulu. Minulla olisi varmaan kylmät väreet kulkeneet pitkin selkäpiitä, jollei muutama mattimyöhäinen olisi samanaikaisesti vielä rämpinyt katsomoon. Esirippu nousi vasta kuoron soolo-osuuden jälkeen ja silloin orkesterikin alkoi soittaa. Minusta yksi oopperan heikoista kohdista oli libretto; siinä oli ihan liikaa jorinaa virtaavista joista yms.

Sekä kuningas Rogerin esittäjä bassobaritoni Nicholas Brownlee että Roxanen esittäjä sopraano Jane Archibald olivat rooleissaan erinomaisia. Paimenen roolin laulaneesta tenori Gerard Schneiderista en niin paljon pitänyt, sillä hänestä mielestäni puuttui roolin vaatima karisma. Lisäksi tässä ohjauksessa hänestä oli tehty vähän lipevä hahmo, jonka lumovoimaan ainakin minun oli vähän vaikea uskoa.

Yksi teoksen vaikuttavimmista ansioista oli Joachim Kleinin valaistus. Se vaihtui ja eli musiikin mukaan ja todella lisäsi yhden lisätason esitykseen. Kun lavastus oli niin yksinkertainen kuin oli, niin ilman hienoa valaistusta esitys olisi jäänyt turhankin riisutuksi.

Myös Szymanowskin musiikki oli hienoa. En ole modernimman musiikin suuri ystävä, mutta tässä oopperassa oli tiettyjä kohtia, joissa olin todella vaikuttunut.  

 

King Roger in the Frankfurt Opera, the 13th of May, 2022

After over two years without trips to other countries to hear opera, it was high to head abroad to hear something special. Due to the pandemic the performance of Karol Szymanowski’s opera ”King Roger” was first postponed by a year and then completely cancelled at the Savonlinna Opera Festival, so I simply had to go and see it in the Frankfurt Opera.  

And the performance was by no means a disappointment. Though I have never before sat in such an empty audience in Frankfurt. Perhaps it was because the covid restrictions still diminished the eagerness of people to visit an opera or it may have been that not so many people simply are interested in this type of more modern music. But thanks to the limited number of people in the audience we were more easily able to keep safe distances, so I am not complaining.

The opera takes place in the 18th century Sicily and it tells about the Christian King Roger and how a pagan shepherd is gaining more and more followers in his kingdom. Queen Roxane is also interested in the message of the shepherd. The church and part of the people are strictly against of the shepherd and demand that Roger will condemn him for heresy. Roger himself is wavering between condemning the shepherd and pardoning him. After various twists and turns, Roxane follows the shepherd and King Roger is also transformed. However, director Johannes Erath had – as usual in Germany – made a modern version of the opera, where time and place were efficiently blurred.   

Already the beginning of the opera was impressive, when you could only hear the choir singing an ecclesiastical song in the dark opera house. I would most likely have had goosebumps, if some latecomers hadn’t just then staggered to their seats. The curtain rose only after the choir finished and the orchestra joined in. I have to admit that to me the libretto was one of the weak spots of the opera. I did not appreciate the endless babbling of rivers and running water.

Both King Roger (bass baritone Nicholas Brownlee) and Queen Roxane (soprano Jane Archibald) were excellent in their roles. I did not like tenor Gerard Schneider in the role of the shepherd that much, since he, in my opinion, lacked the charisma needed for the role. Besides, in this direction he had been made a bit sleazy, and thus his magnetic power did not seem that believable at least to me.

One of the most impressive features of the opera was the lightning design by Joachim Klein. It changed and lived with the music, and it really added another level to the performance. When the set design was as simple as it was, the whole opera would have been significantly blander without his magnificent lightning.

Szymanowski’s music was intriguing, too. I am not a huge fan of more modern music, but in this opera, there were times, when I was really impressed.

Helsingin Barokkiorkesterin äitienpäivän konsertti Musiikkitalossa, 8.5.2022

Helsingin Barokkiorkesterin äitienpäivän konsertti oli jälleen kerran todella mukava kokemus. Olen suuri Helsingin Barokkiorkesterin ystävä ja musiikkimaailma olisi todella paljon köyhempi ilman tätä orkesteria. Ensin näytti siltä, että Musiikkitalon konserttisali jäisi tällä kertaa puolityhjäksi, mutta niin se vain viime tingassa täyttyi, joten muutkin olivat löytäneet tämän mielenkiintoisen konsertin.

Konsertin solisteina olivat sopraano Liliya Gaysina ja viulisti/kontratenori Dmitry Sinkovsky, joista ainakin Sinkovsky on HeBo:n vakiovieras.  

Konsertin aloitti Gaysina Antonio Vivaldin In furore iustissimae iraella. Suorastaan upea esitys. Teos vaatii äärimmäistä äänen hallintaa vaikeissa kuvioissa, mutta Gaysina selvisi siitä upeasti.

Seuraavaksi esitettiin Johann Sebastian Bachin viulukonsertto g-molli (solistina Sinkovsky) ja cembalokonsertto D-duuri (solistina Aapo Häkkinen). Molemmista pidin, vaikka niissä ei tietenkään laulua ollut mukana.  

Viimeisenä varsinaisena numerona oli Georg Friedrich Händelin Il Duello amoroso, jossa Gaysina ja Sinkovsky esiintyivät yhdessä. Gaysinan sopraanoahan oli kuultu jo alussa, mutta nyt myös Sinkovsky lauloi. Hänelläkin on todella kaunis ääni, joten sitä oli ilo kuunnella.

Ylimääräisenä he lauloivat vielä Kleopatran ja Julius Caesarin dueton Caro! Bella! Più amabile beltà Georg Friedrich Händelin oopperasta Giulio Cesare. Aivan upea esitys sekä musiikillisesti että tulkintana. Ei siis ihme, että yleisön aplodeille ei meinannut tulla loppua.

 

 

Mother's Day Concert of Helsinki Baroque Orchestra in the Helsinki Music Centre, the 8th of May, 2022

Helsinki Baroque Orchestra’s Mother’s Day concert was once again a really great experience. I am their huge fan, and the musical world would really be poorer without them. First it looked as if the concert hall would remain half empty, but people came in at the last minute and the hall was almost full, so that many more had found this interesting concert.

The soloists were soprano Liliya Gaysina and violinist/counter tenor Dmitry Sinkovsky, the latter at least being HeBo’s regular visitor.

The concert started with Gaysina’s interpretation of Antonio Vivaldi’s “In furore iustissimae irae”. What a spectacular performance! This piece requires superb voice control in extremely hard patterns, but Gaysina had no difficulties whatsoever to cover everything.  

The next two pieces were Johann Sebastian Bach’s violin concerto G minor (soloist was Sinkovsky) and harpsicord concerto D major (soloist was Aapo Häkkinen). I liked both of them even though they naturally did not contain any singing.  

The last piece was Georg Friedrich Handel’s “Il Duello amoroso”, were Gaysina and Sinkovsky sang together. We had heard Gaysina’s soprano voice already in the beginning of the concert, but now also Sinkovsky sang. He also has a really beautiful voice, so it was a pleasure to listen to it.  

As an encore they sang the duet of Cleopatra and Julius Caesar “Caro! Bella! Più amabile beltà” from Georg Friedrich Handel’s opera ”Giulio Cesare”. A magnificent performance both musically and as an interpretation! No wonder the audience could almost not stop clapping to them.  

 

Kahvikantaatti Kapsäkissä, 8.5.2022

Olen melko varma siitä, että aika moni ihminen yllättyy, kun kuulee, että Johann Sebastian Bach on säveltänyt oopperoitakin. Häntähän pidetään yleensä kirkko- ja urkumusiikin mestarina, joten hänen Kahvikantaatti-oopperansa on varsin yllättävä. Mutta kyllä musiikin Bachiksi tunnisti.

Itse oopperan kesto on vain puolisen tuntia, joten Musiikkiteatteri Kapsäkki oli lisännyt siihen alkuun hieman ylimääräistä Bachin musiikkia, jotta esitys saatiin venytettyä tuntiin.

Teos kertoo kauniista Lieschenistä, joka rakastaa yli kaiken kahvia. Hänen isänsä hermostuu kahvin kulutuksesta ja julistaa, että jos tyttö jatkaa kahvin kittaamista samaan malliin, niin hän ei ikinä pääse naimisiin. Mutta Lieschenpä onkin ovelampi ja tutustuu mieheen, jolta hän vaatii lupauksen, että hän saa juoda mielin määrin kahvia myös avioliitossa. Lopulta isäkin antaa periksi kahvin houkutuksille.

Ooppera oli ihan hauska pieni esitys. Solistit (Johanna Engelbarth, Jasper Leppänen ja Mika Nikander) eivät nyt ihan maailmanluokkaa olleet, mutta selvisivät ihan mukavasti karrikoiduista rooleistaan. Orkesterina toimi hyvin soittanut Ensemble Nylandia.

Kekseliäälle lavastukselle ja ihastuttavan rönsyävälle puvustukselle voi antaa erityiskiitokset. Niistä molemmista tuli tunne, että esitys on kuin satua ja niitä ihailivat varmasti muutkin kuin katsomossa olleet vähän nuoremmat katsojat. 

 

Coffee Cantata in the Music Theatre Kapsäkki, the 8th of May, 2022

I am pretty sure that relatively many people are surprised to hear that Johann Sebastian Bach has also composed operas. He is normally considered to be the master of ecclesiastic and organ music, so his Coffee Cantata opera is rather amazing. But the music is clearly Bach.  

The opera itself is only about 30 minutes long, so Music Theatre Kapsäkki had added some other pieces from Bach to the programme, so that the performance was stretched to an hour.  

The story tells about the beautiful Lieschen, who above all loves coffee. Her father is annoyed by the cost of the drink and declares that if she will continue devouring coffee at such a pace, she will never be able to catch a husband. But Lieschen is far more cunning than her father and goes and meets a man, whom she persuades to sign an agreement, which will allow Lieschen to drink as much coffee as she wishes even during the marriage. In the end even the father gives up and succumbs to the temptations of coffee.

The opera was quite funny a little piece. The soloists (Johanna Engelbarth, Jasper Leppänen and Mika Nikander) were not world class, but they did nicely in their caricature roles. And the Ensemble Nylandia orchestra also played well.

The imaginative set design and the abundant costume design by Marja Uusitalo deserve extra credit. Both gave the feeling of being in a fairy tale and I am rather sure that they were enjoyed by not only the young spectators in the audience.   

 

Sanomalehti Musiikkitalon Sonoressa, 3.5.2022

Sibelius Akatemian oopperaluokan opiskelijoiden piti esittää yhden illan aikana kaksi pienoisoopperaa, mutta sairastapausten vuoksi he pystyivät esittämään vain Gioachino Rossini La Gazzettan (Sanomalehti) ja Gaetano Donizettin Il Campanello (Yökello) jäi pois ohjelmistosta. Onneksi olin kerran nähnyt Yökellon jo Budapestissä, joten olin tyytyväinen, että jos peruutus oli tultava, niin se koski sentään oopperaa, jonka olin jo joskus nähnyt.

Sanomalehti kertoo kunnianhimoisesta isästä, joka tarjoaa tytärtään vaimoksi sanomalehti-ilmoituksella. Harmi vaan, että tyttö on jo rakastunut mieheen, joka ei isälle kelpaa. Tarinassa on myös toinen isä, jolla on naimaikäinen tytär ja johon toinen mies tietysti rakastuu ensisilmäyksellä. Sitten tietenkin pariskunnat ja isät sekoilevat, kunnes lopulta oikeat pariskunnat saavat toisensa.

Täytyy myöntää, että ooppera ei nyt ollut mitenkään parasta Rossinia, mutta visuaalisesti se oli ihan mukava. Taina Relanderin suunnittelemat puvut olivat kivan värikkäitä ja yksinkertainen pöydät ja tuolit -lavastus toimi niiden kanssa erinomaisesti.

Solistit selvisivät rooleistaan kunnialla, mutta en varsinaisesti ihastunut keneenkään ylitse muiden. Ehkä syynä oli varsin mitäänsaamaton tarina, mutta esitys oli jollain tasolla hieman hengetön. Mutta en halua syyttää esiintyjiä siitä, että kliseiseen tarinaan ei synny mitään ihmeempää hehkua. Itse teos vain ei ollut kovin muistiinjäävä.

 

The Newspaper on the Sonore stage of the Helsinki Music Centre, the 3rd of May, 2022

The students of the Sibelius Academy intended to perform two short operas during one evening, but because of bouts of illness they were only able to perform Gioachino Rossini’s “La Gazzetta” (The Newspaper) and Gaetano Donizetti’s “Il Campanello” (Night Bell) was left out. Fortunately I had seen ”The Nightbell” already once in Budapest, so I was happy that if one opera had to be cancelled, it at least was an opera that I had seen before.  

”The Newspaper” is a story about an ambitious father, who offers his daughter for marriage in the newspaper. Sadly though, the daughter is already in love with another man, whom the father does not approve. There is also another father in the opera, who also has a daughter in the marriageable age with whom another man falls in love at first sight. Then, of course, the couples and fathers muck around, but in the end the correct people get each other.  

I have to admit that the opera wasn’t in my opinion Rossini’s best, but visually it was quite nice. Taina Relander’s costume design was made of lovely bright colours and the simple ”tables and chairs” set design worked together with them successfully.

The soloists managed in their roles quite well, but I did not think any of them was more to my taste than the others. Perhaps the reason was a pretty uninteresting story, but on one level the performance was lifeless. I do not want to blame the performers for the fact that it is hard to get a piece to shine if the story is full of clichés. The opera just wasn’t very memorable.

 

Helsingin Kaupunginorkesterin Vappumatinea (solistina Tuomas Katajala) Musiikkitalossa, 1.5.2022

Helsingin kaupunginorkesterilla on tapana esittää vapunpäivänä kaksi kertaa vappumatineansa, jonka historia ulottuu 1800-luvun lopulle ja konsertti sisältää aina muutaman vakiokappaleen, jotka ovat olleet mukana jo vuosikymmeniä. Tällä kertaa solistina oli suosikkini Tuomas Katajala, joten odotin konserttia innokkaana, vaikka hän ei siinä montaa laulua laulanutkaan.

Kapellimestari Markus Lehtinen kertoi konsertin aluksi, että he aloittavat Ukrainan kunniaksi konsertin Giuseppe Verdin Nabucco-oopperan alkusoitolla. Sitä seurasi John Williamsin Schindlerin lista, jonka viulusoolon soitti jo eläkelöitynyt orkesterilainen Erkki Palola. Seuraavaksi oli vakiokappale eli Richard Wagnerin oopperan Lohengrin kolmannen näytöksen alkusoitto. Sitten oli vielä Aram Hatšaturjanin Valssi sarjasta Naamiaiset ennen kuin Tuomas Katajala lauloi ”Dein ist mein ganzes Herz” -laulun Franz Leharin operetista Hymyn maa. Ohjelmassa laulu on suomenkielisellä nimellään, mutta onneksi Katajala lauloi sen nimenomaan saksaksi.

Seuraavaksi esitettiin musiikkia Lars-Erik Larssonilta, Léo Delibesiltä ja Josef Straussilta ennen kuin Katajala taas lauloi Nicholas Brodskyn laulun Be My Love ja Carl Sjöbergin laulun Tonerna. Viimeisenä varsinaisen kappaleena oli Leonard Bernsteinin Valssi, Turkey Trot ja Finaali Divertimentosta.

Ensimmäisenä ylimääräisenä kappaleena HKO yleensä esittää vappumatineassaan Porilaisten marssin, mutta Ukrainan sodan vuoksi sitä pidettiin tänä vuonna turhan sotaisena, joten sen sijaan esitettiin marssi Sergei Prokofjevin oopperasta Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Toisena ylimääräisenä oli Marianito Moresin Uno Tango, mikä on myös vakio-ohjelmistoa.  

 

 

Helsinki Philharmonic Orchestra and Tuomas Katajala in the Helsinki Music Centre, the 1st of May, 2022

Helsinki Philharmonic Orchestra has made it a tradition to have two matinée concerts with the same content on the First of May. The history of the matinée started in the end of the 19^th century, and it always contains some pieces that have been performed for decades in this concert. This time the soloist of the concert was my great favourite Tuomas Katajala, so I was really looking forward to the concert, even though he did not sing that many songs.  

The conductor Markus Lehtinen said in the beginning of the concert that in the honour of Ukraine they will start the concert with the overture from the opera “Nabucco” by Giuseppe Verdi. That was followed by “Schindler’s List” by John Williams, were the violin solo was played by Erkki Palola, who has actually already retired from the orchestra. The next recurring piece was Prelude to Act III from Richard Wagner’s opera “Lohengrin”. And then there were still Waltz from “Masquerade Suite” by Aram Khachaturian before Tuomas Katajala sang ”Dein ist mein ganzes Herz” from Franz Lehar’s operetta “The Land of Smiles”. In the programme the song was in Finnish, but fortunately he sang it in the original language – German.

Next the orchestra played pieces by Lars-Erik Larsson, Léo Delibes and Josef Strauss, before Katajala again sang Nicholas Brodsky’s song “Be My Love” and Carl Sjöberg’s song “Tonerna”. The last actual piece of the concert was Leonard Bernstein’s “Waltz, Turkey Trot and Finale” from “Divertimento”.

The first encore is usually “Porilaisten marssi” (March of the Björneborgers), but due to the war in Ukraine it was considered to be too warlike and therefor the orchestra performed the March from Sergey Prokofiev’s opera “The Love for Three Oranges”. The second encore was again a recurring piece, Marianito Mores’es “Uno Tango”.  

Billy Budd Suomen Kansallisoopperassa, 30.4.2022

Yksi tämän kevään oopperatapahtumista oli Kansallisoopperan esitys Norjan kansallisoopperan ja Puolan kansallisoopperan yhteistuontonnosta, Benjamin Brittenin oopperasta Billy Budd. Libreton oopperan on tehnyt E.M. Forster Herman Melvillen romaanin pohjalta. Tämä teos on siitä harvinainen iso ooppera, että siinä ei ole yhtään naisroolia.  

Alun perin teoksen tarina sijoittui 1790-luvulle, jolloin Englanti taistelee vallankumouksen jälkimainingeissa olevaa Ranskaa vastaan. Oopperan alussa kapteeni Vere muistelee aikaansa Indomitable-laivalla. Laivan miehistöstä iso osa on kaapattu töihin laivalle, mutta nuori Billy Budd on tullut sinne vapaaehtoisesti ja muu miehistö pitää hänestä. Asemestari John Claggart kuitenkin inhoaa  häntä ja yrittää lavastaa häntä sääntöjen rikkojaksi. Kesken perättömien syytösten Billy Budd suuttuu ja lyö häntä. Claggart kaatuu ja kuolee. Laivan päällystö tuomitsee hänet kuolemaan teostaan. Kapteeni Vere olisi voinut pelastaa Buddin kuolemalta, mutta ei tee sitä ja tätä päätöstä hän ei voi unohtaa.

Tässä Billy Buddin versiossa tapahtumat oli sijoitettu sukellusveneen tyyppiseen alukseen ja historiallinen ajankohtakin oli hämärretty. Sinänsä sillä ei ollut merkitystä, sillä teoksen teemat ihmisyydestä ja syyllisyydestä toimivat ihan missä ympäristössä tahansa ja missä aikakaudessa tahansa.

Minä oikeastaan pidin Annemarie Woodsin lavastuksesta, vaikka se tietysti olosuhteiden pakosta olikin osittain viitteellinen. Koska oopperassa ei ollut väliaikaa, niin vain näyttämöä laskemalla ja nostamalla sama ympäristö toimi talona ja sukellusveneenä/laivana.

Teoksessa on paljon esiintyjiä ja runsaasti pienehköjä rooleja ja useitakin ilahduttavia pieniä esityksiä. Itse Billy Buddin roolin lauloi kiitettävästi Ville Rusanen. Mutta ehkä kaikkein suurimman vaikutuksen minuun teki Timo Olavi Riihonen John Claggartina. Hänen äänensä soi upeasti ja hän suorastaan varasti lavan kohtauksissaan.

 

Billy Budd in the Finnish National Opera, the 30th of April, 2022

One of the opera highlights of this spring was the performance of ”Billy Budd” by Benjamin Britten in the Finnish National Opera. It was a joint production of the Norwegian National Opera and the Polish National Opera. The libretto was by E.M. Forster and it was based on Herman Melville’s novel. This work is rather rare in the sense that it is a big opera but does not have any female roles.   

The original opera is happening in the 1790’s, when England is fighting against post-revolutionary France. In the beginning of the opera Captain Vere reminisces his time on the ship “Indomitable”. Many of the crewmen have been shanghaied to the vessel, but young Billy Budd has volunteered, and the rest of the crew actually like him. However, the master of arms John Claggart loathes him and tries to frame him for breaking the rules. In the middle of it all Billy Budd gets really angry and hits Claggart, who falls and dies. The officers of the ship condemn him to death. Captain Vere could have saved him, but he does not and this decision he cannot forget.

In this version of “Billy Budd” the happenings are on a vessel that is resembling a submarine and the historic era is also unclear. That didn’t have a lot of significance, since the universal themes of humanity and guilt in this work are understandable in any environment and era.

I kind of liked Annemarie Woods’ set design, even though it was necessarily partly referential. There was no intermission in the opera and the change of scenery was accomplished by raising and lowering the stage, so that the same stage functioned as a house and a submarine/ship.  

The opera has a lot of roles and there were many small, inspiring moments in the performance. The main role of Billy Buddi was sung by Ville Rusanen by aplomb. But perhaps the greatest impression to me was made by Timo Olavi Riihonen who sang the role of John Claggart. His voice rang superbly, and he literally stole the stage in his scenes.

Kansallisoopperan lämpiökonsertti, 30.4.2022

Kansallisoopperan laulajat esiintyvät säännöllisesti myös ilmaiskonserteissa oopperan lämpiössä. Konserttien suosio on kasvanut vuosi vuodelta ja tänäkin vappuaattona lämpiö oli täpötäynnä innokkaita musiikin kuuntelijoita.

Konsertin aloittivat bassot Juha Pikkarainen ja Marko Nykänen Rigoletton ja Sparafucilen duetolla, joka olikin oikein valloittava esitys. Pikkarainen jatkoi vielä Rigoletton aarialla Pari siamo. Tämän jälkeen mezzosopraano Monika-Evelin esitti Sergei Rahmaninovin Syreenin ja Pjotr Tšsaikovskin Ni slova o drug moj’n. Liiv esitti molemmista teoksista hyvin surumieliset tulkinnat, vaikka Tšaikovskin laulussa – ainakin sanoissa – puhutaan paljon myös onnesta. Venäläinen teema jatkui myös tenori Heikki Hattusen esityksessä. Aaria Kuda, kuda Jevgeni Oneginista on yksi lempiaarioista Pjotr Tšaikovskin oopperoissa, mutta se vaatii erinomaista tenoria iskeäkseen kunnolla. Hattusen ääni ei ole sen tyyppinen, että yleensä innostuisin siitä, mutta hän teki suorastaan erinomaisen tulkinnan tästä aariasta, joten olin todella tyytyväinen. Seuraavaksi siirryttiinkin sitten saksalaiseen musiikkiin, kun Marko Nykänen esitty Carl Loewen Meresleuchtenin ja Heimlickeitin. Näihin lauluihin en oikein päässyt mukaan ja jäinkin odottamaan sopraano Polina Liivin esitystä Leonoran aariasta O mio Fernando Gaetano Donizettin oopperasta La Favorita. Liivin on kyllä erittäin kaunis ääni, mutta itse esitys jäi sieluttomaksi.

Väliajan jälkeen baritoni Dong-Hoon Han esitti kolme laulua Franz Schubertin Winterreisesta. Tarvinneeko kertoa edes, että viime aikojen hienojen Winterreise-esitysten jälkeen Hanin tulkinta ei juuri innostanut. Sopraano My Johansson esitti seuraavaksi Amelian aarian Ecco l’orrido campo Giuseppe Verdin oopperasta Naamiaishuvit. Johanssonin esitys ei vielä ihan täydellinen ollut, mutta sen verran lupaava se oli, että odotan mielenkiinnolla hänen seuraavia esityksiään. Seuraavaksi sopraano Tatjana Romanova-Vorotsova esitti aarian Casta Diva Vincenzo Bellinin oopperasta Norma. Kyseinen aaria on supervaikea, mutta Romanova-Vorontsovan esitys oli oikein hyvä. Jonkin verran hän helpotti aaria hengittämällä fraasien keskellä, mutta tällaisessa vapaamuotoisessa tilanteessa se sallittakoon. Viimeiseksi vielä Polina Liiv esitti Charlotten aarian Va! Laisse couler mes larmes Jules Massenet’n oopperasta Werther. Esitys jäi täsmälleen yhtä hengettömäksi kuin hänen ensimmäinen aariansa. Kokonaisuutena konsertti oli kuitenkin erittäin mukava ja mielenkiintoinen kokemus ja rohkaisee kyllä menemään katsomaan tuleviakin lämpiökonsertteja.

Concert in the foyer of the Finnish National Opera, the 30th of April, 2022

Singers of the Finnish National Opera regularly perform also in free concerts in the foyer of the opera house. The popularity of the concerts has grown year by year and also this eve of the First of May the foyer was packed with eager friends of classical music.

The concert was begun by basses Juha Pikkarainen and Marko Nykänen with the duet of Rigoletto and Sparafucile from Giuseppe Verdi’s opera “Rigoletto”. It was a charming performance. Pikkarainen continued with Rigoletto’s aria ”Pari siamo”. After the aria mezzosoprano Monika-Evelin sung ”Lilacs” by Sergei Rachmaninoff and ”Not a word, o my friend”  by Pyotr Tchaikovsky. Both Liiv’s interpretations were rather sorrowful, even though Tchaikovsky’s song – at least its words – are a lot about happiness. The Russian theme continued when Heikki Hattunen sang Lensky’s aria ”Kuda, kuda” from Tchaikovsky’s opera Eugene Onegin. This aria is one of my favourite arias by Tchaikovsky, but it requires an excellent tenor to hit me hard. Hattunen’s voice is not the type of tenor that usually makes me swoon, but he made an excellent interpretation of the aria, so I was actually very happy. Next, we jumped to German music, when Marko Nykänen sand “Meresleuchten” and “Heimlickeit” by Carl Loewe. These songs did not touch me much and I started to look forward to Leonora’s aria “O mio Fernando” from the Gaetano Donizetti’s opera “La Favorita” by Polina Liiv. She has a very beautiful voice, but the performance itself remained soulless.

After the interval baritone Dong-Hoon Han sang three songs from Franz Schubert’s “Winterreise”. Do I even need to say that after the excellent performances of ”Winterreise” that I have heard lately, this one did not really interest me much. Next soprano My Johansson sang Amelia’s aria “Ecco l’orrido campo” from Giuseppe Verdi’s opera “A masked ball”. Johansson’s interpretation was not yet perfect, but it was promising enough that I look forward to hearing her more. Then soprano Tatjana Romanova-Vorotsova sang the aria ”Casta Diva” from Vincenzo Bellini’s opera ”Norma”. This aria is extremely difficult, but Romanova-Vorontsova’s performance was good. She eased it a bit by breathing in the middle of some phases, but in such a light concert it was permissible. The last piece of the concert was Polina Liiv’s performance of Charlotte’s aria “Va! Laisse couler mes larmes” from Jules Massenet’s opera ”Werther”. This interpretation was just as soulless as her first aria. But all in all the concert was quite nice and an interesting experience, which encourages one to go and see the future concerts, too.

 

 

Ecce Cor Meum Suvilahden Kattilahallissa Helsingissä, 23.4.2022

Monelle voi tulla yllätyksenä, että Beatlesin jäsen Paul McCartney on säveltänyt pop-kappaleiden lisäksi muutakin musiikkia. Juvenalia-kuoro, Oratoriokören ja Helsinki Metropolitan Orchestra solistinaan Mari Palo esitti Suvilahden Kattilahallissa hänen oratorionsa Ecce cor meum. En ollut aiemmin käynytkään Kattilahallissa konsertissa, joten jo se oli kiinnostavaa. Tila on kieltämättä riittävän suuri isomallekin porukalle esiintyä, mutta hallin pilarit muodostivat väistämättä näköesteitä lähes kaikille istumapaikoille. Musiikki kyllä kuului erinomaisesti ainakin eturiviin, mutta kuulin muutamien asiantuntevan oloisten ihmisten väittävän ennen konserttia, että kuuluvuus ei olisi yhtä hyvä taempana. Tiedäpä häntä.

McCartneyn teoksen ensimmäinen versio esitettiin vuonna 2001, mutta sen jälkeen hän vielä laajensi teosta ja se sai lopullisen muotonsa vuonna 2006. Teos koostuu viidestä eri osasta (Spiritus, Gratia, Interlude, Musica ja Ecce Cor Meum)

McCartneyn tausta näkyi musiikissa selvästi ja en henkilökohtaisesti ollut teoksen musiikista erityisen vaikuttunut. Ei musiikki huonoa ollut, mutta ei myöskään mitenkään erityisen mieleensäpainuvaa ja koskettavaa. Kuorot ja orkesteri tekivät varmaa työtä kapellimestari Sasha Mäkilän johdolla ja pidin myös seinälle heijastetuista Jan-Erik Pihlströmin valoista. Solistina ollut Mari Palo lauloi kauniisti, sen minkä hänestä nyt kuului, sillä hän lauloi useasti yhtä aikaa kuoron kanssa ja silloin hänen äänensä ei ainakaan minun paikalleni erottunut. Lähinnä illasta voisi sanoa, että tulipahan nyt tämäkin oratorio kuultua.

                                      

Ecce Cor Meum in Kattilahalli in Helsinki, the 23rd of April, 2022

Many may be surprised to hear that Paul McCartney, the ex-Beatles member, has in addition to pop music also composed classical music. The Juvenalia Choir, Oratoriokören (Oratorio Choir) and Helsinki Metropolitan Orchestra and their soloist Mari Palo performed his oratorio “Ecce Cor Meum” in Kattilahalli in Suvilahti. I had never been to Kattilahalli before, so that alone was interesting. The venue is definitely big enough for such performances, but the pillars of the hall did act as obstacles if you wanted to see everything wherever you sat. The acoustics was good at least in the front rows, but before the concert I heard a few knowledgeable sounding people mention that the experience is not as good behind the first rows. Who knows!

The first version of the oratorio was performed in 2001, but after that McCartney expanded it and it got its final form in 2006. The piece consists of five parts (Spiritus, Gratia, Interlude, Musica and Ecce Cor Meum).

You can hear McCartney’s background in the composition and personally I wasn’t that impressed by his music. It wasn’t bad as such, but neither was it very memorable or touching. The choirs and the orchestra did well lead by the conductor Sasha Mäkelä and I also liked the lights by Jan-Erik Pihström that were reflected on the wall behind the choirs. The soloist Mari Palo sang beautifully, when you were able to discern her voice. She was often signing together with the choirs and then at least I wasn’t able to hear her. But at least I can say that now I have heard this oratorio by McCartney!    

Turun Filharmoninen Orkesteri Turun tuomiokirkossa, 30.4.2022

On tavallista, että pääsiäisen ympärillä järjestetään runsaasti erilaisia kirkollista musiikkia esittäviä konsertteja kuten oratorioita ja passioita. Tällä kertaa minä matkasin pitkänäperjantaina Turkuun Turun Filharmonisen Orkesterin konserttiin. Konsertti pidettiin Turun tuomiokirkossa, joka on varmasti yksi Suomen vaikuttavimmista konserttipaikoista historiansa kannalta. Ensimmäistä kirkkoa tälle paikalle alettiin rakentaa 1200-luvun loppuvuosina.

Turun konsertin solisteina esiintyivät tenori Markus Nykänen ja baritoni Arttu Kataja ja kuoroina lauloivat Chorus Cathedralis Aboensis sekä Turun konservatorion kamarikuoro. Kapellimestarina toimi Tōnu Kaljuste.

Konsertti oli varsin lyhyt; se kesti vain noin tunnin. Ensimmäisenä teoksena esitettiin suhteellisen moderni teos: Arvo Pärtin Trisagion 1990-luvulta. Se sai kantaesityksensä aikoinaan Ilomantsissa, jonka ortodoksiselle seurakunnalle teos on omistettu. Suhtauduin teokseen etukäteen vähän varauksella, mutta loppujen lopuksi ihastuin siihen kunnolla. Musiikki oli hienovaraista ja erittäin tunnelmallista. Jostain syystä mielessäni pyöri koko teoksen ajan kuvia karusta, mutta vaikuttavasta luonnosta (vaikkapa Ulko-Hebrideiltä) vähän kuin Scandic Noirin hengessä. Todella hieno teos.

Toisena osana konserttia esitettiin Giacomo Puccinin Messa di Gloria. Tämän oletin olevan enemmän perinteistä kirkollista musiikkia, mutta teos olikin yllättävän oopperamainen. Useampaan otteeseen tuntui kuin olisin ollut kuuntelemassa jotain Puccinin oopperaa. Solistien roolit olivat kylläkin aika pieniä, joten mitään aaria-tunnelmaa ei syntynyt; Nykänen sentään lauloi konsertin aikana jonkin verran, mutta Kataja kävi lähinnä pyörähtämässä orkesterin edessä. Onneksi molemmat lauloivat todella hyvin, joten vähäinenkin esiintyminen oli mukavaa.

Jos solistien roolit olivat pieniä, niin kuorot vuorostaan pääsivät loistamaan ja ne olivat esityksen varsinaisia tähtiä. Erinomainen esitys heiltä ja kaiken kaikkiaan konsertti oli hyvinkin yhden Turun matkan arvoinen.

Turku Philharmonic Orchestra in the Turku Cathedral, the 30th of April, 2022

It is quite usual that there are tons of different type of concerts in churches around Easter like oratorios and passions. This time I travelled on Good Friday to Turku to the concert of Turku Philharmonic Orchestra. It was kept in the Turku Cathedral, which by its his history is probably one of the most memorable concert venues in Finland. The first church in the same place was built in the last few years of the 13^th century.  

The soloists of the concert were tenor Markus Nykänen and baritone Arttu Kataja. The concert also had two choirs: Chorus Cathedralis Aboensis and Chamber Choir of the Turku Conservatory. The conductor was Tōnu Kaljuste.

The concert was actually rather short, less than an hour. The first piece was a relatively modern composition: ”Trisagion” by Arvo Pärt from the 1990’s. It was performed for the first time in Ilomantsi and it is dedicated to the local Greek orthodox parish. I was a bit sceptic beforehand about the piece, but it turned out to be perfectly to my taste. The music was subtle and extremely emotional. For some strange reason I kept on thinking about rough, but impressive nature (e.g. Outer Hebrides) in the spirit of Scandic Noir. A great piece of music!  

The second part of the concert consisted of Giacomo Puccini’s “Messa di Gloria”. I assumed beforehand that this would be more typical ecclesiastical music, but it was actually rather operatic. Lots of times it felt as if I was listening to a Puccini opera. The role of the soloists was not significant, though, so you did not get any true feeling of operatic arias. Nykänen did sing a bit more, but Katajala basically just popped in front of the audience to sing a couple of lines. Fortunately they both sang really well, so even such short performances were gratifying.

If the soloists did not have a lot to sing, the choirs had a chance to shine and shine they did as the true stars of this concert. Excellent preformance and definitely worth a trip to Turku.