Aurora Marthens Savoy-teatterissa, 27.8.2018

Olen tänä vuonna nähnyt jo kolmessa eri esityksessä nuoren sopraanon Aurora Marthensin. Nuorten laulajien kehitystä on mielenkiintoista seurata ja siksi päätinkin käydä kuuntelemassa hänen lauluaan neljännen kerran tänä vuonna Aurora Marthens On Stage –konsertissa.

Konsertin ohjelmisto koostui kappaleista, jotka Marthens aikoo esittää ensi viikolla alkavassa ARD laulukilpailussa 2018 (ARD Music Competition 2018) Saksassa ja mukana oli aarioita Händelistä Bernsteiniin sekä muutama liedkin. Yleisöä oli vähänpuoleisesti paikalla ja se koostui suurelta osin ilmeisesti perheestä, ystävistä ja tuttavista. Martensin selostuksien rento, kotikutoinen ote sopi siis oivasti tilaisuuteen ja sai katsojien olon kotoisaksi. Yllätysvierailijana konsertissa oli nuori viulisti Rebecca Roozeman, joka soitti erittäin kauniit esitykset Beethovenia ja Massenet’ta.

Marthens on eittämättä lahjakas laulaja ja hänen äänessään on runsaasti koloratuuri-notkeutta. 
Kilpailuohjelma ei ehkä sinänsä sopinut täydellisesti konserttiohjelmaksi, mutta ohjelman kuuleminen oli todella mielenkiintoista ja sain nyt huomattavasti täydellisemmän kuvan hänen osaamisestaan verrattuna aiempiin produktioihin.

Marthens on nuori, vielä kehittyvä laulaja ja osassa ohjelmiston lauluista luonnollisesti kuuli, että takana ei ole vuosia kestänyttä uraa. Samalla on myös todettava, että paikoitellen hänen äänensä tavoitti todella loistokkaan tason. Marthensin ääni on luokiteltu lyyriseksi koloratuuriksi, mutta minun mielestäni hän oli itse asiassa parhaimmillaan hieman dramaattisemmissa lauluissa. Ne olivat ihastuttavia suvantokohtia sinänsä kauniiden, mutta varsin ylenpalttisten juoksutusten keskellä. Itse pidin erityisesti Charpentierin Louise-oopperan aariasta Depuis le jour. Sen kauniit linjat antoivat Marthensille upean mahdollisuuden esitellä myös äänensä tummempaa väriä. Ihastuttavaa!

Kokonaisuudessaan ilta oli siis oikein kiinnostava, vaikka tietenkin Marthensilla on vielä kehitettävääkin esiintymisessään. Pientä hienosäätöä kaipaa esim. italian ääntämys. Vokaalien sävy ei ole ihan vielä kohdallaan, vaikka artikulaatio sinänsä onkin selkeä. Mutta tällaiset yksityiskohdat loksahtavat varmaan kohdalleen sitä mukaa, kun kokemusta ja taitoa kertyy lisää. Suosittelen lämpimästä muitakin seuraamaan hänen urakehitystään! Luvassa on varmasti kiinnostavia esityksiä.

Marthens and säestäjä Robert Roozeman

Aurora Marthens at the Savoy Theatre, the 27th of August, 2018

I have this year seen/heard already three times the young soprano Aurora Marthens in various productions. It is very interesting to follow the development of young singers and therefore I decided to, for the fourth time this year, go and see her perform in her own concert “Aurora Marthens On Stage” at the Savoy Theatre.

The programme of the concert consisted of pieces that she plans to sing in the ARD Music Competition 2018 that begins next week in Germany and it had arias from Händel to Bernstein and included also a few lieds. The audience was quite small and it seemed that it was mostly friends and family. So the relaxed home-spun speeches of Marthens suited the situation perfectly and made also the audience relax. In addition to Marthens there was a surprise guest performer at the concert - the young violinist Rebecca Roozeman, who played strikingly pieces from Beethoven and Massenet.  

Marthens is undoubtedly a talented singer and her voice has abundantly coloratura features. The competition programme may not have been perfect for a concert, but it was definitely interesting to hear it and I now have a far more complete picture of her abilities compared to before.

Marthens is a young, still developing singer and in some parts of the programme it was possible to hear that she does not yet have any long career behind her. At the same time, I must say that a few times her voice reached a truly splendid level. Marthens’s voice is classified as a lyrical coloratura, but in my opinion she was actually at her best in the bit more dramatic songs. They were charming pools of tranquility after a lot of admittedly beautiful runs. Personally I liked especially the aria ”Depuis le jour” from Charpentier’s opera ”Louise”. Its exquisite lines gave Marthens a great opportunity to present also the darker shades of her voice. Lovely!  

All in all the evening was really interesting, even though Marthens still has things to develop in her performances. Some small adjustments need to be made e.g. in her pronunciation of Italian. The tone of the vowels is not yet quite correct, though the articulation as a whole is quite clear. But such details will surely improve the more experience she will gain. I warmly recommend others to follow her future career, too! There are bound to be interesting performances awaiting us.

Marthens and accompanist Robert Roozeman

Candide Savoy-teatterissa, 25.8.2018

Lauantaina 25.8. tuli täyteen sata vuotta Leonard Bernsteinin syntymästä ja juuri siksi se oli oikea päivä käydä katsomassa hänen oopperamaisin operettinsa Candide Savoy-teatterissa. Viimeksi Candide onkin esitetty Helsingissä 40 vuotta sitten. Operetti perustuu Voltairen samannimiseen romaaniin.

Teoksen juoni on pähkähullu ja kutakuinkin mahdoton selittää muutamalla sanalla, mutta yritetään. Optimistinen Candide ja kaunis Cunegonde ovat kasvaneet yhdessä ja haluavat naimisiin (joskin heillä on aika erilainen käsitys avioliitostaan). Rakastavaiset joutuvat eroon, matkustelevat pitkin poikin maapalloa ja kohtaavat vastoinkäymisiä toisensa jälkeen (pari haaksirikkoa, tulivuoren purkaus, murhanhimoinen väkijoukko, valkoinen orjakauppa vain muutaman mainitakseni). Lopulta rakastavaiset päätyvät avioon pienessä maalaiskylässä. Voltaire kirjoitti teoksen satiiriksi, mutta tämän esityksen aikana ei juuri ennättänyt filosofioita pohtimaan, niin räväkkää meno näyttämöllä oli.

Pidin kovasti Tuomas Parkkisen ohjauksesta. Se oli sopivan vauhdikas ja kuoron ja pahvisten lisätarvikkeiden avulla luotiin ihan ”uskottavat” meri- ja viidakkokohtaukset. Helsinki Sinfonietta kapellimestari Jonas Rannilan johdolla soitti upeasti ja Candide-kuoro oli kerrassaan mahtava!

Hyvin solistitkin selvisivät vaativista rooleistaan. Suurin tähti oli Kaisa Ranta, joka lirkutteli Cunegonden vaikeat kuviot vakuuttavasti ja onnistui silti tekemään täysin päättömästä roolihahmostaan uskottavan. Tero Harjunniemi oli myös onnistunut naiivina Candidena ja itse pidin myös Jussi Merikannon jykevän tulisesta Maximilianista.

Esitys sai todella hyvälle tuulelle ja suosittelen lämpimästi sitä kaikille pientä piristystä kaipaaville. Näytöksiä on jäljellä vielä kaksi (tiistaina 28.8. ja keskiviikkona 29.8.) ja lippuja saa www.lippu.fi.

Candide in the Savoy Theatre, the 25th of August, 2018

Hundred years ago (25.8.1918) Leonard Bernstein was born and therefore this day was a perfect day to go and see his most operatic operetta “Candide” in the Savoy Theatre. The previous time “Candide” was seen in Helsinki was 40 years ago. The operetta is based on Voltaire’s famous novel by the same name.

The story line of the operetta is completely insane and just about impossible to explain in a few words, but let’s try. The overly optimistic Candide and beautiful Cunegonde have grown up together and wish to get married (though they do have rather different views on their marriage). The lovers are separated, travel all around the globe and meet misfortune after misfortune (a couple of ship wrecks, an erupting volcano, a bloodthirsty mob and white slavery to mention a few). In the end the lovers end up married in a small rural village. Voltaire wrote his novel as a satire, but during this eventful performance the spectator did not really have time to think about philosophical questions.

I liked the work of director Tuomas Parkkinen a lot. It was suitably racy and with the help of the choir and some carton props quite “believable” ocean and jungle scenes were created. Helsinki Sinfonietta conducted by Jonas Rannila played beautifully and the Candide Choir was absolutely spectacular!

The soloists also did well in their demanding roles. The biggest star was Kaisa Ranta, who chirped the super difficult solos of Cunegonde through superbly and still managed to make a real person out a truly bonkers character. Tero Harjunniemi was a great choice as the naïve Candide and personally I also liked Jussi Merikanto as the solidly fiery Maximilian.

The performance brought a smile on my lips and I can warmly recommend it to everybody, who needs a bit of cheering up. There are still two performances left (on Tuesday the 28^th and Wednesday the 29^th of August) and tickets are available in www.lippu.fi.  

Halka Kulttuuritalolla, 25.8.2018

Samaan aikaan Helsingin juhlaviikkojen kanssa vietetään nyt ensimmäistä kertaa uutta oopperafestivaalia (Helsinki Opera Festival), jonka on tarkoitus tuoda uusimmat tuulahdukset Euroopan oopperakentältä. Tänä vuonna Helsingin Koominen Ooppera teki yhteistyötä puolalaisen orkesterin ja kuoron Capella Cracoviensiksen kanssa ja Kulttuuritalolla esitettiin Stanislaw Moniuszkon oopperaa Halka. Valitettavasti suuri yleisö ei vielä ainakaan näyttänyt löytäneen festivaalia, sillä lippuja esityksiin oli myyty kovin vähän. Täytyy toivoa, että jatkossa markkinointi onnistuu paremmin, sillä muuten festivaalin tarina voi jäädä turhan lyhyeksi.

Kulttuuritalolla esitettiin Halkasta sen kaksinäytöksinen versio, jota ei aiemmin Suomessa olekaan nähty. Moniuszkon muusiikki oli romanttissävyistä ja kuullun perusteella voisin hyvinkin käydä joskus katsomassa myös pidemmän, nelinäytöksisen version.

Oopperan juoni ei varsinaisesti juhli omaperäisyydellään, sillä se kertoo nuoresta maalaistytöstä Halkasta, joka on rakastunut rikkaan perheen poikaan Janusziin. Poika viettelee tytön, vedättää häntä oikein kunnolla ja menee tietenkin lopulta naimisiin rikkaan nuoren Zofian kanssa. Rakkauteen pettynyt Halka hukuttautuu.

Ottaen huomioon Kulttuuritalon lavan asettamat rajoitteet esitykselle ja akustiikan, joka välillä kadotti äänet, esitys oli oikein onnistunut. Capella Cracoviens –kuoro oli tutustumisen arvoinen ja solistit suoriutuivat rooleistaan hyvin. Suosikkini solisteista oli Halkan esittäjä Natalia Kawałek. Moniuszko oli kirjoittanut hänelle todella kauniita aarioita. Pidin toisesta näytöksestä vielä enemmän kuin ensimmäisestä: Halkalla oli siinä kauneimmat aariansa ja sekä Kawałekin ääni että rooliin eläytyminen pääsivät siinä oikeuksiinsa vieläkin paremmin. Sebastian Szumski teki myös vakuuttavan roolityön nilkkinä Januszina.

Halka at Kulttuuritalo, the 25th of August, 2018

At the same time with Helsinki Festival we have now for the first time also a new opera festival (Helsinki Opera Festival), which is meant to bring the latest winds of European opera field to Finland. The festival is created in collaboration with the Comic Opera Helsinki, whose partner this year is the Polish orchestra and choir Capella Cracoviensis. They performed Stanislaw Moniuszko’s opera “Halka” in Kulttuuritalo. Unfortunately the audience hasn’t, at least yet, found the festival, since not a lot of tickets were sold to the performances. One must hope that in the future marketing efforts will succeed better, so that the festival will not shrivel to death sooner than expected.

At Kulttuuritalo we saw the earlier, two-act version of Halka, which hasn’t been shown in Finland before. Moniuszko’s music is rather romantic and based on what I heard, I could well imagine going to see the longer version with four acts one day.

The story line of the opera is not exactly distinctive. It tells about a young pheasant girl Halka, who has fallen in love with the son of a rich landowner Janusz. The boy seduces the girls, plays with her affections and, of course, in the end marries a rich girl called Zofia. Disappointed in love, Halka drowns herself in the river.

Taking into account the restrictions of the Kulttuuritalo stage and its acoustics that sometimes lost the sounds, the performance was good. Capella Cracoviens Choir was worth listening to and all the soloists did well. My favourite was Natalia Kawałek as Halka. Moniuszko had written her lovely arias. I liked the second act better than the first: Halka had her most beautiful arias in it and Kawałek did justice to them both vocally and as an actress. Sebastian Szumski also did an impressive job as the calculating lizard Janusz.  

Gustav Mahlerin 8. sinfonia Helsingin Musiikkitalossa, 24.8.2018

Helsingin juhlaviikoilla esitetään tänä vuonna myös Suomessa varsin harvoin esitetty Gustav Mahlerin 8. sinfonia. Syy siihen, että sinfoniaa ei kuulla ihan joka välissä, on yksinkertaisesti sen koko: mukana kolme sopraanoa, kaksi alttoa, tenori, baritoni, basso, kaksinkertainen sekakuoro, poikakuoro, laajennettu orkesteri ja urut. Sinfoniaa kutsutaan myös Tuhannen sinfoniaksi, joka johtuu siitä, että ensiesityksessä vuonna 1910 mukana oli yli tuhat soittajaa ja laulajaa. Musiikkitalossa ei ihan näin suurta määrää väkeä nähty, vaan esiintyjiä oli reilut 350, mutta laulajiksi oli värvätty joukko suomalaisia oopperatähtiä: Camilla Nylund, Helena Juntunen, Anu Komsi, Lilli Paasikivi, Tuija Knihtilä, Tuomas Katajala, Mika Kares ja ulkomaisena vahvistuksena Stephen Gadd alun perin mukaan ilmoitetun Tommi Hakalan sijalla. Harvoin tätä joukkoa yhdessä samalla lavalla nähdään.

Paikan päällä kuultuna teos oli todella vaikuttava. Hannu Linnun johtamana Radion sinfoniaorkesteri soitti loistokkaasti sinfonian jyrisevät osuudet, mutta suurimman vaikutuksen tekivät nimenomaan seesteiset, hiljaisemmat kohdat. Yksinäisen viulun soidessa kyyneleet lähes nousivat silmiin.

Kahdeksas sinfonia on kieltämättä rakenteeltaan hieman erikoinen, sillä ensimmäinen osa (Veni, creator spiritus) on sävelletty katoliseen helluntai-illan vesperiin ja toinen osa on vuorostaan loppunäytös Goethen Faustista. Kuulijan sopii vain ihmetellä, miksi nämä kaksi on yhdistetty yhteen teokseen. Mutta unohtamalla moiset pohdinnat pystyy hyvin keskittymään musiikin ilmaisuvoimaan.

Kuoroilla on kahdeksannessa merkittävä osuus ja hyvin he urakastaan selvisivätkin. Mukana oli Musiikkitalon oman kuoron lisäksi Cantores Minores ja ns. Festivaalikuoro, joka koostui kolmesta eri kuorosta (Kampin Laulu, Spira Ensemble ja Tapiolan Kamarikuoro). Toisen osan alun kuorokohtaus oli ehdoton suosikkini.

Solistit olivat, kuten nimilistasta saattoi olettaakin, hyviä. Jälleen tuntuu vähän brutaalilta nostaa mitään hetkiä ylitse muiden, mutta Camilla Nylund oli omassa osuudessaan henkeäsalpaava. Myös Nylundin, Knihtilän ja Paasikiven ensemble-osuus oli erittäin vaikuttava. Ja tietenkin mukana oli myös Tuomas Katajala, jolle näyttää sopivan myös Mahler. Ja jälleen kerran Anu Komsin korkeat, heleät äänet olivat uskomattoman kaunista kuultavaa.

Gustav Mahler's 8th symphony in the Helsinki Music Centre, the 24th of August, 2018

This year Gustav Mahler’s 8^th symphony, that has been seen relatively seldom in Finland, was performed as a part of the Helsinki Festival. The reason, why it is seen so seldom, is simply its large scale: it includes three sopranos, two altos, one tenor, a baritone and a bass, a double mixed choir, a boy choir, an enlarged orchestra and an organ. The 8^th symphony is also called “the Symphony of a Thousand” because on its first night in 1910, there were more than one thousand musicians and singers involved. The Helsinki Music Centre did not see quite so many people on the stage (only over 350 people), but the singers were some of the brightest stars of Finnish opera: Camilla Nylund, Helena Juntunen, Anu Komsi, Lilli Paasikivi, Tuija Knihtilä, Tuomas Katajala, Mika Kares and the only non-Finnish singer Stephen Gadd. These people are not seen on the same stage that often.

Heard in the Helsinki Music Centre the symphony was really impressive. The Finnish Radio Symphony orchestra conducted by Hannu Lintu performed superbly the thundering moments of the piece, but I was even more impressed by the more serene parts. When a lonely violin played, tears were near falling

The eighth symphony is without doubt a bit unusual, since the first part is a setting of a Catholic Whitsuntide Vesper (Veni, creator spiritus) and the second part is the final scene of Goethe’s Faust. You can only wonder, why these two things were combined to one symphony. But if you actively forget that, it is possible to enjoy the tremendous creative artistry of the music

Choirs play an important role in the eighth symphony and they took good care of their share. In addition to the Helsinki Music Centre Choir, Cantores Minores boychoir and a so called Festival Choir that consisted of three choirs (Kampin Laulu, the Spira Ensemble and the Tapiola Chamber Choir) sang during the symphony.  The choir part in the beginning of the second part was my absolute favourite.  

The soloists were, as you could guess from the list of names, superb. Again it feels a bit brutal to mention any special moments, but Camilly Nylund was breath-taking in her solos. Also the ensemble of Nylund, Knihtilä and Paasikivi was impressive. And of course Tuomas Katajala was there and he seems to master Mahler, too. And once again the clear high notes of Anu Komsi were absolutely stellar.

Pyhä Birgitta -ooppera Naantalin kirkossa, 23.8.2018

Vaikka enemmistö suomalaisista on edelleenkin luterilaisen kirkon jäseniä, niin maalla on toki vahva katolinen historia. Tämä historia näkyy selvästi Naantalin kirkossa, joka on tuhoutuneen birgittalaisluostarin ainoa jäljellä oleva rakennus. Kirkon ulkoasu on vuosisatojen saatossa säilynyt lähes ennallaan, mutta sisäpuolelta kirkko on tänä päivänä hyvin erilainen kuin luostarin loiston päivien aikaan. Tässä kirkossa esitetään tällä viikolla (viimeiset esitykset perjantaina 24.8.) Pyhä Birgitta –oopperaa, joka kertoo birgittalaisjärjestön perustajan, Pyhän Birgitan elämästä ikään kuin hänen imettäjänsä Annan silmin. 

Tässä oopperassa erittäin suurta osaa näyttelee nimenomaan Naantalin kirkko. Kirkon vaaleat holvit ja erikoinen akustiikka vaikuttavat oopperakokemukseen suuressa määrin. Ohjaaja Ville Saukkonen on varmasti saanut miettiä moneen otteeseen, miten kirkon hyvät ja huonot puolet säilyvät tasapainossa esityksen aikana.

Pyhä Birgitta oli ruotsalainen nainen, josta avioliiton, kahdeksan lapsen ja leskeyden jälkeen tuli nunna. Hän perusti ensimmäisen birgittalaisjärjestön oman luostarin Ruotsin Vadstenaan. Ooppera kertoo ajanjaksosta toiseen hypähdellen Birgittan tarinan nuoresta tytöstä hänen hautajaisiinsa.

Naantalin kirkon holvit saavat äänen kaikumaan kunnolla ja parhaimmillaan tämä oli kuoron osuuksissa. Kamarikuoro Auditen laulu kuulosti huikealta. Kuoro lauloi yleisön saapuessa hymnejä Cantus Sororum –kokoelmasta ja oli suorastaan sääli, että yleisön rupattelu välillä melkein peitti upean laulun. Ja esityksen aikanakin kuoron laulu kirkon takaosasta kaikui todella vaikuttavasti ja ihastuin heidän esitykseensä perinpohjin. Solistien vuorostaan laulaessa alttarilla, kaiku aiheutti sen, että sanoista ei monin paikoin tahtonut saada selvää. Suosittelenkin kaikkia lukemaan libreton ennen esitystä (se ei ole kovin pitkä), sillä se helpottaa tapahtumien seuraamista huomattavasti.

Kuoron lisäksi erityiskehut saa tällä kertaa valaistus, josta vastasi Mari Agge. Ympäristö ei varmasti ollut helpoin mahdollinen, mutta Aggen valaistus oli sekä tapahtumiin sopivaa että kekseliästä. Kuten sanoin, Naantalin kirkon roolityö oli teoksessa merkittävä ja oopperan vaikuttavuus olisi ollut varmasti aivan erilainen toisessa ympäristössä.

Jani Sivénin musiikki oli minun korvissani kiinnostavimmillaan (kuoron lisäksi) urkujen liittyessä mukaan. Urut vaan sopivat niin hyvin oopperan teemaan ja esitysympäristöön. Ja lisäkuriositeettina voinen mainita, että esityksen tehoa ei ainakaan vähentänyt se, että yleisössä oli myös joukko birgittalaisjärjestön nunnia. Hekin ilmeisesti halusivat nähdä perustajansa elämästä kertovan oopperan kantaesityksen.

Saint Bridget in the Naantali Church, the 23rd of August, 2018

Even though the majority of Finns are today members of the Lutheran Church, the country has a strong catholic history. This is clearly seen in the Naantali Church, which is the only remaining building of the Catholic Bridgettine Convent that stood there before the Reformation. Externally the church has remained through centuries rather unchanged, but there have been significant changes in the internal constructions since the heyday of the convent. This week an opera about the life of the founder of the Catholic Bridgettine Convent - Saint Bridget - as if seen by her wet nurse Anna, is being performed in the church.

In this opera a significant role is played by the Naantali Church itself. The light coloured vaults and unusual acoustics have a huge effect on the operatic experience. The director Ville Saukkonen must have thought hard, how to balance the good and bad sides of the church in the performance.

Saint Bridget was a Swedish woman, who became a nun after a marriage, eight children and widowhood. She founded her first convent in Vadstena, Sweden. The opera tells by jumping from one decade to another her story from a young girl to her funeral.

The vaults of the Naantali Church gave an immense echoing effect and this worked superbly when the choir was singing. The Chamber Choir Audite sounded absolutely stellar. It sang from the collection of hymns Cantus Sororum when the audience arrived and I can only say, it was a pity that the audience’s babble sometimes almost covered the beautiful hymns. Even during the opera the singing of Audite from the back of the church echoed in a very impressive way and I fell totally in love with their performance. When the soloists were singing from the altar, the echo made it sometimes really hard to distinguish the words. Therefore, I strongly recommend reading the libretto (it is rather short) before the performance, because that will make it considerably easier to follow what happens on the stage.

In addition to the choir, I must praise the light design by Mari Agge. The surroundings cannot have been the easiest possible, but Agge’s lights suited the story and they were imaginative. As I said in the beginning, the performance of the Naantali Church was imperative and the impact of the opera would have been without doubt quite different in another place.

Jani Sivén’s music was in my ears at its most interesting (in addition to the choir) when the organ joined the music. An organ just suited the theme of the opera and the surroundings so well. And extra spice to the experience was added by the fact that there was actually a group of today’s Bridgettine nuns in the audience. It seems that they also wanted to hear the first performances of the opera covering the life of their founder.   

La serva padrona (Piika emäntänä) Musiikkitalossa, 21.8.2018

Helsingin juhlaviikoilla on joka vuosi ollut mukana jokunen erityinen klassisen musiikin esitys. Tänä vuonna ohjelmistoon oli saatu Jane ja Aatos Erkon säätiön suosiollisella avustuksella erityisen jännittävä vierailija - Freiburgin barokkiorkesteri. Orkesteri on yksi maailman tunnetuimmista barokkiorkesterista ja sen johtajana toimii Gottfried von der Goltz, joka myös soittaa viulua orkesterissa.

Jo konsertin alussa olin vähän yllättänyt, sillä se soitti merkittävän osan konsertista seisaaltaan, mikä osassa teoksista tuntui antavan esitykselle lisäenergiaa, rentoutta ja suorastaan lähes kansanmusiikinomaista poljentoa. Musiikki on tietenkin barokkimusiikkia, mutta ikään kuin pienillä mausteilla.

Konsertissa esitettiin kahden merkittävän barokkisäveltäjän teoksia. Arcangelo Corellilta soitettiin kaksi concerto grossoa (Concerto grosso nro 3 c-molli ja Concerto grosso nro 1 D-duuri) ja Giovanni Battista Pergolesilta hänen teoksensa Salve Regina sekä pienoisooppera La serva padrona. Valinnat kuvasivat molempien säveltäjien kuvaa nykyaikana varsin hyvin, sillä Corelli sävelsi lähinnä instrumentaaliteoksia ja Pergolesi on vuorostaan nimenomaan tunnettu lauluteoksistaan.

Corellin concerto grossot upposivat ainakin minuun. Molli- ja duurikappaleina ne olivat selkeästi erilaisia.  Ihailin varsinkin ensimmäisen teoksen oboe-osuuksia (Katharina Arfken ja Maike Buhrow), mutta molemmissa oli kokonaisuutenakin hienot puhallinosuudet. Jälkimmäinen teos oli lähes pelkkää allegroa ja suorastaan ihastuin viulujen keskenään käymiin ”keskusteluihin”. Minulle tuli todella vahva tunne, että soittajatkin nauttivat esiintymisestä Helsingissä.

Pergolesin Salve Reginan solistina toimi sopraano Sunhae Im. Teoksen musiikki on kaunista, mutta hieman pisteitä laski Imin varsin hentoinen ääni. Salve Regina on uskonnollinen laulu ja kaipasin hieman vahvempaa esitystä siihen.

Im lauloi myös La serva padronassa Serpinan roolin ja siinä hän onnistui mielestäni selkeästi paremmin. Juonihan on sama kuin aiemmin kesällä näkemässäni Paisiellon La serva padronassa eli palvelijatar Serpina halajaa isäntänsä Uberton (baritoni Furio Zanasi) vaimoksi. Hän juonittelee toisen palvelijan – Vesponen – kanssa (mykkä rooli, jossa esiintyi teoksen ohjaaja Tristan Braun) ja lopussa isäntä ja palvelijatar päätyvät naimisiin (tässä versiossa varsin onnellisina). Im teki Serpinasta tyttömäisen viekastelijan, joka leikitteli viehätysvoimallaan. Paisiellon ohjauksen pirttihirmu oli lähes näkymättömissä. Uberto oli taas selkeästi harmaampi hahmo kuin Paisiellon versiossa ja hän jäi selvästi Serpinan varjoon. Molemmissa oopperoissa oli huippuhetkensä, mutta näiden kahden ohjauksen osalta Paisiellon versio veti minun kohdallani pitemmän korren. Muistan vieläkin Antti Pakkasen Uberton hienot aariat Suomenlinnasta, kun taas yksikään Zanasin aaria ei jäänyt samalla tavalla päähän soimaan.

La serva padrona in the Helsinki Music Centre, the 21st of August, 2018

Helsinki Festival programme contains every year some special classical pieces. This year they had managed with the favourable support of the Jane and Aatos Erkko Foundation to get an especially exciting visitor – the Freiburg Baroque Orchestra. It is one of the best known baroque orchestras in the world and directed by Gottfried von der Goltz, who also plays violin in the orchestra.

My first surprise I got when the orchestra marched to the stage, because they played a major part of the evening standing, which in some performances seemed to give to the playing some extra energy, relaxedness, almost folk music type of beat. The music played was, of course, baroque, but with a twist.

The concert consisted of works of two major baroque composers. There were two concerto grossos from Arcangelo Corelli (Concerto grosso No 3 in C minor and Concerto grosso No 1 in D-major) and Giovanni Battista Pergolesi’s work “Salve Regina” plus his opera “La serva padrona”. The choices reflected the career of the composers quite well, since today Corelli is known for his instrumental pieces (which he mainly composed) and Pergolesi is famous for his vocal music.

Corelli’s concerto grossos made a great impression at least on me. The C minor and D-major pieces were clearly different. I especially admired the oboe parts of the first piece (Katharina Arfken and Maike Buhrow), but in both concerto grossos the wind instruments were superb in general. The second piece was almost completely “Allegro” and I absolutely loved the “discussions” between the violins. I got a really strong feeling that the musicians enjoyed playing in Helsinki.

The soloist in Pergolesi’s ”Salve Regina” was Sunhae Im (soprano). The music was beautiful, but I was not fully happy with the rather delicate voice of Im. “Salve Regina” is a religious piece and somehow in my ears the performance lacked a bit of strength.  

Im sang also in ”La serva padrona” the role of Serpina and that was a more solid performance from her. The story is the same as in ”La serva padrona” by Paisiello that I saw in June: the servant (Serpina) yearns to marry her master Uberto (baritone Furio Zanasi). She conspires with another servant (Vespone – a silent role played by the director of the opera, Tristan Braun) and in the end Uberto and Serpina end up married (in this version rather happily). Im made Serpina a girlish, wily and playfull seductress. The shrew that was seen in the Paisiello production was pretty much invisible. Uberto was a more non-descript figure than in the Paisiello production and clearly in the shadow of Serpina. Both operas had their star moments, but to me the Paisiello production ended up as a winner. I can still remember the fine arias by Antti Pakkanen as Uberto in Suomenlinna, when in comparison none of the Zanasi arias made quite the same impression.  

 

Suuri Oopperagaala Lohjalla, 16.8.2018

Lohja Soi (entiset Lohjan tenoripäivät) järjesti perinteidensä mukaisen Suuren Oopperagaalan Lohjan Laurentius-salissa. Salin akustiikka ei ehkä ole maailmanluokkaa, mutta tämän vuoden esiintyjät olivat kyllä todellisia huippuja: basso Mika Kares, tenori Tuomas Katajala, mezzosopraano Monica Groop ja sopraano Camilla Nylund. Orkesterina toimi Lohjan kaupunginorkesteri kapellimestarinaan Markus Lehtinen. Ja illan juonsi (hieman laverrellen) Aarno Cronvall.

Illan ohjelmistossa oli aarioita, duettoja ja alkusoittoja useilta eri säveltäjiltä (Bizet, Dvořák, Massenet, Mozart, Saint-Saëns, Tšaikovski, Wagner, Verdi, von Weber) ja ilta oli täynnä hienoja hetkiä.

Mitkä olivat sitten mielenpainuvimmat esitykset minun mielestäni? Listan laatiminen ei ole kovin helppoa ja välillä jouduin lähes vetämään arpaa kahden esityksen välillä, mutta tässä jokaiselta esiintyjältä yksi herkkuhetki perusteluineen:

Mika Vareksella on jo runsain mitoin lavakarismaa ja iän myötä häneltä voi odottaa vielä lisää. Itse pidin hänen gaalaillan esityksistään eniten Mozartin Wer ein Liebchen hat gefunden –aariasta oopperasta Ryöstö Seraljista. Kares tuntui olevan kuin kotonaan Osminin roolissa ja esitys oli todella mieleenpainuva.

Iki-ihanalta Tuomas Katajalalta valitsen vuorostaan von Weberin Durch die Wälder, durch die Auen –aarian Taika-ampujasta ihan jo ihan siitä syystä, että aaria on Katajalan uutta ohjelmistoa (hän esiintyy Maxin roolissa Wienissä ensi keväänä). Lisäksi hän sai aarian sellaista iskua aikaan, että koko aaria esiintyi ainakin minun silmissäni ihan uudessa valossa.  

Monica Groopin tähtiaaria oli vuorostaan Saint-Saënsin Mon coeur s’ouvre a ta voix oopperasta Simson ja Delila. Groopin ylivertainen kyky saada äänensä kuvastamaan tunnetiloja saa kuulijan kuin kuulijan haltioitumaan. Tämäkin aaria meni suoraan sydämeen.

Yksi eniten etukäteen odottamistani aarioista oli Camilla Nylundin esittämä Wagnerin Dich Teure Halle Tannhäuserista. Kyseinen aaria on jo ihan aariana kaunis, mutta Nylundin tulkinta siitä on suorastaan uskomaton. Kämmenet hellinähän esitykselle joutui taputtamaan.  

Great Opera Gala in Lohja, the 16th of August, 2018

Festival ”Lohja Soi” (previously called ”Lohja Tenor Days”) organized also this year their traditional Great Opera Gala in the Laurentius Hall in Lohja. The acoustics of the Hall may not be the best in the world, but this year’s singers definitely were top notch: bass Mika Kares, tenor Tuomas Katajala, mezzosoprano Monica Groop and soprano Camilla Nylund. The orchestra was Lohja City Orchestra with their conductor Markus Lehtinen. And the host of the even was (with somewhat longish speeches) Aarno Cronvall.

The programme consisted of arias, duets and overtures from several composers (Bizet, Dvořák, Massenet, Mozart, Saint-Saëns, Tchaikovsky, Wagner, Verdi, von Weber) and the evening was full of special moments.  

What were then the most memorable performances in my opinion? It is not very easy to make such a list and I was almost forced to draw lots a few times between two of performance, but here is one delicious performance from each singer (with arguments).  

Mika Vares has plenty of stage charisma and with age he will probably gain more of it. My favourite of his performances was ”Wer ein Liebchen hat gefunden” from Mozart’s opera “The Abduction from the Seraglio”. Kares seemed to be fully at home in the role of Osmin and the performance was truly memorable.

My choice of the performances from the marvellous Tuomas Katajala is ”Durch die Wälder, durch die Auen” from von Weber’s opera “The Marksman”. The aria is a part of Katajala’s new future roles (he will sing the role of Max in Vienna next spring), which would alone merit a nomination to my list, but in addition to that he managed to create such fervor to the aria, that it – at least in my eyes – rose to a totally new level.

Monica Groop’s star moment was ”Mon coeur s’ouvre a ta voix” from the opera ”Samson and Delilah” by Saint-Saëns. Groop’s supreme ability to mirror emotions in her voice drops the listener to his/her knees. This aria also went straight to my heart.

One of the arias that I looked forward to when the concert began was Camilla Nylund’s “Dich Teure Halle” from Wagner’s “Tannhäuser”. The aria is tremendously beautiful as such, but Nylund’s interpretation is unbelievable. I just had to clap my hands to it until they were sore.  

Aleksanteri II:n aikaan Elimäellä, 11.8.2018

Ei kesää ilman kansanoopperaa – tällä kerralla Elimäellä esitetään Jouni Sjöblomin teosta Aleksanteri II:n aikaan, joka kertoo alueen tapahtumista, kuten rautatien ja sillan rakentamisesta kyseisen tsaarin vallan aikana. Teoksen on ohjannut Piia Kleimola ja orkesterina toimii Vokki-yhtye johtajanaan Jouni Sjöblom itse.

Jo Elimäen museoalueelle saapuessa huomasi, että järjestelyt olivat huippuluokkaa. Parkkipaikalla autojen ohjailijoita oli riittävästi, vesipisteitä oli ripoteltu pitkin ja poikin museoaluetta ja kahvipisteitäkin oli useita ja niihin myytiin kahvilippuja ennakkoon jonojen vähentämiseksi. Harvoin kaikki on näin hyvin organisoitu yleisötapahtumissa.

Itse esityskin sujui erinomaisesti. Suurin osa teoksesta oli yhteislaulua ja tämä olikin varmaan hyvä ratkaisu, kun kyseessä ei kuitenkaan ole ammattioopperaseurue. Musiikki koostuu teosta varten sävelletyistä lauluista sekä muista ajan henkeen sopivista lauluista (esim. Maamme-laulu). Oma suosikkini oli Aleksanteri II:n aikaan –laulu, jossa eri äänialojen melodian kulut soivat todella hienosti yhdessä. Jouni Sjöblomin työpanosta ei voi kuin kehua.

Esitys ei kuitenkaan koostunut pelkästään lauluista, vaan mukana oli paljon muutakin. Välillä tuntui suorastaan, että silmät eivät edes riittäneet seuraamaan kaikkea lavalla tapahtuvaa. Mukana oli tanhuseura Kasareikka, joka innostuneesti esitti useita tansseja sekä taitavia nuoria esiintyjiä Tykkimäen sirkuskoulusta (itse tykästyin varsinkin karhuun, joka kävi irvistelemässä minulle).

Esiintyjistä haluaisin nostaa vielä esiin Aleksanteri II:sta esittäneen Hannu Kuoppamäen, jonka koko olemus henki keisarillista arvokkuutta, sekä mm. Jaalan rinssiä lapsena esittäneen Luukas Kaskimaan. Hän todella eläytyi rooleihinsa.

Näytöksiä on vielä useampia jäljellä (viimeinen 26.8.), joten suosittelen kaikille kesäretkeä Elimäelle. Lippuja voi ostaa myös ennakkoon https://www.netticket.fi/kansanooppera.

 

Esiintyjät

Esiintyjät

Kasureikka

Vokki-yhtye

During Alexander the Second's reign in Elimäki, the 11th of August, 2018

No summer without a folk opera! Jouni Sjöblom has composed and written a folk opera “During Alexander the Second’s Reign” that is performed in Elimäki and tells about the history of the district during Alexander II. The director is Piia Kleimola, the orchestra is Vokki Group and Jouni Sjöblom himself is conducting the orchestra.

Immediately when you arrive to Elimäki museum area you can see that the organizers have done a swell job. There were plenty of people showing where to park the car, free drinking water was available in several places, there were also many coffee counters and presale of coffee coupons was organized in order to avoid long queues. It is seldom that you have this well-organized events.

The performance also ran well. During most of the opera people sang together, which was probably a good solution since we are not talking about a professional group. The music consisted of songs composed for this opera and some other songs suitable for the era in question (for example the Finnish national anthem). My personal favourite was the song “Aleksanteri II:n aikaan” (During Alexander the Second’s Reign), where the melodies of the different voices rang together really beautifully. One can only thank Jouni Sjöblom for his work.

However, the performance was not only about singing, but there were lots of other performing arts involved. Sometimes you got a feeling that you do not have enough eyes to follow everything that goes on on the stage. Folk dance group Kasureikka danced several dances with vigour and talented young performers from the circus school of Tykkimäki performed their tricks (I loved the bear that came to grimace at me!).

Out of the performers I would like to especially mention Hannu Kuoppamäki, whose whole bearing as czar Alexander II was very regal, and Luukas Kaskimaa, who had two roles, and who really took both roles as his own.  

There are still several performances left (the last one on the 26th of August), so I can recommend a summer trip to Elimäki to all. You can buy tickets also in advance https://www.netticket.fi/kansanooppera.

The performers

 

The performers

Folk dance group Kasureikka

The musicians

Kristine Opolais Turun konserttisalissa, 10.8.2018

Olen kuullut todella monen ihmisen ihmettelevän, miten ihmeessä Turun musiikkijuhlat aina onnistuu samaan klassisen laulun suuria nimiä konsertteihinsa. Tänä vuonna oli vuorossa Kristine Opolais, joka on jo useamman vuoden ajan esiintynyt maailman tunnetuimmissa oopperataloissa päärooleissa. Illan orkesterina toimi Radion sinfoniaorkesteri kapellimestarinaan Hannu Lintu.

Joudun ihan ensimmäiseksi toteamaan, että minusta ei tullut konsertin myötä Opolaisin fania. Kyllähän hän nuotit tavoitti ja herkemmissä ylä-äänissä hänen äänensä soi ajoittain todella kauniisti, mutta mielestäni esitys oli sieluton. Ja ooppera ilman sielua on - noh - nuotteja. En voinut välttyä mielikuvalta, että ohjelmisto oli rakennettu mahdollisimman dramaattiseksi ja draama rakennettiin käsien vääntelyllä ja puskemiseksihan se sitten meni.

Illan ohjelmisto oli kokonaisuutena vähintäänkin mielenkiintoinen. Mietin kovasti, mikä oli mahtanut olla ohjelman laatimisessa punaisena lankana. Opolaisin aariat ja RSO:n aarioiden välissä soittamat kappaleet olivat varsin erityyppisiä ja en kyennyt aina löytämään niitten välille sidoksia. Saman tien haluan kuitenkin tehdä selväksi, että pidin RSO:n esityksistä todella paljon. Erityisesti Sebastian Fagerlundin Drifts and Aulis Sallisen Shadows olivat superhienoja ja nautin niiden seuraamisesta täysin sydämin. Mahtavaa musiikkia ja todella kiehtovaa sävelkieltä.

Kristine Opolais in the Turku Concert Hall, the 10th of August, 2018

I have heard many people wonder, how is it possible, that Turku Music Festival somehow manages to year after year get big opera names to its concerts. This year it was the turn of Kristine Opolais, who has been performing for years now in the most famous opera houses, to give a concert in Turku. The orchestra of the evening was the Finnish Radio Symphony Orchestra with its conductor Hannu Lintu.

First of all, I am compelled to say that I did not become an Opolais fan after this concert. Yes, she did reach the notes and in the finest high notes her voice was occasionally extremely beautiful, but in my opinion her performance was without soul. And opera without soul is – well – notes. I could not avoid thinking that the programme had been built to be as dramatic as possible and the drama was built by wringing hands, which meant that the result was forced.

As a whole the programme of the evening was, to say the least, interesting. I thought a lot about the combining factor of the concert. The arias sung by Opolais and the pieces played by the FRSO were quite different in style and I was not always able to find any connection between them. Don’t get me wrong, I absolutely loved the FRSO pieces! Especially “Drifts” by Sebastian Fagerlund and “Shadows” by Aulis Sallinen were fabulous and I truly enjoyed listening to them. Great music and fascinating compositions.

Ruusuromaanin kukkiva puutarha Vantaan Pyhän Laurin kappelissa, 6.8.2018

Edellisen kerran kävin seuraamassa sopraano Tuuli Lindebergin ja Anna-Maaria Oramon yhteistyötä Janakkalan barokkifestivaaleilla ja nyt oli vuorossa BRQ Vantaa –festivaali ja Pyhän Laurin kappeli Vantaalla. Le jardin florissant – Ruusuromaanin kukkiva puutarha koostui renessanssi- ja barokkimusiikista 1200-1500 –luvuilta.

Ruusuromaani on nykyihmisen silmissä ehkä hieman erilaisella tavalla kerrottu runoelma nuorukaisesta, rakastumisesta, ruususta ja rakkauden menettämisestä. Lindeberg ja Oramo olivat valinneet joukon lauluja ja instrumentaalikappaleita kertomaan tätä tarinaa. Instrumentteina käytettiin clavisimbalumia ja virginaalia, joskin esityksen lopulla yhdessä kappaleessa oli säestyksenä myös urut (vain yksi erittäin pitkään soiva sävel kerrallaan), mikä olikin huikean vaikuttavaa ja kaunista ja sopi minun mielestäni tilanteeseen täydellisesti.

Mielenkiintoiseksi illan teki se, että valitut kappaleet olivat yhtä aikaa sekä samantyylisiä että erilaisia. Ja koska esiintyjiä oli vain kaksi, tunnelma muodostui erittäin intensiiviseksi. Lindebergin ja Oramon loistava yhteispeli vei mukanaan; he ovat todellisia huippuammattilaisia ja leikittely eri rooleissa (soittaja vs. laulaja) oli kiehtovaa, mutta myös hauskaa.

Ohjelmistossa oli lukuisia hienoja kappaleita, mutta jos joku pitää nostaa ylitse muiden, niin itse ehkä pidin eniten Jehan Chadravoinen laulusta (1500-luvulta) Mignonne, allons voir si rose. Pidin sen sykkivästä rytmistä ja mielessäni se muodosti ikään kuin kiihkeän alun unenomaiselle rakkaustarinalle.

Illan ainut tyylirike oli oikeastaan ympäristö. Pyhän Laurin kappeli on moderni kappeli ja teos olisi sopinut suunnattoman paljon paremmin esitettäväksi hieman vanhempaan, tunnelmallisempaan tilaan.

Pyhän Laurin kappeli

Oramo ja Lindeberg

Tuhoutunut ruusu

Le jardin florissant in St. Lawrence Chapel in Vantaa, the 6th of August, 2018

I had earlier this summer a chance to admire the cooperation between soprano Tuuli Lindeberg and Anna-Maaria Oramo at the Janakkala Baroque Festival and now I could continue admiring it at the  BRQ Vantaa Festival in the St. Lawrence Chapel in Vantaa. “Le jardin florissant – The blossoming Garden of the Romance of the Rose” consisted of renaissance and baroque music from the 13^th to the 16^th centuries.  

The Romance of the Rose (Le Roman de la Rose) may in the eyes of the modern man look like a weirdish poem of a youth, of falling in love, of a rose and of the end of love, but in its day it was a big thing. Lindeberg and Oramo had chosen some (in their eyes suitable) songs and musical pieces to tell this story. The instruments were of the era (clavicymbalum and virginal), even though in the end of the performance in one song the organ was used (just one extremely long tone at a time), which was hugely impressive and beautiful and in my opinion suited the situation perfectly.

What made the evening especially interesting was that the chosen songs were at the same time both similar and different. And since there were only two performers, the atmosphere was very intensive. The fantastic cooperation between Lindeberg and Oramo swept you away: they are true professionals and playing with the roles of singer and accompanist was fascinating and also fun.

The programme had many fine pieces, but if I have to raise one above the others, perhaps my personal favourite was Jehan Chadravoine’s song (from the 16th century) ”Mignonne, allons voir si rose”. I liked its throbbing rhythm and in my mind it sort of formed a feverish start for a dreamlike love story.

The only negative thing about the evening was actually the venue itself. The St. Lawrence Chapel is a modern building and some older, more ambient surroundings would have suited the performance far better.

St. Lawrence Chapel



Oramo and Lindeberg



The rose destroyed

 

Tuomas Katajala Espoon tuomiokirkossa, 26.7.2018

Tämän kesän eniten odottamani musiikkitapahtuma kuului myös Espoon Urkuyö ja Aaria festivaalien ohjelmistoon; kyseessä oli Tuomas Katajalan konsertti Espoon tuomiokirkossa. Kenellekään blogiani seuranneelle ei ole varmasti jäänyt epäselväksi, että olen Katajala-fani. Olin alun perin odottanut, että ohjelmistossa olisi ollut ooppera-aarioita, mutta konsertin ohjelmisto koostui kokonaan Mozartin ja Richard Straussin lauluista. Mutta jos saanen lainata American Idolin tuomarin Randy Jacksonin sanontaa, niin Katajala voi laulaa minun puolestani kyllä vaikka puhelinluetteloa ja silti varmaankin ostaisin lipun hänen konserttiinsa.

Eikä Katajala nytkään pettänyt odotuksia; hänen laulunsa oli jumalallisen kaunista, hallittua ja tunteisiin käyvää. Ennen kuumuuden vuosi pidettyä pientä väliaikaa lauletuista Mozartin kappaleista pidin eniten Erolaulusta (Das Lied der Trennung). Se oli uskomattoman kaunis ja koskettava laulu, jossa Katajan ääni suorastaa repi sydäntä rinnasta.

Straussin kappaleista suosikkejani taas olivat Omistus (Zuneigung) ja Huomenna! (Morgen!). Tosin Katajala esiintyi niin hienosti, että suosikkien valinta on jo hiuksien halkomista, mutta kaipa meille kaikille aina joitakin henkilökohtaisia suosikkeja muodostuu.

Ylimääräisenä kappaleena Katajala lauloi konsertin lopuksi vielä Carl Sjöbergin Tonerna. Ihastuttava lopetus konsertille; en usko koskaan kuulleeni noin kaunista versiota kyseisestä kappaleesta.

Ja tietenkin kaikki kunnia säestäjänä toimineelle Erkki Korhoselle pianon ääressä. Hänen ja Katajalan yhteistyö pelasi oikein hyvin yhteen

Tuomas Katajala in the Espoo Cathedral, the 26th of July, 2018

My most anticipated music event of this summer was also part of Espoo’s Organ Night and Aria Festival; the concert of Tuomas Katajala in the Espoo Cathedral. Those who have been following my blog cannot have escaped to notice that I am a huge Katajala fan. I had originally thought that he would be singing also opera arias, but the whole programme turned out to consist of songs of Mozart and Richard Strauss. But if I may quote the words of American Idol judge Randy Jackson, in my opinion Katajala could sing from the phone book and I would still buy tickets to his concerts

And he fulfilled my expectations also this time; his singing was divinely beautiful, controlled and emotional. Out of the Mozart songs that he sang before the small break (kept due to hot weather), I liked “Das Lied der Trennung” best. It was an unbelievably beautiful and touching song, where Katajala’s voice just about ripped your heart out of your chest.

Out of the Strauss songs my favourites were “Zuneigung” and “Morgen!”, though Katajala’s singing was so stellar that it is just about hair-splitting to name any favourites. But I suppose it is normal that we all have some personal favourites.

As the encore Katajala sang Carl Sjöbergs “Tonerna”. What a splendid end to the concert; I don’t think I have ever heard such a beautiful version of the song before.

And, of course, Erkki Korhonen did a great job as the accompanist at the piano. He and Katajala really played together well.