Kuningas Roger Frankfurtin oopperassa, 13.5.2022

Yli kahden vuoden koronatauon jälkeen oli vihdoinkin aika päästä myös oopperamatkailemaan ulkomaille. Kun koronan vuoksi Karol Szymanowskin oopperan Kuningas Roger esitystä ensin siirrettiin vuodella eteenpäin Savonlinnan oopperajuhlilla ja sitten se peruttiin kokonaan, niin olihan se nyt lähdettävä katsomaan Frankfurtin oopperaan.

Eikä esitys millään mittapuulla ollut pettymys. Tosin en ole ikinä ollut Frankfurtin oopperassa niin tyhjässä katsomossa kuin tällä kertaa. Ehkä syynä oli se, että koronarajoitukset vieläkin vähensivät ihmisten intoa käydä oopperassa tai toisaalta saattoihan se olla niinkin, että tällainen hieman modernimpi musiikki ei houkuttele niin monia kuulijoita. Mutta toisaalta yleisö saattoi täten istua hieman väljemmin, mikä edelleenkin on koronaturvallisempaa, joten en valita.

Oopperan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvulle ja se kertoo Sisilian kristitystä kuninkaasta Rogerista, jonka valtakunnassa on pakanuuden uskoa saarnaava paimen valloittamassa yhä enemmän kuulijoita. Myös kuningatar Roxane on kiinnostunut paimenen sanomasta. Kirkko ja osa kansasta kuitenkin vaativat kuningasta tuomitsemaan paimenen harhauskoisena ja Roger häilyy tuomitsemisen ja armahdusten välillä. Erilaisten kiemuroiden jälkeen Roxane seuraa paimenta ja Roger muuttuu myös. Ohjaaja Johannes Erath oli tietenkin Saksassa niin yleiseen tapaan tehnyt oopperasta modernin version, jossa aikakausi oli tehokkaasti häivytetty.  

Jo oopperan alku oli erittäin vaikuttava, kun pimeässä oopperasalissa alkoi kuulua kuoron kirkkolaulu. Minulla olisi varmaan kylmät väreet kulkeneet pitkin selkäpiitä, jollei muutama mattimyöhäinen olisi samanaikaisesti vielä rämpinyt katsomoon. Esirippu nousi vasta kuoron soolo-osuuden jälkeen ja silloin orkesterikin alkoi soittaa. Minusta yksi oopperan heikoista kohdista oli libretto; siinä oli ihan liikaa jorinaa virtaavista joista yms.

Sekä kuningas Rogerin esittäjä bassobaritoni Nicholas Brownlee että Roxanen esittäjä sopraano Jane Archibald olivat rooleissaan erinomaisia. Paimenen roolin laulaneesta tenori Gerard Schneiderista en niin paljon pitänyt, sillä hänestä mielestäni puuttui roolin vaatima karisma. Lisäksi tässä ohjauksessa hänestä oli tehty vähän lipevä hahmo, jonka lumovoimaan ainakin minun oli vähän vaikea uskoa.

Yksi teoksen vaikuttavimmista ansioista oli Joachim Kleinin valaistus. Se vaihtui ja eli musiikin mukaan ja todella lisäsi yhden lisätason esitykseen. Kun lavastus oli niin yksinkertainen kuin oli, niin ilman hienoa valaistusta esitys olisi jäänyt turhankin riisutuksi.

Myös Szymanowskin musiikki oli hienoa. En ole modernimman musiikin suuri ystävä, mutta tässä oopperassa oli tiettyjä kohtia, joissa olin todella vaikuttunut.